Opel
 |
Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty parannettavaksi, koska se ei täytä Wikipedian laatuvaatimuksia. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia tai merkitsemällä ongelmat tarkemmin. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: Lähteettömät tekstit lähteytettävä tai poistettava. Sisältää epäluotettavaa tarinointia. |
| Opel Automobile GmbH | |
|---|---|
 |
|
| Tunnuslause | The Future is Everyone’s (suom. Tulevaisuus on kaikkien) |
| Perustettu | 21. tammikuuta 1862 |
| Perustaja | Adam Opel |
| Toimitusjohtaja | Florian Huettl[1] |
| Kotipaikka | Rüsselsheim, Saksa |
| Toimiala | autoteollisuus |
| Tuotteet |
henkilöautot pakettiautot |
| Henkilöstö | 38 000 (2017) |
| Emoyhtiö | Stellantis |
| Kotisivu |
www |
Opel Automobile GmbH (aik. Adam Opel AG) on saksalainen autonvalmistaja, joka perustettiin vuonna 1862. Alun perin Opel valmisti kodintavaroita, kuten ompelukoneita, ja autojen valmistus alkoi vuonna 1899 (Opel juhlii elokuussa 2024 siis 125-vuotista autonvalmistusta - kuten myös Packard, joskin sen autonvalmistus päättyi 66 vuotta sitten) [2]. Yhtiön kotipaikka sijaitsee Rüsselsheimissa, Hessenin osavaltiossa. Sillä oli tehtaita Eisenachssa, kuten myös Belgiassa, Espanjassa ja Puolassa, ja osaksi Groupe PSA:n toimintaverkostoa tultuaan yhtiöllä on kymmenen toimipistettä kuudessa maassa[3]. Opel lukeutuu Euroopan suurimpiin autonvalmistajiin: kulta-aikanaan 1930-luvun lopulla ja uudelleen 1970-luvun alussa Opel oli jopa Euroopan suurin autonvalmistaja[4]. Bochumin tehdas suljettiin vuonna 2016[5]. Opelin automalleja valmistetaan Stellantis-kaupan jälkeenkin Vauxhallin Ellesmere Portin tehtaalla Englannissa ja sen tuotemerkillä. Myös Suomessa Uudenkaupungin autotehdas valmisti Opel Calibraa vuosina 1991–1997.
Vuosina 1931–2017 Opel oli osa yhdysvaltalaista General Motors -konsernia, mutta maaliskuussa 2017 se myi Opelin 2,2 miljardilla eurolla ranskalaiselle Groupe PSA:lle[6] ja Opel siirtyi osaksi Stellantis-konsernia vuonna 2021.[7]. Handelsblatt-lehden arvion[8] mukaan PSA-Opel oli 3,49 miljoonan vuosittain valmistetun moottoriajoneuvon määrällä maailman kymmeneksi suurin autonvalmistaja: FCA-konserniin yhdistettynä Handelsblatt arveli konglomeraatin sijaluvun nousevan tuolloin (helmikuu 2020) maailman listauksen kolmannelle sijalle.
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Adam Opel ja yrityksen alkuvaiheet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Adam Opel syntyi 9. toukokuuta 1837 lukkoseppämestari Philipp Wilhelm Opelin vanhimpana poikana[9]. Opittuaan sepäksi isänsä liikkeessä Rüsselsheimissa Adam lähti vuonna 1857 tuolloisen tradition mukaan kisällin matkalle, mikä vei hänet Eschweileriin, sitten metalli- ja aseteollisuudesta tunnetun Liègen ja Brysselin kautta vuonna 1858 Pariisiin[10]. Siellä hän työskenteli ensin kassakaappeja valmistavan Höffner & Frères -yrityksen palveluksessa. Pariisi puhutteli 20-vuotiasta Adamia, sillä tuolloin elettiin teollistumisen kiihkeitä alkuaikoja[9]. Hän pestautui vuonna 1859 myöskin Pariisiin päätyneen nuoremman veljensä Georg Opelin kanssa F. Journaux & Leblond -tehtaalla, mikä valmisti Adam Opelin suurta kiinnostuksen kohdetta, ompelukoneita [10]. Vuoden 1860 alussa veljekset siirtyivät samalla alalla toimivan Huguenin & Reimann-yrityksen palvelukseen. Syksyllä 1860 Adam palasi kotikonnuilleen, ja alkoi isänsä verstaassa valmistaa ensimmäisiä omia ompelukoneitaan[10]. Hän itsenäistyi kuitenkin jo alkuvuonna 1862 muuttamalla vuokraamansa huonokuntoisen karjasuojan pajakseen, ja perustamalla oman yhtiönsä 21. tammikuuta 1862 liiketoimintaansa kodintavaroita kuten ompelukoneita tuottaakseen. Pariisiin jäänyt Georg toimitti Adamille tämän tarvitsemia erikoisteräksiä, pihtejä ja neuloja. Ompelukoneiden valmistus oli aikaa vievää työtä, minkä vuoksi Adam Opel ryhtyi leipätyökseen valmistamaan myös viinipullojen korkittamiseen tarkoitettuja laitteita. Niiden ohella hän myi vuodesta 1863[10] pariisilaisen Plaz & Rexroth -yhtiön ompelukoneita (näitä kutsutaan erheellisesti Opel Nr. 1 -nimisiksi), sillä kunnollisten työkalujen puuttuessa omien hienomekaanisten ompelukoneiden valmistus oli kovin työlästä[10]. Vuodesta 1868 Adam Opel myi myös Lontoossa Elias_Howe-patentilla valmistettuja ompelukoneita. Vuosi 1868 oli Adam Opelille monilla tavoin onnekas, sillä hän meni naimisiin Sophie Marie Schellerin kanssa. Onni potkaisi, sillä Sophien isän voitti "Braunschweiger Lotterie" -arpajaisissa peräti 100 000 taaleria: Sophie ja hänen yhdeksän sisarustaan saivat osuutensa voitosta, ja Sophien liiketoimintaan sijoittamalla rahalla Adam Opel pystyi rakentamaan itselleen tehtaan[11] Rüsselsheimin rautatieaseman lähistöllä, rakennuttamaan asuintalon ja tehtaan[12] sekä hankkimaan sinne höyrykoneen[9]. Suuren mittakaavan tuotanto sai alkunsa, ja jo vuonna 1869 Opel työllisti 40 henkeä. Opel osoitti jo varhain myös sosiaalista vastuullisuutta perustamalla vuonna 1887 oman sairauskassan (Krankenkasse) työntekijöilleen. Seuraavana vuonna 1888 Opel avasi ensimmäisen myyntikonttorinsa Frankfurtissa, jonka johtajaksi tuli hänen veljensä Wilhelm. Vuonna 1884 yritys ja sen 300 työntekijää valmistivat jo 18 000 ompelukonetta, eli vajaassa kahdessakymmenessä vuodessa yhtiö oli kasvanut erääksi alansa suurimmista keisarillisessa Saksassa. Opel harjoitti myös vientiä Ranskaan, Pohjoismaihin, Venäjälle sekä Yhdysvaltoihin ja Intiaan. Opel-tuotteet nauttivat kansainvälistä arvostusta, ja ne saavuttivat lukuisia palkintoja kansainvälisissä näyttelyissä. Myös perhe-elämä oli hienossa mallissa: Sophie oli synnyttänyt vuosina 1869–1890 viisi poikaa (Carl, Wilhelm, Heinrich, Fritz ja Ludwig), ja hän paitsi valvoi Opel-yhtiön kirjanpitoa, kassaa ja palkkoja, myös opasti harjoittelijoita ja ylläpiti yhtiön ulkosuhteita. Seikalla olisi myöhemmin suurta merkitystä. Opel-konserni työllisti tuolloin 600 henkeä, ja kukoistava yritys oli eräs keisarillisen Saksan suurimmista polkupyörävalmistajista.
Opel-automobiilien valmistusta Adam Opel ei kuitenkaan enää nähnyt, sillä vuosi 1895 oli traaginen: perustaja Adam Opel sairastui ulkomaan matkalla pilkkukuumeeseen, ja koska antibiootit keksittäisiin vasta vuosikymmeniä myöhemmin hän menehtyi 8.9.1895[13] Rüsselsheimissa. Opel-konsernin liiketoiminnan johtajaksi nousi Sophie Opel. Autohaaran eli nykyisen päätoimialan perusti Sophie Opel poikiensa kehotuksesta vuonna 1898. Oli myös muita vaikeita takaiskuja: Rüsselsheimin tehtaalla syttyi tuhoisa tulipalo yöllä 19.-20.8.1911, minkä syttymissyytä ei pystytty selvittämään[14]. Tuli pääsi irti Opel-tehtaan vanhimmassa osassa, ja tiiviisti rakennetulla tehdastontilla palo levisi nopeasti muihinkin rakennuksiin[14]. Kuriositeettina Opel oli juuri saavuttamassa miljoonan ompelukoneen valmistusmäärän, ja siksi merkkipaalusta puuttumaan jääneet 10 kappaletta valmistettiin vielä ennen kuin tämä toimintahaara lopetettiin[14]. Tehdasalue rakennettiin kokonaan uudelleen ennätysajassa niin, että se voitiin vihkiä käyttöön jo yhtiön perustamisen vuoden 1912 vuosipäivänä[15] [16]). Palon korjaustyöt maksoivat 3-4 miljoonaa Saksan markkaa, mikä tuolloin oli käsittämättömän suuri summa [14]. Ompelukoneiden valmistus päättyi tehtaan suurtulipalon 1911 jälkeen kannattamattomana. Myös perhettä kohtasi tragedia kun nuorin pojista, polkupyöräkilpailuissa menestynyt oikeustieteen tohtori ja yliluutnantti Ludwig Opel kaatui vuonna 1916 sotatoimissa Unkarin rintamalla.
Hessenin suurherttua Ernst Ludwig aateloi Adam Opelin kolme vanhinta poikaa Carl ja Wilhelm (päivämäärällä 13.3.1917) sekä Heinrich (päivämäärällä 17.1.1918), ja nimitti kaikki kolme mainittua myös salaneuvoksiksi (Geheimrat). Heinrich von Opel kutsui itseään leikkisästi "viimeiseksi ritariksi", sillä hän oli viimeinen Hessenin suurherttuan aateloima henkilö [17].
Opel-polkupyörät (1886–1937)
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Polkupyörien valmistus alkoi vuonna 1886, kun Adam Opel aloitti korkeiden velosipedien valmistuksen Rüsselsheimissa. Ne olivat uusinta uutta, sillä vasta vuonna 1861 ranskalainen Pierre Michaux – tai tarkemmin hänen nerokas poikansa Ernest, joka olisi myöhemmin toinen Michaux-Perreaux-höyrymoottoripyörän 1867 taustahenkilöistä – oli keksinyt lisätä poljinkammet potkupyörän etupyörään. Poljettavaa luomusta kutsuttiin tekijänsä nimen mukaan Michaudine:ksi. Jo vuoden 1885 Jouluna Adam Opel lahjoitti velosipedit pojilleen: vaikka isän koeajo huteralla ja korkealla velosipedillä päättyi ojaan, ja vaaralliset kapistukset myytiin hetimiten pois, pojat kehottivat isäänsä ottamaan velosipedit mukaan Opel-tuotepalettiin jo vuonna 1886 (valmistus vuoteen 1892 "Schwalbe"- eli pääsky-nimellä): lahjat pois myydessään isä-Adamin liikemiesvaistot heräsivät, kun pyörillä oli paitsi kysyntää myös niiden myyntihinta oli paljon Adamin maksamaa ostohintaa korkeampi[15].
Seuraavana vuonna 1887 mukaan tulivat uudenaikaiset matalat turvapolkupyörät, mitkä yhdessä ilmakumirenkaidensa kanssa olivat jo mullistamassa Euroopan polkupyörämarkkinoita: enteellisesti ne kulkivat "Opel Blitz"-nimellä[9]. Kauppa kävi vilkkaasti, sillä vuoden 1890 menekistä 1 200 kappaletta jo vuonna 1896 kaupaksi meni noin 10 000 polkupyörää: tuotanto ylitti ompelukoneiden myynnin, ja kaksinkertaistuisi vuoteen 1900 mennessä[9]. Pojat saavuttivat Opel-pyörillä menestystä kilpailuissa, ja isä taas järjestötoiminnassa: kotikaupunkiin perustettiin ensimmäinen polkupyöräyhdistys, ja myös polkupyörävalmistajat perustivat liiton. Polkupyörien hyvä kysyntä nosti Opelin merkittäväksi valmistajaksi maailmankin tasolla[9], ja oman Opel-tiimin menestyksen lisäksi belgialainen kilpapyöräilijä Philippe_Thys voittaisi kuuluisan Tour de Francen kolme kertaa vuosina 1913, 1914 ja 1920 Opel-pyörällä[18]. Eräänä yli 40 polkupyörän valmistajasta[19] Opel tarjosi Kettenlos l. ketjuton-polkupyörämallia, missä ketjun sijaan voima siirtyi polkimilta akselin ja kulmavaihteiden kautta takapyörälle - myös eräissä Opel-moottoripyörämalleissa oli jo 1900-vuosikymmenellä akseliveto.
Menestyvä polkupyörien valmistus myytiin General Motors-aikakaudella 2,6 miljoonan kappaleen valmistusmäärän jälkeen 15.2.1937 NSU:lle. Tuotanto jatkui siellä NSU-Opel tai viimein NSU-merkkisenä vielä vuoteen 1940 asti, jolloin sotatarvikkeiden valmistus nousi etusijalle.
Moottoriajoneuvot
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Varhaiset ajoneuvot 1899–1914
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Autojen valmistus alkoi 21. tammikuuta 1899, kun Opel osti Fritz ja Wilhelm Opelin[20] aloitteesta 116 887 markalla dessaulaisen [21] suurherttuan vaunumestari, jo vuodesta 1894 lähtien automobiilejä kehittäneen[21] Friedrich Lutzmannin Anhaltische Patent-Motorwagenfabrik F.Lutzmann[22] -autopajan[4], ja siirsi sen Rüsselsheimiin. Uuden toimintahaaran hankinnan syy oli polkupyörien menekin tyrehtyminen alaa vaivanneen ylitarjonnan vuoksi[15]. Ensimmäinen automalli, Opel Patent-Motorwagen System Lutzmann oli kuitenkin jo tuolloin vanhanaikainen, saavutti 3,5 hevosvoiman tehollaan vain 20 km/t nopeuden[20], ja automobiilin valmistus jäi 65[15] kappaleeseen. Epätyydyttävän tilanteen vuoksi yhtiö allekirjoitti jo kahden vuoden jälkeen vuonna 1901 lisenssisopimuksen ranskalaisen Automobiles Darracq S.A.:n kanssa autojen valmistuksesta Opel-Darracq-nimellä. Autot rakennettiin Darracqin rungoilla ja Opelin koreilla, ja niissä oli voimanlähteenä kaksisylinterinen Darracq-moottori. Syksyllä 1902 Opel aloitti ensimmäisen omaa suunnittelua olevan mallinsa 10/12 PS valmistuksen: sen kaksisylinterinen moottori oli oman kehittelyn tulos[4]. Sitä seurasi vuonna 1903 ensimmäinen Opelin omaa suunnittelua edustava nelisylinterinen moottori mallissa 20/22 PS, ja vuonna 1907 Opel voitti parhaana Saksan keisarikunnan autona Kaiserpreis-palkinnon: sen myötä Opel sai merkittävää etua tuovan hovitoimittaja-arvon. Samana vuonna 1907 Opel aloitti hyötyajoneuvojen valmistuksen 8/14 PS-automalliinsa pohjautuvalla, Geschäftswagen-nimellä kulkevalla pakettiautolla, minkä korin takaosassa oli umpinainen tavaratila. Kuorma-autot seurasivat vuodesta 1909 lähtien[4]. Vuonna 1909 Opel alkoi valmistaa 4/8 PS Doktorwagen-mallia, minkä hinta oli jo tavallisen kansan ulottuvilla, ja mikä nimityksensä mukaisesti salli lääkäreiden (Arzt, Doktor) käydä potilaskäynneillä harvaan asutuilla seuduillakin. Vuonna 1911 yhtiö laajensi toimialaansa alkamalla valmistaa moottoreita lentokoneisiin sekä maatalouden tarpeisiin: 60 PS-moottoriaura oli kysytty, mutta Opel valmisti myös ruiskupumppuja[15]. Automobiilit kävivät hyvin kaupaksi, sillä jo vuonna 1912 valmistui 10 000:s Opel-automobiili[4]. Vuodesta 1913 lähtien Opel osallistui moottoriurheiluun jopa 170 km/t saavuttavalla kilpa-autolla[23], minkä 4-litraisessa, nelisylinterisessä 110 hevosvoiman neliventtiili-moottorissa oli akselivetoinen, kannen yläpuolinen nokka-akseli. Varhaisten kilpa-autojen ilmavastuksen vähentämisen lisäksi renkaiden pitoa lisäävät ilmanohjaimet kehittyivät, ja Opel käytti maailman ensimmäisenä siipiprofiili-ohjainta tähän tarkoitukseen[24] Vuonna 1914 yhtiö nousi keisarillisen Saksan kappalemääräisesti suurimmaksi autonvalmistajaksi suositulla pienellä 5/14 PS-mallilla Puppchen saks. pikkunukke. Valitettavasti 28. heinäkuuta 1914 syttyi liittolaissuhteiden ketjureaktiona paikalliseen kriisiin Ensimmäinen_maailmansota, ensimmäinen motorisoitu ja siten ennakoimattoman pitkä ja tuhoisa suursota.
Ensimmäisen maailmansodan vuodet (1914–1918)
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Saksan keisarikunnan jalkaväki [Heer) päätti vuonna 1908 tukea siviilikäyttöön tulevien standardisoitujen, avolavalla varustettujen nk. Regel- tai Subventions-Lastkraftwagen hankintahintaa 25%:lla, jotta niitä olisi sotaan jouduttaessa riittävästi[25]. Tuella hankittavien kuorma-autojen varaosat olivat valmistajasta riippumatta vaihtokelpoisia keskenään, ja ruuvitavarakin oli yhtenäistetty huoltojen ja korjausten helpottamiseksi, mistä Regel- eli sääntö-nimitys juontui. Opel toteutti tähän luokkaan kuuluvan hyötyajoneuvonsa 11 muun valmistajan[26] tavoin kevyempinä 2 tai 3 tonnin ja avolava-autoina[26], mitkä myivät hyvin. Vuoden 1911 Kaiserpreisfahrt-ajossa Opelin kyseisen luokan kuorma-auto osoittautui niin toimivaksi, että jopa Venäjän tsaarivallan puolustusministeriö tilasi niitä. "Regel-LKw":t olivat ostajilleen sodan vuonna 1914 sytyttyä huono kauppa, sillä vain harva omistajiltaan pakko-otettu kuorma-auto selvisi ehjänä sotatoimista[25]. Yksi kappale on esillä Sinsheim-museossa.
Saksan keisarikunta julisti 3.8.1914 sodan Ranskalle. Hallinto alkoi hetimiten takavarikoida autokantaa, mukaan lukien Opelin Rüsselsheimin tehtaalla olleita ajoneuvoja. Tämä lie syy miksi Opel sulki ovensa jo seuraavana päivänä, mikä samalla tarkoitti henkilökunnan joutumista työttömäksi[27]. Yli puolet heistä kutsuttiin asepalvelukseen, joskin osalle löytyi uusia töitä jo lokakuussa, kun pakko-otetuista ajoneuvosta osa oli epäkunnossa ja siten perusteellisen korjauksen tarpeessa. Valmistustoimintakin jatkui pian pääasiassa sotilaskäyttöön menevillä 3- ja 4-tonnin kuorma-autoilla, joita tehtiin noin sadan kappaleen kuukausitahdilla. Niiden myötä Opelista tuli suurin Reichsheerin ajoneuvotoimittaja. Opel valmisti lisenssillä myös Argus Motoren -lentokonemoottoreita. Ammattiväestä oli pulaa miesten jouduttua rintamalle: naiset ja sotavangit täydensivät henkilöstöä. Kun viholliset olivat heti sodan alkuaikoina vallanneet Saksan alusmaat, syntyi myös pulaa raaka-aineista kuten kautsusta ja värimetalleista. Kuorma-autoissa ilmakumirenkaat jouduttiin korvaamaan teräspyörillä, ja polkupyörien renkaat valmistettiin paperimassasta. Yrityksen kehitystyö ei kuitenkaan keskeytynyt: jo sodan aikana syntyi Opelin ensimmäinen kuusisylinterinen autonmoottori malliin 18/50 PS[20] vuonna 1916, ja myös "Opel-Bahn" eli vuonna 1919 käyttöön tulevan "Nudeltopf"-koeradan työt alkovat. Sodassa 191 yhtiön työntekijöistä, mutta vuonna 1916 Itärintamalla myös nuorin Opel-perheen vesa Ludwig kaatuivat, ja moni Opel-työntekijä vammautui tai rampautui. Charles_de_Gaullen lausumana: "Oli voittajia ja voitettuja, mutta me kaikki olimme häviäjiä"[27]. Toisaalta Opel yrityksenä menestyi kuorma-autojen valmistuksessa taloudellisesti hyvin, sillä aiemmin käytettyjen hevosten hinta nousi sotavuosien aikana usealla sadalla prosentilla. Sodan päätyttyä Opel-autojen valmistustoiminta lepäsi, sillä aikakausi oli monella tapaa vaikea. Syksyn 1923 hyperinflaatio johti rahauudistukseen, ja pian Goldmark:in käyttöön oton jälkeen Opel rohkeni sijoittaa autojen valmistuksen modernisointiin liukuhihnalla, mikä pian alkaisi valmistaa pientä Laubfrosch-mallia[20].
1918–1930
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]1920-luvun alussa Opelista tuli toinen saksalainen autonvalmistaja Brennaborin jälkeen, joka käytti tehtaillaan liukuhihnatuotantoa. Ensimmäinen liukuhihnalla valmistettu malli oli vuonna 1924 esitelty kahden istuttava edullinen 4/12 PS (myöhemmin aina 2/20 PS, ja jopa 4 istuinta), kansan kielellä paitsi korin kirkkaan vihreän värin myös iskunvaimennuksen puuttuessa [28] pompottavan jousituksen vuoksi [28] Opel Laubfrosch l. lehtisammakko[28]. Todellisuudessa kyseessä oli julkea plagiaatti Citroënin Type C:stä. Ranskalaisyhtiön Saksassa käynnistämät oikeudelliset vastatoimet torjuttiin erimuotoisen Opel-jäähdyttimen verukkeella kesäkuussa 1927, joskin Type C:n valmistus oli jo päätynyt vuonna 1926. Laubfrosch-valmistuksen päättyessä kesäkuussa 1931 sitä oli valmistettu 123 581 kappaletta [28]. Menekki oli tuolloin suurin Saksan automalleista [28]. Malliston toiseen ääripäähän noin kymmenkertaisena Laubfroschin hintaan verrattuna syntyi vuonna 1928 suuri 8-sylinterinen loistoautomalli Regent, mutta se oli vertainen ja edullisempi kilpailija Cadillac-autoille, minkä vuoksi vuoden 1929 General Motors -kaupan ehtona kaikki 25 valmistunutta Regent-autoa, niiden dokumentaatio ja jopa valokuvat jouduttiin hävittämään. Regent jäi käyttöön Opel-automallien huippuversion tunnuksena.
Omat koe- ja/tai kilparadat: "Nudeltopf" (1919–1930), tehdasalueella (1951–1966), Rodgau-Dudenhofen (1966–)
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Opel otti vuonna 1919 käyttöön Suuren sodan aikana rakennetun, Saksan ensimmäisen pysyvän kilpa- ja koeradan[4]. Se oli toteutettu 1,5 kilometrin pituisena, 12 metriä leveänä ja 20 senttimetrin betonista tehtynä koeajo-ovaalina, missä oli 140 km/t-kierrosnopeuden sallivat, jopa 32 astetta kallistetut kaarteet radan pohjois- ja eteläpäissä[29]. Opel-ajoneuvojen koeajot oli aluksi suoritettu 1903 Rüsselsheimin tehtaan alueelle rakennetulla radalla[29], sitten myös lähiseudun maanteillä, mutta asukkaat olivat ryhtyneet valittamaan ajojen meluhaitoista ja kaahailusta[29]. Hessenin suurherttua Ernst Ludwig kielsi vuonna 1915 testiajot yleisillä teillä.
Uusi rata rakennettiin ensimmäisen maailmansodan aikana "Schönauer Hof"-tilan maille, jotka Opel oli vuokrannut (arenti) Hessenin osavaltiolta[29], ja käyttö alkoi maailmansodan päätyttyä vuonna 1919. Vuonna 1927 rataennätys nousi kierrosnopeuteen 147 km/t[29]. Erään aikansa menestyneimmän kilpakuljettajan, Fritz von Opelin, sekä Max Valierin ja auton raketit kehittäneen Friedrich Wilhelm Sanderin Opel Laubfrosch-automalliin perustuva rakettiauto Opel-Sander-Rakwagen 1 l. RAK1 saavutti tehtaan insinööri ja koeajaja Kurt C. Volkhartin ajamana päivämäärällä 11.4.1928 kotiradallaan 138 km/t nopeuden, mutta Fritz von Opel paransi kohennetulla RAK2:lla lukeman jo 23.5.1928 Berliinin AVUS-radalla tuolloin ällistyttävään 238 km/t:iin[30]. Nudeltopf oli jäänyt ahtaaksi, ja se oli alkanut rapistua. Jopa 50 000 katsojalle tilaa suonut rata suojeltiin vuonna 1987[29], joskin vain pieni fragmentti pohjoiskaarretta sekä Opelin vuonna 2013 rakennuttama näköalasilta ovat yleisön nähtävissä. Radan jäänteet sijaitsevat Rüsselsheimista noin 2 kilometriä etelään Treburin suuntaan, tien B 519/ L 3012 varrella. Ratalinjaus erottuu satelliittikuvissa, joskin itse rata on osin purettu tai metsittynyt. "Nudeltopf"- l. nuudelipata-lempinimen saaneen radan[31] pinta alkoi haurastua jo 1920-luvun aikana, vuonna 1927 uusi Nürburgring nousi suureen suosioon, ja Opel-Nudeltopfin käyttö päättyi moottoripyöräkilpailuun vuonna 1930[29]. Katso myös "Aiheesta muualla", vuoden 2021 video. Vuonna 1949 Nudeltopf-radan vuokrasopimuksen voimassaolo päättyi[32], ja ovaalin alueen pohjavettä käytetään mm. Rüsselsheimin kaupungin käyttöveden tuotannossa. Vuokrasopimuksen päätyttyä Nudeltopf korvautui vuonna 1951 Rüsselsheimin tehtaan 150 000 neliömetrin alueelle rakennetulla testikeskuksella, missä oli 1,5 kilometrin nopean ajon salliva ovaali korotetuilla kaarteilla, sekä ovaalin sisäosassa autoja koettelevia testipaikkoja[33][34]. Opel rakensi 1960-luvulla täysin uuden testiradan ja monipuolisen testikeskuksen Rodgau-Dudenhofenista ostamaalleen 280 hehtaarin metsäalueelle: ensi vaihe sisältäen 4,5 kilometrin pituisen ja 250 km/t nopeuksia sallivan korotetun ympyräradan, toimintakeskuksen ja hallitilat, sekä mitä erilaisimpia koeajopaikkoja avattiin 10.9.1966, ja sitä on laajennettu useita kertoja.
Fritz von Opelin rakettiajoneuvot
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Opel_RAK
Fritz von Opel oli toisen sukupolven Opel-perheen hyvin monipuolinen, vauhtia pelkäämätön jäsen. Jo 1900-vuosikymmenen puolivälistä lähtien hän osallistui autokilpailuihin mm. keisarillista Saksaa tuolloin edistyksellisemmässä Ranskassa. Kun kansallinen ONS (Oberste Nationale Sportbehörde l. ylin kansallinen urheiluhallinto) oli evännyt Opel-autoilta osallistumisoikeuden kansallisiin autokilpailuihin vuoden 1927 loppuun asti epäillyn kilpa-autojen manipuloinnin takia, Fritz von Opel lähti Pariisiin osallistumaan arvostettuun moottoriveneiden Trophée de Paris-nopeuskilpailuun, mikä järjestettiin Seine-joella: osallistumisoikeus oli rajattu tarkasti, joten von Opelin piti osoittaa kyvykkyytensä ensin vastaavissa moottoriveneiden nopeuskilpailuissa. Pariisin kilpailun osallistumisoikeus varmistui kahdella kilpailuvoitolla: ensin 12.7.1927 Coupe de France-pokaali, ja 14.7.1927 vielä "Ranskan meriministerin palkinto" selvittämällä 7 kilometrin jokirata 6:51,4 minuutissa. Päivämäärällä 14.7.1927 (kansallispäivä Quatorze Juillet) Fritz von Opel voitti jopa yli 100 km/t nopeuden saavuttaneella Opel II mahonkiveneellään tämän tuolloin Euroopan arvostetuimman moottorivenekilpailun[35]. Opel II oli käytössä vielä vuoden 1927 syksyllä, ja voitti Rein-joella paljon julkisuutta saaneen nopeuskilpailun höyry-pikajunan kanssa. Muun muassa nopeakulkuisista, kookkaista Schnellboot-partioveneistä kuuluisan Lürssen-veneveistämön yksiportaisella rungolla varustettu kilpavene jäi sittemmin teille tietämättömille.
Opel ja Sander ryhtyivät syksyllä 1929 suunnittelemaan lentoa Kanaalin yli lentolaitteella, minkä rakettien polttoaine olisi nestemäistä. Projekti keskeytyi syksyn 1929 pörssiromahduksen ja nopeasti pahenevan lamakauden vaikutuksesta. Fritz von Opel itse lähti jo ennen vuodenvaihdetta 1929–1930 ensin Yhdysvaltoihin, sitten Ranskaan, ja aasettui viimein Sveitsiin, missä hän kuoli 71-vuotiaana Samedanissa ehdittyään nähdä Apollo-sarjan avaruusmatkojen toteutuvan. Myös rakettien käyttö esimerkiksi lentokoneiden lentoonlähdön avustajina vakiintui Natsi-Saksan sotilaslentokoneiden lentoonlähdön apuina, ja on nykyaikana tuiki tavallista (nk. Jet Assisted Take-Off- l. JATO-raketit). Fritz von Opelin poika Frederick "Rikky" von Opel jatkaisi isänsä harrastuksia osallistumalla muiden muassa Formula_1-luokan kilpailuihin, joskohta kalusto-handicapin vuoksi ilman mainittavampaa menestystä.
Opel-moottoripyörät
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Opel-moottoripyörät
Opel ryhtyi alkujaan vuosisadan vaihteen ylitarjontatilanteen vuoksi valmistamaan polkupyörien ohella paitsi automobiilejä myös toisena tukijalkana moottoripyöriä vuosina 1901–1907, 1919–1925 ja 1928–1930.
General Motors ostaa Opelin (1929–1930)
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1928 Opel oli ollut valmistusmäärällä laskettuna 44% osuudellaan Saksan suurin autonvalmistaja[36]. Päivämäärällä 3.12.1928 yhtiömuoto muuttui pääomistajien, Wilhelm von Opelin ja hänen veljensä Friedrichin valmistelevana toimenpiteenä siihenastisesta kommandiittiyhtiöstä osakeyhtiöksi, minkä peruspääoma oli 60 miljoonaa Reichsmarkia. Veljekset aavistivat oikein 1920-luvun hurjan nousukauden ja spekulatiokupla päättyvän kehnosti, minkä vuoksi yrityksen pääoma ei ollut turvassa. Päivämäärällä 17.3.1929 Opel siirtyi kaksivaiheisella osakekaupalla - ensin 80% osakkeista vuonna 1929, ja loput 20% vuonna 1930 kaupan ehtojen tultua täytetyiksi - kauppahinnalla 154 miljoonaa Reichsmarkia (tammikuun 1929 pariteetilla 154 miljoonaa Reichsmark:ia = 646,8 miljoonaa dollaria (vuoden 2005 arvo)[37]) - yhdysvaltalaisen General Motorsin (GM) omistukseen[38].
General Motors-kausi alkoi vuoden 1931 pienellä, Yhdysvalloissa suunnitellulla mallilla Opel 1,2[30], mikä tarjosi miellyttävät käyttöominaisuudet, reippaan suorituskyvyn, ja täytti arkiset ajotarpeet mainiosti. Sen päivitetty, Volkswagen-kilpailijaksi tarkoitettu nelipaikkainen P4-versio (4 Personen) vuosina 1935–1937 oli hieman kookkaampi väliaskelma ennen suurta korimullistusta. 1930-luvulla Opel esitteli GM-teknologiasiirron avulla vallankumouksellisen, Saksan ensimmäisen sarjatuotantoauton[39] itsekantavalla täysteräskorilla varustetun mallin Olympia[39] (1935, Berliinin kesäolympialaisten 1936 aiheuttaessa Saksassa suurta "olympiakuumetta"), sekä pienen Kadettin (1937)[4]. GM-kauden satsauksen kruunasivat 3,6-litraisella kuusisylinterisellä moottorilla varustettu uusi huippumalli, loistoauto Admiral vuonna 1937, sekä 2,5-litraisella kuusisylinterisellä moottorilla Kapitän 1938. Modernin Kapitän-mallin valmistus alkaisi uudelleen vuonna 1948 toisena mallina Olympian jälkeen, päivityksine aina vuoteen 1953 asti. Itsekantavien mallien rinnalla Opel tarjosi perinteisellä rungolla olevia malleja Opel 6 (1934-1937) 2-litraisella kuusisylinterisellä moottorilla sekä 1937-1938 uudella 2,5-litraisella moottorilla Opel Super 6, mitä käytti myös Blitz 2,5-versio suositusta hyötyajoneuvosta. Asiakas saattoi tilata rungollisten mallien korin tuolloin vielä runsaslukuisilta erikoisyrityksiltä, mikä automobiilien ensi vuosikymmeninä oli yleinen tapa[30]. Autojen vuosivalmistus ylitti 1930-luvun puolivälissä 100 000 kappaletta ensimmäisenä saksalaisena autonvalmistajana[20].
Opel Blitz-hyötyajoneuvon pohjalta valmistui myös linja-autoja, joista ehkä tunnetuimpia olivat esseniläisen Gebrüder Ludewig -yrityksen (1909-2015) kaksikerroksisilla tai aerodynaamisilla erikoiskoreilla[40] varustetut versiot. Autobahn-moottoriteiden sallimien korkeampien ajonopeuksien vuoksi pienempi ilmanvastus tuli pohdittavaksi myös hyötyajoneuvoissa: Ludewigin prototyyppi, pienemmällä 2,5-litraisella moottorilla olevaan Blitz-alustaan pohjautuva virtaviivainen linja-auto syntyi vuonna 1933[41], ja 7 tai 8 yksilön sarja valmistui vuosina 1936-1938[42]. Esseniläisen OBI-matkajärjestäjän käyttämät Ludewig Aero-matkabussit oli varustettu loisteliaasti muun muassa matkustajien erillisillä nojatuoleilla, jotka 45 astetta bussin panoraama-ikkunoita kohti käännettyinä sallivat matkustajien ihailla reitin varren maisemia[43]. Ludewig Aero -bussit pakko-otettiin sodan aikana Natsi-Saksan asevoimien käyttöön, eikä niitä ole säilynyt. Wehrmacht käytti lisäksi vuosina 1939-1944 yhteensä 2 880 kappaleena Ludewigin perus-bussikorilla valmistettua, 2 450 kilon hyötykuorman tai 30 istuinpaikkaa tarjoavaa bussimallia Wehrmacht-Omnibus Typ 3,6-47[44]. 1930-luvulla myös muut Saksan hyötyajoneuvot ja etenkin linja-autot saivat aerodynaamisia koreja: esimerkiksi vuodesta 1935 Mercedes-Benz valmisti vähäisinä kappalemäärinä mallia Autobahnomnibus O 3100[45], sekä vuodesta 1937 Mannheimin tehtaan aerodynaamisella korilla varustettua mallia Omnibus Pullman l. OP 3750, jota laivattiin Museoviraston arkistokuvan mukaan ainakin yksi, kuvakaappauksen mukaan Saksan rekisteritunnuksella HIE-10124 ollut kappale Suomeen vuonna 1937[46].
Elokuussa 2022 Opel Classic-asiantuntijat löysivät huutokaupasta vuoden 1937[47] Opel-pakettiauton prototyypin kahdeksan valokuvaa[48]. Edes Opel Classic-osaston johtaja Leif Rohwedder ei tuntenut moista prototyyppiä ennestään[49]. Kuvien taustalle kynällä merkityn ja Opel-valokuvausosaston leimalla varustetun 1,5-23 COE -lyhenteen[49] on tulkittu osoittavan vuoden 1935 uuden Olympia-mallin 1 488 cm³ -moottoria[49], 2 400 mm akseliväliä ja Cab over Engine-rakennetta l. ohjaamoa moottorin päällä. Art Deco-tyylisen muotoilun omannut prototyyppi, minkä valmistusta ei sotaan valmistautuvassa Natsi-Saksassa kuitenkaan aloitettu, ennakoi Toisen maailmansodan jälkeen markkinoille tulleita, samankaltaisia pieniä bulldog-nokalla olevia hyötyajoneuvoja, joskin sellaisia oli tuolloin myyty vähäisinä kappalemäärinä[49] jo Ranskassa ja Yhdysvalloissa[47]. Samankaltaisia Frontlenker-malleja yksinkertaisella koppiohjaamolla, varustettuina pienellä 2-sylinterisellä kaksitahtimoottorilla[49], oli 1930-luvun alussa vuonna 1933[49] myös Goliath_(auto)- ja Magirus-valmistajilla[47], esimerkiksi Magirus M10-mallinimellä tonniluokan Kastenwagen- l. umpipaketti- tai Lieferwagen-avolavaversiona[50]).
General Motors:in ja monen muunkin Saksassa NSDAPn valtaannousun jälkeen toimintaansa jatkaneiden yhdysvaltalaisten yritysten kuten Ford:in, IBM:n ja Standard Oil:in yhteydet Yhdysvaltoihin katkesivat vasta, kun Saksa oli neljä päivää Japanin hyökkäyksen Pearl Harboriin jälkeen liittolaisensa tavoin julistanut Yhdysvalloille sodan joulukuussa 1941[51]. Natsi-Saksa ei takavarikoinut näitä yrityksiä omistajien peloista huolimatta edes maailmansodan loppuvaiheessa[52], joskin ulkomaalaisomisteiset yritykset olivat kärsineet eriasteisia vaurioita. Opel-konsernia sotavuosina johtanut NS-sympatisantti ja Adolf Hitlerin palkitsema[53] Wilhelm von Opel tuki kansallissosialistisia liikkeitä ja järjestöjä avokätisesti yritysmaailmalta vaadittujen säännönmukaisten maksujen päälle. Sodan päätyttyä GM ei ottanut pommitussodassa osittain tuhoutunutta Opel-omaisuuttaan takaisin, vaan Yhdysvaltain miehitysvyöhykkeellä sijainnut tehdas oli sotilasjohdon alainen natsismin kitkemisen Entnazifizierung vuosina. Sodanjälkeisen kauden ensimmäinen GM-pääjohtaja Edward W. Zdunek aloitti toimikautensa marraskuussa 1948.
Toisen maailmansodan aika
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Opel valmisti vuodesta 1934 hahmotellun ja 1935 käynnistetyn, sotilaallisiin tarpeisiin luodun maastokelpoisen yhtenäis-automalliston keskiraskasta versiota mittlerer geländegängiger Einheits-Pkw omalla 3,6-litraisella bensiinimoottorillaan. Yhtenäismalleissa oli pyörien erillisjousitus, neliveto sekä aluksi nelipyöräohjaus, joskin rakennetta yksinkertaistettiin vuodesta 1940 lähtien: esimerkiksi nelipyöräohjaus ja aluksi tunnusomaisesti korin keskiosaan sivuille sijoitetut varapyörät jäivät pois Typ 40-nimisissä päivitysversioissa, jolloin korien leveyttä eli sisätiloja voitiin kasvattaa merkittävästi[54]. Horch-mallin 901 valmistusmäärä oli vuosien 1937-1943 välillä 14 802 kpl, Wanderer 901-tuotanto 12 298 kappaletta, mutta Opelin version mPI [55] tarkka valmistusmäärä (muutama tuhat [54]) vuosina 1940-1943 ei ole välittynyt nykypäivään asti. Opelin vuonna 1935 käyttöön ottamalla, huippumodernilla Brandenburg_an_der_Havelin tehtaallaan[56] myös a.o. Blitz-mallia varten valmistamaa 3,6-litraista moottoria toimitettiin Wandererin versioon vuosina 1942-1943, ja se korvasi Horchin vastaavan iskutilavuuden V8-moottorit. Sotilas-maastoautomallien tekniikka osoittautui etenkin Itärintamalla liian monimutkaiseksi, eikä osien mitoitus tai toteutus kestänyt rankoissa rintama-oloissa. Hajautettu yhtenäis-automallien valmistustoiminta ei tuottanut toivottuja hyötyjä koulutuksessa, ylläpidossa tai varaosahuollossa.
Vuodesta 1930 lähtien Opel valmisti Opel Blitz saks. Salama- kuorma-automallia, joskin Opel oli aloittanut tavarakopilla varustettujen Geschäftswagen -hyötyajoneuvojen valmistuksen jo vuonna 1907[57]. Blitz-nimi perustui yleisökilpailuun, missä tavoitteena oli löytää enintään viiden kirjaimen kaikilla kielillä helposti lausuttava nimi: 1,5 miljoonan ehdotuksen joukosta Opel-logoon viittaava "Blitz" oli suosituin[58]. Iskevän nimen saaneesta kuorma-autosta tuli toisessa maailmansodassa Admiral (1937-1939)-automallin 3,6-litraisella OHV-kuusisylinterimoottorilla, Standard-takavedolla ja 3,6 metrin akselivälillä (siksi nimitys Blitz 3,6-36 S) pakko-otot siviilistä mukaan laskettuna noin 105 000 kappaleella[54] eniten käytetty kuorma-automalli Saksan maavoimissa. Blitz osoittautui monikäyttöiseksi, ja siitä valmistettiin erilaisia versioita, kuten esimerkiksi kenttäambulansseja ja komentoajoneuvoja. Tarjolla oli kilpailevien mallien tavoin myös nelivetoinen A- eli Allrad-versio Typ 3,6-6700 A[44], mikä taka-akselin paripyörillä varustettuna osoittautui hyvin maastokelpoiseksi[54]. Bensiinimoottorilla olleiden 3 tonnin Opel-, Ford- ja Borgward-mallien rinnalla Wehrmacht käytti myös dieselmoottorilla varustettuja Borgward-, Klöckner-Deutz-Magirus-, MAN- ja Mercedes-Benz-malleja. Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon vuonna 1941 Operaatio_Barbarossan aikana paljastui, etteivät tavalliset kumipyöräiset ajoneuvot pärjänneet talven syvässä lumessa tai kelirikko-kausien syvässä mudassa, ja ettei puolitela-erikoisajoneuvoja ollut läheskään riittäviä määriä avustamaan jumiin jääneitä joukkoja - seurauksena syntyi mittavia tappioita. Hätäratkaisuna Waffen-SS ryhtyi jo talvella 1941/1942 ymppäämään sotasaaliiksi saatujen brittiläisten pienten BUC- l. British Universal Carrier-telavaunujen (tunnettu myös Bren Gun Carrier:ina) telaketjuja kolmen tonnin Ford- kuorma-autoihin. Ensi kokeilujen jälkeen Klöckner-Humboldt-Deutz AG-osakeyhtiö ryhtyi vuonna 1942 asentamaan kuorma-autojensa taka-akseliston tilalle BUC:sta kopioitua Carden-Lloyd -telaratkaisua, ja 2 tonnin hyötykuormaa tarjoavan ajoneuvotyypin yleisnimitykseksi tuli Maultier saks. muuli. Waffen-SS:n SSR-telaratkaisulla noin 4 000 kappaleena[54] valmistettu Opel Maultier sai Sonder-Kraftfahrzeug- eli erikoisajoneuvo-tunnuksen Sd. Kfz. 3a. Myös muut saksalaiset kuorma-autojen valmistajat tekivät Maultier-versioita: Ford 13 952 kappaleena tunnuksella Sd.Kfz 3b, ja Oswaldin näistä parhaimmaksi mainitsema (s. 130), dieselmoottorilla varustettu, mutta vain noin 2 500 kappaleena vuosina 1942-1944 valmistettu Magirus S 3000. Daimler-Benz -yhtymällä oli SSR:n sijaan Panzerkampfwagen_II-telaketjulla varustettu malli Mercedes-Benz L 4500 R (R = Raupe saks. toukka, telaketjutraktori) l. Sd.Kfz 3c ja sen jatkokehitelmiä, joita valmistui 1943-1944 yhteensä 1 480 kappaletta[54]. Näiden ohella oli kevyitä (1-3 t), keskiraskaita (5-8 t) ja raskaita (12-18 t) Zugkraftwagen-puolitelamalleja sotatoimiin l. tykkien tai mm. epäkuntoisten panssarivaunujen hinaamiseen.
Maultier-erikoisajoneuvojen sarjavalmistus käynnistyi vuonna 1942, ja niiden tehtävä oli huoltaa taisteluyksikköjä, tai palvella eri kuljetustehtävissä. Viimein Opel Maultier-alusta tuli käyttöön Sd.Kfz 4/1-tunnuksella rakettiheitin-vaunussa Nebel- tai Panzerwerfer 42 sekä -43, jotka oli varustettu kymmenellä 15 cm rakettiheitinputkella. Panzerwerfer-mallien valmistusmäärät jäivät sodan loppuvaiheen tuotanto-ongelmien vuoksi vähäisiksi, ja kenttätykistöön verrattuna epätarkkojen rakettien teho jäi ääni- eli psykologisen vaikutuksen varaan. Vuonna 1943 valmistui 188-244 kappaletta, vuonna 1944 enää 52 kappaletta. Opel Blitzin valmistus loppui, kun Brandenburgin tehdas tuhoutui[56] juuri maksimikapasiteetin saavutettuaan pommituksessa 4.8.1944[58] : tehdasta ei enää kunnostettu, ja kun Neuvostoliitto oli sotasaaliina purkanut ja kuljettanut pois tehtaan valmistuslaitteiston (Blitz-ajoneuvojen valmistusta ei NL:ssa kuitenkaan aloitettua, toisin kuin Opel Kadett-mallin myöskin sotasaaliina purettujen ja pois vietyjen valmistuslaitteiden osalta) tehtaan rauniot purettiin sodan päätyttyä. Myös Opelin Rüsselsheimin tehdas vaurioitui pahoin kesän 1944 kolmessa pommituksessa 20.7., 25.8. sekä 8./9.9. monikerroksisten rakennusten pinta-alasta tuhoutui käyttökelvottomaksi 34%, ja yksikerroksisista lisärakennuksista jopa 55,5%. Pommitusten vaikutuksia tutkivan USSBS (United States Strategic Bombing Survey) E81-raportti arvioi, että Rüsselsheimissa valmistettujen Junkers Jumo-lentomoottoreiden tuotanto romahti pommitusten seurauksena 70%. Myös Borgward-tehdas Bremenissä ehti tuhoutua ennen Blitz-valmistuksen alkamista, mutta sen lisenssivalmistus jatkui vielä noin 3 500 kappaleena[58] Daimler-Benzin tehtaalla Mannheimissa kunnes tämäkin pysähtyi pommitustuhojen vuoksi. Erikoisuutena Daimler-Benz AG jatkoi ylivertaisen paino/hyötykuorma-suhteen[58] tarjoavan Blitz-mallin tuotantoa Mannheimissa sodan päätyttyä poliittisen ohjauksen alaisena [58] vielä kesäkuun 1945 - kesäkuun 1949 välisen ajan mallina L 701: aluksi Wehrmacht-tyylin yksinkertaisella puurakenteisella ohjaamolla[58], kunnes Opel pystyi loppuvuosina jälleen valmistamaan teräksistä Blitz-mallin ohjaamoa. Huutavaa ajoneuvopulaa täyttävissä L 701-mallin kuorma-autoissa ei aluksi ollut minkäänlaista valmistajatunnusta.
Chemnitzin teknillisen yliopiston talous- ja sosiaalihistorian professori Rudolf Bochin mukaan tiettävästi ainoana Natsi-Saksan ajoneuvovalmistajana Adam Opel AG ei käyttänyt pakkotyössä keskitysleirivankeja Brandenburgin eikä Rüsselsheiminkaan tehtaallaan[59]. Teos [60] tietää kuitenkin, että Rüsselsheimin Waldfriedhof-hautausmaan kunniapuistossa (Ehrenanlage) on yli sadan ulkomaalaisen (mm. Alankomaat, Kreikka, Neuvostoliitto, Puola) uhrin nimet saksalaisten sotilas- ja siviiliuhrien rinnalla. Muistomerkki kertoo, että siellä "lepää 83 tuntematonta neuvostoliittolaista sodan uhria, jotka kuolivat toisen maailmansodan aikana kaukana kotikonnuiltaan". Lähde tietää myös, että Rüsselsheim-tehtaalla ja Bischofsheimissa sijainneessa Opellager-nimisessä pakkotyöläisten leirissä moni olisi saanut surmansa pommituksissa, sillä vangit eivät saaneet käyttää pommisuojia. BPB-teokseen valittu sanamuoto (pdf-tiedoston sivunumero 349/855) ei kuitenkaan nimenomaisesti väitä, että uhrit olisivat olleet Adam Opel AG:n työntekijöitä tai pakkotyöläisiä. Rüsselsheimin asukkaiden joukossa esiintyi Saksan kollektiivisen hulluuden 1933-1945 aikana myös vastarintaa kansallissosialistista hallintoa kohtaan: ranskalaisia, pakkotöissä olleita sotavankeja puolustanut Walter Rietig vangittiin sotaponnistelua heikentävästä toiminnasta, kun kaksi hänen työtoveriaan olivat vasikoineet Rietigin kommunistista mielipiteistä NS-soluvartija Schmalz`ille[53] , ja hänet teloitettiin joulukuussa 1942 Berliini-Plötzenseen vankilassa. Hänen hyvästelykirjeensä perheelle on tallennettu Rüsselsheimin kaupunginmuseossa (otteita [53] s.73-74), ja kaupunki on nimennyt erään kadun hänen mukaan. Yalen_yliopiston hallussa on lista 7 041 Opel-pakkotyöläisen tiedoista, nk. Arbeiterdatenbank l. työntekijä-kortisto[53] (s.83), mikä oli historioitsija Henry Ashby Turnerin tiedossa muttei vielä käytettävissä kirjaa vuonna 2005 kirjoittaessaan. Sotavankien pakkotyö Rüsselsheimin tehtaan asetuotannossa rikkoi selkeästi Geneven sopimuksia[53]: vastuuta kierrettiin muuttamalla sotavankien status "siviileiksi". Leirit sijaitsivat Mainzer Straße-tien varressa tehtaan pohjoispuolen ja Main-joen välissä siten, että Ranskasta ja Benelux-maista kotoisin olleet pakkotyöläiset oli majoitettu tien tehtaan puolelle, "ei-arjalaiset" joen puolelle[53]. Lähde[53] esittää esimerkein erityisesti neuvostoliittolaisten sotavankien julman ylimielistä kohtelua, joskin se kertoo myös saksalaisista Opel-työtovereista, jotka rangaistuksia uhmaten yrittivät säilyttää edes rippeitä inhimillisyydestä auttamalla pakkotyöläisiä. Tarkka sotavankien uhriluku on edelleen tuntematon, sillä osa heistä lähetettiin eri rikkeiden vuoksi keskitysleireille, ja sodan loppuvaiheen pommituksissa henkensä menettäneiden joukkohautoja lie lähteen[53] mukaan edelleen tutkimatta.
Blitz-sarjan viimeistä sukupolvea valmistettiin 1965–1975. Se oli vuoteen 1968 asti saatavilla vain bensiinimoottoreilla, eikä dieselmoottorien lisääminen valikoimaan enää pelastanut menetettyä markkina-asemaa. General Motors -yhtymän Euroopan hyötyajoneuvotuotanto keskitettiin 1970-luvun alussa Bedford-tuotemerkin alle, ja Blitz-nimi säilyi Bedford Blitz -mallissa vielä vuodet 1973–1987.
-
Opel patenttimoottorivaunu "System Lutzmann" 1899-1901. -
Opel Laubfrosch, ensimmäinen Saksassa liukuhihnalla valmistettu auto (1924–1931). -
Opel Kadett vuodelta 1936. -
Opel Admiral-avoauto 1937-1939, myös 4d-sedan. -
Opel Super 6 De Luxe 4d Sedan 1938. -
Blitz A Italiassa 1944. -
Me 343-kuljetuskone purkaa/lastaa Opel Maultier-autoa. -
Opel Blitz (4. sukupolvi 1965-1975) työssä.
Ajoneuvomallistoa 1945–2022
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]1945–1970
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Myös Opel-päätehdas Rüsselsheimissa joutui sodan loppuvaiheessa pommihyökkäysten kohteeksi, mitkä aiheuttivat laajoja tuhoja[61]. Sodan päätyttyä GM ei aluksi osallistunut tehtaan jälleenrakennustyöhön, ja tehtaan johtaja Heinrich Nordhoffin - myöhemmin Volkswagenin pitkäaikainen pääjohtaja - pääsy alueelle oli natsi-sympatisanttina kielletty, joten tehtaan väki ryhtyi kunnostamaan sitä työläisneuvoston ohjauksessa[62]. Kuorma-auton Blitz sekä GM-konserniin 1919-1979 kuuluneen Frigidaire Appliance Co.:n jääkaappien valmistus alkoi vuonna 1946, ja 28. joulukuuta 1947 valmistui ensimmäinen sodan jälkeinen henkilöautomalli Opel Olympia, mikä oli kuitenkin päivityksenä saanut eteen Dubonnet-vipujousituksen sijaan kaksoistukivarret: vuosina 1947-1953 Olympia löysi 187 055 ostajaa[30]. Olympian vuonna 1937 sivuventtiilien sijaan kansiventtiilit saanut 1,3-litrainen moottori oli pohjana Opelin 4- ja 6-sylinterisille moottoreille vuoteen 1964 asti. Vuonna 1948 aloitettiin uudelleen myös Kapitän-mallin valmistus. Vuosina 1947–1956 Neuvostoliitossa valmistettiin Moskvitš 400 -mallia, Suomessakin tuttua "Piikkinokka-Mossea", maan ensimmäisenä "kansan autona". Se perustui ennen sotaa valmistettuun Opel Kadettiin: Neuvostoliiton joukot olivat purkaneet Kadett-mallin tuotantolaitteet Rüsselsheimissa sotakorvauksena, vaikka tehdas sijaitsi Yhdysvaltain miehitysalueella. General Motors otti komennon takaisin vasta marraskuussa 1948[62], kun pääjohtaja Edward W. Zdunekin toimikausi alkoi. Huippumalli Kapitän palasi vuosimallien 1938-1940 kaltaisella, hieman päivitetyllä itsekantavalla korilla vuonna 1948 iskutilavuusrajoituksen 1,5 litraa kumouduttua, ja se oli varustettu sotaa edeltäneellä 2,5-litraisella moottorilla. Siitä oli tarjolla päivitettyjä versioita vuosina 1950-1951 sekä 1951-1953, ja malli myi uuden, vuosien 1948-1951 Marshall-avun kiihdyttämän Länsi-Saksan vaurastumisen symbolina erinomaisesti[30].
Vuonna 1953 Opel Olympia korvautui amerikkalaisten muotivirtausten mukaisesti muotoillulla ponttoonikorilla mallissa Olympia Rekord: nimi yksinkertaistettiin Rekord:iksi vuonna 1957, kun se sai ajanmukaisen korimallin panoraamalaseilla (P-kirjain mallinimessä) edessä ja takana. Samoin Kapitän sai pienemmän mallin kaltaisen ponttoonikorin - molemmat amerikkalaistyylisellä keulan hammasrivi-hymyllä, mikä nimettiin hain kidaksi (Haifischmaul): isompi Kapitän valtasi ajoittain ensirekisteröintien pronssisijan Volkswagen Kuplan ja Olympia/Rekordin vanavedessä[30](32): vuonna 1956 Opel saavutti 2 miljoonan auton merkkipaalun[30](33), minkä kunniaksi yksi Kapitän-yksilö sai kromattujen osien tilalle 24 karaatin kullalla päällystetyt koristeet sekä sisätiloihin että koriin[63]. Olympia-nimi palaisi syksyllä 1959 Rekord P-mallin karsittuna versiona 2-ovisena P1-sedanina tai 3-ovisena Car-A-Van -farmarina, kummankin mallin saadessa korin takaosaan hillityt siivet. GM-Sveitsin tehdas Biel/Biennessä tarjosi Rekordin lisävarusteltua versiota Ascona-nimellä, sillä Länsi-Saksan talousihmeen (Wirtschaftswunder) myötä vaurastuneiden asiakkaiden ostamaansa perusmalliin tilaamien lisävarusteiden asentaminen oli kuormittanut piirimyyjien verstaita: Ascona-versio oli valmiiksi runsaammin varusteltu, ja sen saattoi tilata kahden värisävyn kera - mukaan lukien tuolloin vielä harvinaiset metallic-värisävyt. Luksusversiota myytiin kuitenkin vain noin 2 500 kappaletta, minkä vuoksi vaihtoehto poistui muutaman vuoden jälkeen. Nimi palaisi vuonna 1970 uudelleen käyttöön Opel Ascona-mallissa. Myös Kapitän sai uuden ponttoonikorin syksyllä 1953-1958, ja panoraamalasit tulivat saataville Kapitänin vuosien 1958-1959 lyhytaikaisessa P 2,5 "Avainreikä"-sukupolvessa: mallin muotoilu koettiin Saksassa liian amerikkalaiseksi[30](34), ja panoraamalasin vuoksi etutolpan juuri työntyi ikävän terävänä oviaukkoon. Suomeen myytiin joitain kappaleita, muun muassa Paavo Nurmelle, ja esiin työntyvää etutolppaa kutsuttiin Polvensurmaksi[64]. Kapitän 2.5 ei ollut myyntipettymys, vaan sen lähes 35 000 kappaleen myynti[65] oli suurin Länsi-Saksan 6-sylinterisistä henkilöautomalleista. Opelit ilmestyivät Yhdysvalloissa katukuvaan omalla nimellään vuonna 1958, kun Buick-kauppiaat myivät maahantuotuja Rekord P1-autoja Buick Opel -nimisinä [66]. Myöhemmin Buick-verkosto myi Kadett-, Manta- ja GT-malleja. Vuosien 1959-1963 kiireesti uudistettu Kapitän P 2,6 (käypä merkintä on myös P2, mutta ei jo edeltäjästä käytetty sisäinen tunnus P-LV, tarkoittaen samoin Panoramascheiben-Limousine, viertürig[65]) oli hyvin suosittu: 145.616 kappaleen myynnillä se päihitti aiemmin segmenttiä hallinneen Mercedes-Benzin kuusisylinterisen malliston myynnin. Kenties yllättävästi P 2.6:n facelift-kori oli pintapeltien alta laajalti sama kuin P 2.5:ssa, pois lukien katon ynnä muiden detaljien muutokset[65].
Vuonna 1960 esiteltiin selkeän tyylikäs Opel Rekord P2 (lasit eivät kuitenkaan enää kiertyneet tolppien kulman yli). Tarjolla oli sedan-korin lisäksi 2d-farmariauto, pakettiauto Schnellieferwagen, sekä omintakeisesti muotoiltu 2+2-paikkainen coupé suhteettoman pitkällä takakannella, joskin kookas tavaratila palveli esimerkiksi työnsä vuoksi suurempia kuljetustarpeita omaavia kauppamatkustajia[67]: Autenrieth-korittaja valmisti coupén pohjalta satakunta avoautoa. Vuonna 1962 esiteltiin 20 vuoden tauon jälkeen uusi Opel Kadett A-niminen perheautomalli, josta tuli luokassaan suosittu auto: se oli pääkilpailijaansa VW Kuplaa modernimpi, edullisempi, nopeampi, ja sen polttoaineen kulutus oli pienempi. Sen valmistus tapahtui uudella Bochum-Langendreerin tehtaalla, minkä Opel oli pystyttänyt vain kahdessa vuodessa toimintansa lopettaneen kivihiili-kaivoksen tontille: tuhannet kaivannaisteollisuuden kriisissä työttömäksi jääneet mainarit löysivät uuden työpaikan autotehtaalla. Kadett A vuorostaan löysi lähes 650 000 ostajaa[30](42). Mallin eri sarjojen yksilöinnistä aakkosilla tulisi Opelin vakiintunut tapa vuonna 1963, kun Rekord-sukupolvi A:n tuotanto käynnistyi. Opel juhlisti 100-vuotista taivaltaan vuonna 1962 Rüsselsheimin halki ajaneella historiallisten malliensa karavaanilla[30](39). Syyskuussa 1966 Opel avasi uuden 280 hehtaarin kehitys- ja testikeskuksensa Rodgau-Dudenhofenissa[68] reilut 25 km Frankfurt am Mainista kaakkoon ja 50 km itään Rüsselsheimista. Rata meni väärinkäsityksen vuoksi "väärään" Dudehhofeniin[69], joskin liikenteellisesti hyvä sijainti piilossa keskellä tiheää tammimetsää oli lopulta onnekas valinta Opelille. Testikeskus on nykyään (2022) Segula Technologies-yhtiön[70] hallinnoima. Uusia CIH-moottoreita ja muotoilupäivityksen saanutta, lyhytaikaista Rekord B:tä seurasi vuosina 1966-1971 Rekord C, minkä valmistusmäärä oli noin 1,25 miljoonalla kappaleella: vuonna 1971 Rekord C olisi juhlakaluna, kun Opel-autojen valmistusmäärä rikkoi 10 miljoonan rajan.
1960-luvun puolivälin jälkeen Opel ryhtyi imagonsa kohentamiseksi tarjoamaan urheilullisia ja huippumalleissa hyvin suorituskykyisiä autoja. Vuonna 1964 markkinoille tuli edustusautojen KAD A -sarja (Kapitän-Admiral-Diplomat), joista Diplomat oli tarjolla vain yhdysvaltalaisilla V8-bensiinimoottoreilla. Suuri malli oli hetken aikaa jopa Länsi-Saksan nopein henkilöauto, kunnes Mercedes-Benz otti paikan takaisin päivitetyllä 300-mallilla, ja karkasi pian kauas edelle Mercedes-Benz_600:n V8-moottorilla varustetulla 300 SEL 6,3-versiolla. Jo vuonna 1969 seurasi KAD B-sarja, minkä muotoilu oli vähemmän amerikkalaisvaikutteinen: Diplomat-version pystylyhdyt kielivät, että tähtäimessä oli Mercedes-Benz. Stuttgartin kilpailijalle tulikin kiire tarjota S-sarjaansa myös pienemmän iskutilavuuden V8-moottoreita (3,5-litrainen M116 vuodesta 1969, ja myöhemmin 1971 USA-markkinoille ensin suunnattu 4,5- ja sittemmin 5.0-litrainen M117). Suuren Opel Diplomatin 4,6- ja 5,4-litraisten kaasutinmoottoreiden korkeaa polttoaineen kulutusta kritisoitiin jo ennen vuoden 1973 öljykriisiä: kummatkin KAD-sukupolvet jäivät myyntimäärissä kauas jälkeen edeltävän Kapitän P 2,6:n suosiosta. Seuraava Kapitän-sukupolvi tuli markkinoille vuodelle 1964 KAD A -sarjan edullisimmaksi versioksi, ja myi 24 249 kpl. Sitä seurannut edustusmallin sukupolvi KAD B jäisi viimeiseksi "suuri Opel"-mallisarjaksi[30](61): Kapitän-menekki 1969-1970 oli vain 4 976 kappaletta, välimalli Admiral poistui markkinoilta vuonna 1976, ja Diplomat B:n tuotannon loppuessa kesällä 1977 kaikki kolme kunniakasta mallinimeä poistuivat historiaan. Opel-edustusmallien myynti jäisi jatkossakin epätyydyttäväksi, kun asiakkaat päätyivät suosimaan imagoansa kohentaneita BMW-, Mercedes-Benz- ja pian Audi-vaihtoehtoja, ja kun 1940-luvun lopun Berliinin saarron murtamisesta lähtien vallinnut Yhdysvaltain arvostus ellei suoranainen idolisointi oli vuorostaan 1960-luvun lopulla (etenkin Vihan vuonna 1968) Vietnamin sodan ja Mỹ Lain verilöylyn kaltaisten hirmutöiden vuoksi muuttunut tyrmistyneeksi pettymykseksi[71]. Opelin KAD-sarjojen ylen ilmeinen amerikkalaisuus muuttui aikakauden virtausten myötä arvaamatta rasitteeksi Opelille.
Vuonna 1965 Opel oli näyttänyt Frankfurtin automessuilla sensaation aiheuttaneet, Corvette-miniatyyriltä vaikuttavan 2-paikkaisen Opel GT-urheiluauton prototyypit, kulmikkaan coupén sekä sen avoautoversion irrotettavalla katolla[30](60). Niiden muotoilupiirteet olivat jatkumoa GM:n vuonna 1963 New York Auto Show:ssa esittelemille Chevrolet Corvair Monza GT ja SS-koeautolle[72]. Clare McKichanin muotoilemien GT-prototyyppien sijaan vuosina 1968-1973 valmistettu tuotanto-GT sai Chuck Jordanin muotoileman, pyöreämmän korin, mikä täytti määräykset ja oli prototyyppejä helpompi valmistaa: Eurovette-lempinimen saanut GT oli myyntimenestys. Opel käyttäisi mallinimeä uudelleen 2000-vuosikymmenen mallissa Opel_GT_(2007). Vuonna 1970 julkistettiin Opel Rekordin yläpuolelle asemoitu Opel Commodore vain kuusisylinterisillä moottoreilla, jonka muskeliauto-variantti GS/E-coupé ylsi lähes 200 km/t huippunopeuteen. Commodoren 2,8-litraisesta 6-sylinterisestä moottorista oli myös tehtaan virittämä Motorsport-versio: Steinmetz-virittäjän menestys ratakilpailuissa, ja Irmscherin rallipoluilla nostattivat Opelin kiinnostavuutta urheilullisten autojen valmistajana. Syyskuussa 1970 julkistettiin Opel Manta A, kaksi kuukautta ennen sen alustaparia Opel Ascona A: jo Mantan ensimmäinen A-sukupolvi saavutti 498 553 kappaleen myynnin vuosina 1970-1975.
Vuosien 1945–1970 galleria
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]-
1955 Opel Olympia Rekord. -
Opel Kapitän P 2,5 "Avainreikä", taustalla 4d-Admiral 1937-1939. -
1960-1963 Opel Rekord P2 (P=panoraamalasit). -
Opel Kadett A (1962–1965). -
1965-1967 Opel Kapitän (KAD A). -
Opel Ascona A. -
1966-1972 Opel Rekord C 4d-sedan. -
Opel GT (coupé).
1970–2000
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vuonna 1972 Opel nousi maansa suurimmaksi autonvalmistajaksi 20,4% markkinaosuudella[4] - jälleen kerran, sillä esimerkiksi vuosina 1914, 1928 (44%)[30] ja 1930-luvun kultakaudella Opel oli saavuttanut tittelin vuosina 1932 (markkinaosuus n. 50%[4]), 1936 jopa Euroopan suurimpana, sekä 1938. 1930-luvun kultakaudella Opel-autovalmistus oli tavoittanut miljoonan kappaleen rajapyykin[30]: toisen kultakauden vuonna 1971 jo kymmenen miljoona, ja 1989 kaksikymmentäviisi miljoonaa. Opelin mallien nimeämisessä perinteiset arvoon viittaavat nimet saivat joitain poikkeuksia lukuun ottamatta väistyä lyhyillä, a-kirjaimeen päättyvillä mallinimillä.
Vuonna 1972 lanseeratun Rekord D-sukupolven suosio nosti menekin ennen näkemättömiin lukemiin, sillä se yhdisti perinteiset Opel-hyveet: luotettavuus, hyvät tilat, muodikas muotoilu ja hyvä vastine rahoille. Myös Rekord D:n kaunis coupé-versio sekä 4d-perhefarmari myivät hyvin. Rekord D ja Commodore B olivat ensimmäisiä Opelin tietokoneavusteisesti suunnittelemia malleja. Commodore B korjasi myös monia A-mallin puutteita: tehokkaimmassa GS/E:ssä ohjaustehostin oli vakiovaruste, ja etuhelma oli muotoiltu keulan nostetta vähentäväksi spoileriksi. Vuonna 1973 kolmivuotisen kehittelyn tuloksena julkistetun Kadett C:n mallisto sisälsi jo perinteeksi muuttuneen sedanin, coupén sekä ammattikäytössäkin suositun 2d-farmarin. Näihin liittyivät vuonna 1975 ajan muotivirtausten mukainen luiskaperäinen Kadett City, sekä urheilullinen Kadett GT/E aluksi Opelille ominaisella, jo 1910-luvun polkupyöräkilpailuissa tiimivärinä käytetyllä kelta-mustalla "sotamaalauksella" - vuodesta 1977 kelta-valkoisena. Myös Kadettin ja Rekordin väliin asemoitu Ascona B (1975-1981) myi 1,5 miljoonaa kappaletta, eli oli silloin kaikkien aikojen myydyin Opel-malli.
Vuoden 1975 satoa oli lisäksi Asconan 16 cm pidennettyä pohjalevyä käyttävä Manta B: se pysyisi mallistossa peräti 13 vuoden ajan ja saavuttaisi 534 634 kappaleen myynnin, joskin se sai nuorison käsissä viritellyn ja spoilereilla ynnä korisarjoilla varustettuna myös pilkallisen maineen "amis"-autona - maineen, mitä kaksi miljoonayleisön tavoittanutta vuoden 1991 komedia-elokuvaa (Manta, Manta sekä Manta - Der Film) vain vahvistivat. Ainoa tuunauksilta laajalti välttynyt Manta B-versio oli luiskaperäinen CC l. Combi-Coupé. Vuonna 1977 tuli saataville siloitettu Rekord E (sittemmin: E1), minkä ilmanvastuskerroin oli enää 0,42. Rekord E:n farmariauton sai perheiden tarpeisiin 4-ovisena, mutta perinteinen 2-ovinen versiokin jatkui yrittäjä-asiakkaiden tarpeisiin. 1970-luvun jymymenestyksiin kuuluu myös vuonna 1979 esitelty, Bochumin tehtaalla valmistettu etuvetoinen Kadett D, ensimmäinen etuvetoinen Opel, joka sai vuodesta 1982 alkaen ensimmäisenä compact-luokan mallina myös dieselmoottorin eräänä vaihtoehtona: valmistuksen päättyessä kesällä 1984 se oli ylittänyt 2 miljoonan kappaleen valmistusmäärän. Iso Senator A oli Opelin vuoden 1978 yritys vallata menetettyä markkinaosuutta takaisin edustusautoluokassa: kori oli muunnos Rekord-korista, moottorit kuusisylinterisiä, ja takana pyöränripustus oli tukivarsilla. Asiakkaat eivät ikävä kyllä palanneet. Senatorin coupé-versio 1978 oli luiskaperäinen Monza, joka löysi vuoteen 1986 mennessä kohtuulliset 43 812 asiakasta. Sen sijaan vuoden 1982 päivitys LCD-mittaristolla Senator CD- ja Monza GSE-versioissa jakoi mielipiteitä. Elektroniikka teki tuloaan muihinkin Opel-malleihin: muutamia versioita lukuun ottamatta lukkiutumattomat ABS-jarrut olivat mallista riippuen vakio- tai valinnaisvaruste, ja kolmitiekatalysaattori teki tuloaan.
Vuonna 1981 tuli markkinoille merkittävä, etuvedolla ja poikittaisella moottorilla varustettu Opel Ascona C: sen menekki nousi 1,7 miljoonaan kappaleeseen mallikierron vuoteen 1988 mennessä, eli ohitti edelliset A- ja B-sukupolvet. Suomessa tilavan Ascona C:n 75 hevosvoiman 1,3S-versio oli pienen iskutilavuuden ja hyvän tehon yhdistelmänä hyvin suosittu työsuhdeautona. Opel Rekord E sai vuonna 1982 aerodynamisen E2-version, minkä ilmanvastuskerroin oli yksityiskohtia hiomalla kohennettu arvoon 0,36. Dieselmoottorilla varustettu Rekord E2 sai "voimakuhmun" moottoripeitteeseensä. Vuosi 1982 toi myös uuden pienen Corsa-mallin, minkä valmistus tapahtui uudessa Zaragozan tehtaassa Espanjassa: mallin suunnittelu oli kuitenkin yhä Rüsselsheimin TK-keskuksen käsissä. Vuonna 1983 Kadett D sai GT/E-version vastauksena VW Golf GTI-malliin: kummatkin häjyt pocket rocket:it uhmasivat suorituskyvyllään monia edustusautoja, ja samana vuonna 1983 Opel juhli toukokuussa 20 miljoonan Opel-auton valmistusmäärää[30](90). Seuraavana vuonna 1984 Kadett sai myös aerodynaamisesti optimoidun korin: malli oli hyvin tärkeä, sillä Kadett yksin edusti 60 %:a Opel-autojen tuotantomäärästä[30](93). Vuonna 1985 Kadett saavuttikin Vuoden_auto_Euroopassa-tittelin [73]. Kadett GSi 2-litraisella 150 hevosvoiman moottorilla oli sarjan äkäisin: 220 km/t huippunopeus ja 8,5 sekunnin kiihtyvyys 0-100 km/t olivat samaa luokkaa kuin aidoissa urheiluautoissa vain vuosikymmen aikaisemmin. GS-lyhenne juontuu Buick-tehomalleista, jotka kulkivat Gran Sport -tunnuksilla: Opelin tapauksessa kuitenkin i-kirjaimella Injection tarkoittaen moottorin polttoaineen ruiskutusta.
Vuoden 1986 Opel Omega oli saanut liukkaan korin ilmanvastuskertoimella 0,26 sekä erinomaiset ajo-ominaisuudet tarjoavan alustan: oli myös farmariversio, ja se muodostikin noin kolmanneksen Omegan valmistusmäärästä[30](97). Omega sai Vuoden auto 1987 -tittelin. Ikävä kyllä auton viimeistelyssä oli aluksi puutteita. Omegasta oli myös kaksi tehoversiota: Omega 3000-24V:n silkinpehmeästi käyvä moottori tuotti 204 hevosvoimaa hyvää suorituskykyä etsiville, mutta tarjolla oli piirimyyjien kautta myös Lotus-Omega 382 hevosvoimalla ja 282 km/t huippunopeudella - tunnettu englantilaisittain Lotus-Carlton -nimisenä Vauxhall-mallina[74]. Opelin 3-litrainen moottori oli GM-konserniin tuolloin kuuluneen Lotus-yhtiön muutoksilla kasvatettu 3,6-litraiseksi, varustettu kahdella turboahtimella sekä konsernin Chevrolet Corvette C4:n 6-vaihteisella ZF-vaihteistolla, ja lisäksi niin koria kuin alustaakin oli vahvistettu. Kyseessä oli tuolloin maailman toiseksi nopein neliovinen auto, sillä BMW-pohjainen Alpina B10 Biturbo meni 291 km/t-suorituksellaan niukasti ohi, joskin Lotus-Omega kiihtyi kiivaammin. On esitetty[75], että Lotus-Opel oli valmistajalle imagoa kohentava malli sen yrittäessä tavoittaa BMW:n M-osaston ja Mercedes-Benz-AMG:n mallien kaltaista arvostusta nopeiden ja kalliden autojen luokassa, eli että myyntihinta olisi ollut todellisia valmistuskustannuksia pienempi[75]. Valitettavasti luomuksen luotettavuus oli epätyydyttävä: viritetyn moottorin jakoketju ei ollut riittävän vahva, ja sen rikko tiesi mittavia moottorivaurioita[75]. Myös erinäisiä muita, erikoisautossa yleensä kalliita murheita esiintyi[75], eli Lotus-Omega oli kaikkea muuta kuin Opel-iskulauseen mukainen der Zuverlässige l. "se luotettava". Tämä kokemus, joskin myös osallistuminen itse moottoriurheiluun (mm. DTM ja ralli) lie ollut syy sittemmin perustetulle Rüsselsheimissa OPC:lle (Opel Performance Center) vuonna 1997. Tähtäimessä olleen 1 100 kappaleen sijaan erikoismallia valmistui vain 907 kappaletta[75]. Vuonna 1987 Opel yritti paluuta edustusautojen luokkaan Senator B -mallilla: sekään ei kyennyt murtamaan BMW:n ja Mercedes-Benzin ylivaltaa, ja Senator B:n valmistus päättyisi vuonna 1993 ilman vertaistaan seuraajaa. 1989 Opel-autojen valmistusmäärä saavutti uuden rajapyykin 25 miljoonaa kappaletta. Lokakuussa 1995 esiteltiin Vectra B, mikä ei ollut yhtä suosittu kuin edeltäjänsä vaikka myös farmariversio oli tullut tarjolle.
Pienempien autojen luokkaan Opel esitteli vuonna 1982 Corsa-mallinsa. Aikakautta varjosti Irakin–Iranin_sota, mikä laukaisi öljykriisin ja se vuorostaan Opelin myynnin laskun peräti 20%, mikä oli merkittävä takaisku. Ascona korvautui mallistossa vuonna 1988 Vectralla, jonka tekniikkaan pohjautui myös vuotta myöhemmin esitelty urheiluautomalli Calibra. Kadettin korvaajaksi puolestaan tuli vuonna 1991 Opel Astra. 1990-luvulla Opel myi maasturimalleja Fronteraa ja vain vähän kiinnostusta herättänyttä Montereyta[30](119), jotka pohjautuivat japanilaisen Isuzun malleihin Wizard ja Wizard II/MU (Frontera A ja B, kumpikin 3d- tai 5d-korilla) sekä Trooper II. Frontera ja Monterey olivat A- ja B-malleina tarjolla vuosina 1982-1988 sekä 1992-1999, joko 3-ovisena lyhyenä tai 5-ovisena pitkänä mallina. Monterey-malli jäi asiakkaiden kiinnostuksen katvealueelle[30] (118), mutta Frontera löysi suosiota. Lisäksi oli vuosina 1991-2001 tarjolla Isuzu Faster TF -klooni, pickup Opel Campo 2h-ohjaamolla, 2h + tilapäisiin tarpeisiin esiin käännettävällä tilapäisistuimella (sportscab), tai 4d/4h pitkällä ohjaamolla (crewcab). Avolavan saattoi varustaa tarvikekauppiaiden pressu- tai lasikuitukatteen (hardtop). Campon läksiäismalli 4d/4h-ohjaamolla sai nelivedon ja kaksivärimaalauksen: tarjolla aluksi ollut bensiinimoottori poistui vuonna 1995, eli moottoripaletti koostui kolmen teholuokan turbodiesel-moottoreista. Pickup jäi vaihtoehtona pois Opelin malli valikoimasta, ja SUV-malleista vain Frontera pääsi B-kierrokselle.
Neuvostoliiton kommunistinen yhteiskuntakokeilu kariutui 1990-luvun alussa, ja DDR yhdistyi prosessin tuloksena Länsi-Saksaan. Wende:ksi nimitetyn mullistuksen myötä aluksi BMW:n ja sitten DDR-kaudella Wartburgin tehdas Eisenachissa tuli modernisoituna uudeksi Opel-tuotantolaitokseksi, ja se toimii vuonna 2022 edelleen eräänä Opel-ajoneuvojen tehtaista. Siellä valmistettiin Corsan 3-ovista versiota (5-ovinen Espanjassa[30]) sekä Astraa. Peräti 6 miljoonan kappaleen myynnin saavuttaneen Corsa B:n pohjalta (60% yhteisiä osia[30](111) syntyi pieni urheilucoupé Tigra A 1994-2001, sekä Corsa B:n pohjalta avattavalla Twin Top-teräskatolla Tigra B. 1990-luvulla Euroopassa alkoi tila-autobuumi, ja vuosituhannen vaihteessa Opel toi markkinoille kolme tila-automallia. Ensimmäisenä esiteltiin vuonna 1996 Opel Sintra, joka oli uudelleennimetty Pohjois-Amerikassa myyty Chevrolet/Pontiac Trans Sport. Se korvattiin kuitenkin jo vuonna 1999 edellisvuonna uudistuneeseen Astra G -sukupolveen perustuvalla Zafiralla, minkä tekniseen laatuun oli Astra G:n tavoin kiinnitetty huomiota: Zafira A oli menestys. Vuonna 2003 tila-autojen sarjan täydentäisi vielä Corsaan pohjautuva pieni Opel Meriva.
Vuosien 1970–2000 galleria
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]-
Opel Kadett C City -
Opel Kadett D (1979–1984), ensimmäinen etuvetoinen Opel-malli. -
Opel Kadett E -
Opel Astra F (1991–1998) -
Opel Manta B CC GSi -
Opel Vectra B (1995–2002) -
Opel Rekord E2 -
1978 Opel Senator A 3.0 CD
2000–2022
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 2000 Opel tarjosi jälleen 2-paikkaisen urheiluauton, Lotus Elisen pohjalta syntyneen Opel Speedsterin: hilpeän ajettavuuden tarjonnut Speedster myi kuitenkin vaatimattomat 7 996 kappaletta[30](116), ja poistuisi jo vuonna 2005. Vuoden 2000 satoon kuului uudistettu Opel Corsa C, minkä ilmanvastuskerroin oli vain 0,32 eli luokassaan erinomainen[30](117). Mikroluokan tila-autoa Opel Agila valmistettiin Suzuki Wagon R+ rinnalla Puolassa vuodesta 2000 lähtien. Rüsselsheimin päätehdasta uudistettiin alkuvuonna 2002 käyttöön vihityllä laajennusosalla: investointi huippumoderniin tuotantotilaan maksoi 750 miljoonaa Euroa[30](124). Lippulaivamalli Omegan tuotanto päättyi vuonna 2003, jolloin mallistoon jäänyttä aukkoa täydensivät aiempaa suuremmaksi kasvanut Vectra ja siihen perustuva, markkinoilla ristiriitaisen vastaanoton saanut ja vain viisi vuotta tarjolla ollut ylellinen hatchback-malli Signum. Lisäksi Vectra kasvoi pituutta 14 cm, joskin sen menekki hiipui: vuonna 2007 kaupaksi menisi Saksassa enää 18 000 kappaletta[30](125). Vuonna 2004 esiteltiin 16cm lisää pituutta saanut Astra H: kolmiovinen versio kulki GTC-tunnuksella, ja sen äkäisin OPC-versio saavutti peräti 244 km/t huippunopeuden[30] (121). OPC on vuonna 1997 perustettu, alun perin kilpailutoimintaa varten tarkoitettu Opel Performance Center Rüsselsheimissa, minkä GM lakkauttaisi ja sulattaisi osaksi Adam Opel -konsernia vuonna 2014.
Vuonna 2005 tila-auto Zafirasta esiteltiin uudistettu B-versio, mikä oli muiden mallien tavoin kasvanut mitoissaan huomattavasti, mutta säilytti sisätilojen suositun Flexspace-muunteluratkaisun[30](133). Vuoden 2006 lopulla Opel toi markkinoille suosittuun kompaktiluokan SUV-segmenttiin mallin Opel Antara[30](129), sekä Kadett-mittaluokkaan kasvaneen Corsa D:n, mikä nousi Saksan myydyimmäksi kompaktiluokan malliksi[30](130). Saman vuoden 2006 satoa oli nelipaikkainen avoauto Opel Astra Twin Top, mikä jäi toistaiseksi viimeiseksi Opel-avoautomalliksi. Vuosina 2007-2009 tarjolla oli Yhdysvalloissa valmistettu Opel GT (2007), mikä 264 hevosvoimalla ja takavetoisena korvasi hilpeän Speedster-mallin, ja tarjosi hyvän hinta/laatu-suhteen. Kaksikymmentä vuotta kestänyt Vectran aikakausi päättyi vuonna 2008: tällöin esiteltiin sen korvaava Insignia A, jonka varusteluun ja laatuvaikutelmaan pyrittiin panostamaan aiempaa enemmän. Insignia A oli vain 1,5 senttimetriä lyhyempi kuin vuoden 1990 huippumalli Senator B[30](136). Sen farmariversio Caravan oli muuttunut työvälineestä lifestyle-suunnan autoksi[30](137). Myös saman vuoden 2008 uusi Agila B kasvoi mittaa peräti 20 senttimetriä: sitä valmistettiin Suzuki Splash-mallin rinnalla Unkarin tehtaalla. Lokakuussa 2004 Opelin työntekijät menivät lakkoon kuudeksi päiväksi, koska yhtiö ilmoitti karsivansa 12 000 työpaikkaa.[76] Yhtiön päätös juontui matalasta ajoneuvojen kysynnästä Euroopassa, jossa Opelin toiminta oli tappiollista. Lakko vaikutti suuresti yhtiön tuotantokapasiteettiin. Neuvottelut ovat vieläkinmilloin? työn alla, kun sopimusta molempien osapuolien tyydyttämiseksi ei ole saatu aikaan.
2010-luvun täysin uusia Opel-malleja ovat muun muassa 2011 esitelty hybridiauto Opel Ampera, crossover-malli Mokka (2012) sekä pieni kolmiovinen Adam, mikä kilpaili lifestyle-mallien Mini ja Fiat 500 -segmentissä[30](141), ja jonka tavaramerkkinä on räätälöitävyys. Vuonna 2013 Opelin ensimmäinen täyssähköauto on Pariisin autonäyttelyssä 2016 esitelty Ampera-e. Myös Opel-yrityskauppa oli edelleen GM-yhtymän tahtotila. Vuonna 2014 Volkswagen oli halukas ostamaan Opelin General Motorsilta, mutta kauppa jäi toteutumatta hinta-erimielisyyksien vuoksi[6]. Joulukuussa 2014 Opel sulki Bochumin tehtaansa: teko tyrmistytti monia, mutta merkitsi toisille uuden aikakauden alkua[30](143). Vuoden 2015 alussa tuli saataille pieni kaupunkiauto Opel Karl, mikä jatkoi Opel-perheen nimikkomallien sarjaa[30](142). Viimein helmikuussa 2017 General Motors käynnisti neuvottelut Groupe PSA:n kanssa Opel- ja Vauxhall-merkkien myymisestä ranskalaiskonsernille [77]. Kauppa varmistui maaliskuussa, ja sen hinnaksi tuli 2,2 miljardia euroa.[6]
Opel käynnisti ”7 in 17” -nimellä kutsutun malliuudistusohjelmansa, jonka tarkoituksena oli tuoda vuoden 2017 aikana markkinoille seitsemän täysin uutta tai uudistettua mallia. Uusia malleja ovat muun muassa PSA-konsernin kanssa yhteistyössä kehitetyt crossoverit Crossland X ja Grandland X sekä Geneven autonäyttelyssä keväällä esitelty toisen sukupolven Opel Insignia.[78]. Joulukuussa 2017 PSA haki GM:ltä kauppahinnan palautuksena 600-800 miljoonaa euroa [79], sillä se väitti Opelin harhauttaneen PSA:ta Opel-automallien päästöstrategiassa: mallit pitäisi nopeasti sopeuttaa uuteen 0,95 kg/km rajaan vuoteen 2020 mennessä - merkittävä satsaus olisi tarpeen, sillä Opel-malliston päätökset olivat tuolloin 130 kg/km. Kiistan ratkaisusta ei toistaiseksi löytynyt tietoa, joskin PSA on omista automalleistaan sittemmin kehittänyt tulevat päästörajat alittavia prototyyppejä.
Galleria
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]-
Opel Corsa A GT -
Opel Corsa B (1993–2000) -
Opel Ampera -
Opel Tigra A 1994-2001 -
Opel Insignia A (2008-2017) -
Opel Mokka -
Opel Adam -
Opel Astra H OPC
2020-luku
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Päivämäärällä 16.1.2021 Fiat Chrysler Automobiles NV ja Groupe PSA yhdistyivät kunkin osakkeenomistajien hyväksynnällä uudeksi Stellantis NV-ryhmäksi. Stellantiksen on arvioitu nousevan maailman neljänneksi suurimmaksi autonvalmistaja-konserniksi [7].
Galleria
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]-
Opel GT (2007-2009, GM USA) -
Opel Karl (2015-2019, GM Korea) -
Opel Combo E Life -
Opel Crossland X -
Opel Grandland X
Talousvaikeudet ja myyntiaikeet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Opel ajautui keväällä 2009 vakaviin taloudellisiin vaikeuksiin sen yhdysvaltalaisen emoyhtiön GM:n käytyä vuosien 2008–2009 vaihteessa konkurssin partaalla. Jo 1990-luvulla konserniemo oli vienyt omia tappioitaan paikatessaan 4,5 miljardia D-markkaa Opel-tyttärensä kassasta[30], mikä kostautui tuotekehittelyssä. Opel oli jäänyt jälkeen kilpailijoistaan esimerkiksi Euroopassa tärkeillä diesel-markkinoilla, sillä se käytti yhä konserniin kuuluvan Isuzun vanhahtavia dieseleitä kilpailevien suoraruiskutteisten turbodiesel-moottoreiden kuten Volkswagenin TDI-moottoreiden sijaan. Opelin ensimmäinen oma moderni neliventtiili-diesel oli tullut markkinoille vasta vuonna 1996. Myös GM:n nimittämä Opel-ostopäällikkö José Ignacio López de Arriortua oli ajanut tiukkaa säästölinjaa, minkä vuoksi Opel-autojen perinteinen luotettavuus kärsi[30], eivätkä konserniemon Opel-hallintoon lähettämät yhdysvaltalaiset toimihenkilöt ymmärtäneet Euroopan automarkkinoiden tarpeita[30]. López siirtyi vuonna 1993 Volkswagenin palvelukseen, ja hänen väitettiin vieneen Opelin yrityssalaisuuksia uuden työnantajansa tutkittaviksi (nk. López-skandaali)[20]. Monet myyntitilastojen menestysmallit kuten 2000-vuosikymmenen tila-autot Zafira (1999) ja Meriva olivat pihtailun vuoksi myös vikatilastojen kärjessä. Suositun Corsan vastapainona oli Saksan markkinoita vähemmän kiinnostaneita malleja kuten suosittuun Vectraan pohjautunut, jo viiden vuoden jälkeen 2008 lopetettu Signum. Vuoden 1987 yhtiön suurellisten 125-vuotisjuhlien aikainen markkinaosuus olisi virheellisten ratkaisujen ja julki tulleen epävarmuuden tilanteen vuoksi vuoteen 2012 mennessä enemmän kuin puolittunut[30]. Markkinaosuuden sulaminen purkautui rajuina henkilöstön vähennyksinä: Bochumin henkilöluku putosi 23 000:sta enää 6 000:een vuonna 2004[20], mikä johti tuon vuoden lokakuussa henkilökunnan usean päivän lakkoon[20]. Säästötoimena Opelin yhtiömuoto muutettiin osakeyhtiöstä (AG) edullisemmaksi GmbH:ksi. Vuoden 2006 henkilöstöluku oli enää 27 661, kun se kymmenen vuotta aiemmin oli ollut 46 000 henkilöä[20], ja markkinaosuus jäi enää 9,1%:iin vuonna 2007[20]. Opelin pelastussuunnitelman yhtenä vaihtoehtona esitettiin sen irrottamista GM:stä ja liittämistä johonkin sopivaan eurooppalaiseen kumppaniin. Myös Saksan liittovaltion väliintuloa ehdotettiin. Eräässä vaiheessa päätettiin säilyttää Opel osana GM:ää mutta aiempaa itsenäisempänä.[80] GM, joka itse päätyi kesällä 2009 velkasaneeraukseen,[81] päätti kuitenkin lopulta hankkiutua eroon Opelista.
Toukokuun 2009 lopulla Saksan valtion johtamissa neuvotteluissa suunniteltiin Opelin myymistä kanadalaisen autonosavalmistaja Magna Internationalin ja Sberbankin muodostamalle konsortiolle, jolloin GM pitäisi 35 prosenttia yhtiöstä ja Opelin työntekijät 10 prosenttia.[82] Opelia on oltu myymässä myös belgialaiselle RHJ-sijoitusrahastolle, koska GM ei halua venäläisen GAZin saavansa haltuunsa sen tekniikkaa ja olisi valmis ostamaan yhtiön takaisin taloustilanteensa parantuessa. Saksan hallitus on puolestaan huolestunut työpaikoista pääomasijoittajien käsissä, ja valmiina rahoittamaan Opelia, kun Magna-kauppa toteutui.[83] 10. syyskuuta 2009 GM teki päätöksen Opelin 55 prosentin enemmistön myynnistä Magna-Sberbank-konsortiolle, mutta perui sen marraskuussa, huolimatta siitä että yhtiö oli jo saanut 1,5 miljardin Yhdysvaltain dollarin lainan Saksan valtiolta osana kaupan toteutumista.[84]
Opel-logoja ja jäähdytinkoristeita
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Euroopan ulkopuoliset markkina-alueet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Monet GM:n 2000-luvulle saakka maailmanlaajuisesti myymät autot ovat Opelin suunnittelemia, esimerkiksi Corsa, Astra, Vectra ja Omega. Opel-malleja myydään myös muiden GM-brändien alla, kuten Vauxhall Yhdistyneessä kuningaskunnassa, Holden Australaasiassa ja Chevrolet Latinalaisessa Amerikassa.
Opel Yhdysvalloissa (1958–2017)
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Pienten eurooppalaisten autojen tultua suosituiksi Yhdysvalloissa Toisen maailmansodan jälkeen, ja koska GM:n omat pienemmät compact-luokan autot olivat tuolloin vuosina 1955-1956 vasta suunnitteluasteella, se päätti tuoda väliaikaisena ratkaisuna sekä Opel-että Vauxhall-malleja maahan [66]: hyvin amerikkalaiseksi muotoiltu Rekord (aina panoraama-laseja ja Buick-tyylistä Sweepspear-kylkilistaa myöten) ilmestyi Buick-myymälöihin vuonna 1958, ja Vauxhall-malleja myytäisiin Pontiac-verkoston kautta. Ajoitus osui epäonnisesti keskelle lyhyttä mutta terävää "Eisenhower-lamaa", mikä romahdutti autojen myynnin ja tiesi erinäisten merkkien (esimerkiksi kriisiytynyt Packard) loppua. Buickin oma pieni malli Special korvasi Opelin vuonna 1961, mutta Opel teki paluun vuonna 1964 vieläkin pienemmällä Kadett-mallilla[66]. Vuoden 1967 uutta Kadett B:tä markkinoitiin Yhdysvalloissa "GM:n halvimpana autona": neljällä eri korimallilla ja 1,1- tai 1,9-litraisella moottorilla tarjottu Kadett sai pian maineen kestävänä joskin karuna mallina. GM-johtaja Robert "Bob" Lutzin aloitteesta GM-designer Clare McKichan hahmotteli uuden Opel-urheilumallin GT jo vuoden 1965 Frankfurtin autonäyttelyyn, joskin Chuck Jordan muotoili lopullisen GT-tuotantoversion vuodelle 1968: malli menestyi myös Yhdysvalloissa yli 70 000 kappaleen myynnillä[66]. Seuraava Opel-tuontimalli oli Opel Manta, mikä taisteli Ford USA:n maahan tuomaa kilpailevaa Ford Capria vastaan. Manta myi hyvin kunnes sen hinta nousi valuuttakurssien epäedullisten muutosten vuoksi 450 dollarilla vuonna 1975: Buick korvasi siksi Opel-mallit GM-konserniin myös kuuluvilla Isuzun malleilla (Kadett C:n eli GM:m "T-car":in klooni Isuzu Gemini, myöhemmin myös Giorgetto Guigiaron "T-car":in alustalle luoma kaunis coupé Impulse/Piazza), joskin merkkinä säilyi Buick-Opel aina vuoteen 1980 asti, jolloin GM lanseerasi uudet kotimaiset, pienet X-Body ja J-Body -mallinsa[66]. Opel-merkki poistui tuolloin Yhdysvaltain markkinoilta, joskin Opel Kadett E-mallia myytiin Pontiac Le Mans-nimellä 1980-luvun lopulla, Daewoon toimiessa yksityiskohdiltaan (mm. peräpeili) muunnellun mallin valmistajana[85]. Omega-mallia myytiin vuosina 1997-2001 myös Yhdysvalloissa nimellä Cadillac Catera. Catera poikkesi perinteisistä Cadillac-malleista, eikä merkkejä vaihtamalla (badge engineering) luotu urheilullinen sedan menestynyt.[86]. Lähimenneisyyden yhteisiä malleja ovat olleet Buick Regal (5./6. sukupolvi, Opel Insignia), Buick Cascada (Puolassa valmistettu Opel Cascada), sekä Buick LaCrosse (Insignia-muunnos). Saturn-merkin alla myytiin muotoilultaan päivitettyä Opel Vectra B-versiota vuosina 2000-2005 Saturn L-Series:inä, 2008-2009 Opel Astraa Saturn Astra XE:nä, 2008-2010 Meksikossa valmistettua Opel Antara-paria malleina Saturn VUE sekä Chevrolet Captiva Sport.
Opel-mallit maailmalla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ensimmäiset Daewoon Etelä-Koreassa tuolloin vielä Shinjin Industrial Co.-nimellään valmistamat autot pohjautuivat Opel Kadettiin (nykyisin Astra) ja suurempaan Opel Rekordiin mallina Shinjin Opel Rekord, mikä oli 4-ovinen, ja varustettu joko 1,7- tai 1,9-litraisella nelisylinterimoottorilla: sen valmistusmäärä oli noin 12 000 kappaletta[87]. Myös iranilainen Pars Khodro Co. aloitti vuonna 1967 Jeep- ja AMC:n Rambler-mallin (Peykan) lisenssivalmistuksen, sitten 1970-luvun alussa GM-autojen valmistuksen. Muun muassa Opel Commodoren kaltaisia malleja 2,5- ja 2,8-litraisilla kuusisylinterisillä moottoreilla tehtiin vuosina 1974-1977 noin 10 000 kappaletta. Valitettavasti mallia ei oltu sovitettu Iranin oloihin, eli sen maavara oli riittämätön ja moottoreissa ilmeni kuumien olojen vuoksi kaasutinhäiriöitä, minkä vuoksi mallit saivat huonon maineen[88]. Yhteistyön oli tarkoitus laajentua muihinkin yhdysvaltalaisiin malleihin, mutta Iranin_vallankumous vuonna 1979 pysäytti suunnitelmat. GM-tehtaat muun muassa Alankomaiden Antwerpenissa, Brasiliassa ja Sveitsin Bielissä valmistivat Opelin sarja- ja erikoismalleja. Opel-malleja tai -muunnoksia valmistettiin myös muiden sijaintimaiden GM-tehtailla, eli aineiston paljouden takia luettelo ei vielä ole läheskään kattava.
Opel/Vauxhall
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Opel on GM:n päämerkki Euroopassa lukuun ottamatta Yhdistynyttä kuningaskuntaa, jossa GM:n toinen eurooppalainen tytäryhtiö Vauxhall Motors käyttää yhä omaa brändiään. Vauxhall-vienti menee pääasiassa Kansainyhteisön maihin, joissa on vasemmanpuoleinen liikenne. Vauxhallin mallit olivat ennen 1970-lukua täysin eri suunnittelua kuin Opelit. Opel-merkki katosi suurimmaksi osaksi Yhdistyneestä kuningaskunnasta vuonna 1981, kun Vauxhallin ja Opelin myyntisopimukset yhdistettiin. Tällöin vain Mantaa myytiin Opelina, kunnes sen valmistus lopetettiin 1988.
Vauxhall alkoi käyttää Opelin nimiä malleissaan, poikkeuksena Kadett, jonka korvasi Astra vuonna 1991. Tätä nimeä Vauxhall käytti jo aikaisemmin. Kuitenkin jopa muissa vasemmanpuoleisen liikenteen maissa Euroopassa, kuten Irlannissa, johtava GM:n merkki on nykyisin Opel, vaikkakin monia maahantuotuja Vauxhalleja näkee silti irlantilaisilla teillä. Irlannin Opel sponsoroi monia vuosia maan jalkapallomaajoukkuetta käyttäen mainoslausetta ”Irlannin ykköstukija”.
Jotkut ovat ehdottaneet, että Vauxhall-merkki pitäisi lakkauttaa Yhdistyneessä kuningaskunnassa ja korvata Opelilla.lähde? Tämä harmonisoisi GM:n markkinastrategian Euroopassa. Vauxhall on kuitenkin vastustanut tätä, koska sen brändi on tunnettu ja autojen tukkuostajat, jotka ovat sen pääasiakkaita, eivät kannata Opeleiksi nimeämistä.
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Florian Huettl www.stellantis.com. Viitattu 1.8.2023. (englanniksi)
- ↑ Krüger, Paul: 125 Jahre Packard – 66 Jahre nicht mehr Packard. Zwischengas, 21.8.2024, ei. vsk, nro Blogi, elokuu 2024. CH-6072 Sachseln: Zwischengas AG. (saksa)
- ↑ Opel: Opel. Fakten und Zahlen (Opel: Faktoja ja numeroita) opel.de. 2022. www.opel.de. Arkistoitu 7.5.2017. Viitattu 4.1.2022. (saksaksi)
- ↑ a b c d e f g h i Tradition: 150 Jahre Opel - eine Geschichte von Laubfröschen und Blitzen (osa 1) (Opel-historiaa) Auto.de Magazin. 2012. auto.de. Viitattu 4.1.2022. (saksaksi)
- ↑ Marko Laitala: Pahin toteutui: Opel lahtaa Bochumin tehtaansa Tekniikka&Talous. 11.12.2012. Viitattu 4.1.2022.
- ↑ a b c Opel myytiin ranskalaisille: tuhansille potkut tiedossa Talouselämä. 6.3.2017. Viitattu 6.3.2017.
- ↑ a b Stellantis merger to close on Jan. 16 after PSA, FCA shareholders approve The Detroit News. 4.1.2021. Viitattu 18.1.2021. (englanniksi)
- ↑ toimitus: Das sind die größten Autohersteller der Welt (Handelsblatt-Ranking autonvalmistajien suuruusjärjestyksestä alkuvuonna 2020) Handelsblatt. 19.2.2020. haldelsblatt.com. Viitattu 8.1.2022. (saksaksi)
- ↑ a b c d e f toimitus: Personen: Adam Opel (Adam Opelin ja Opel-yhtiön historiaa) was-war-wann.de. was-war-wann.de. Viitattu 10.1.2022. (saksaksi)
- ↑ a b c d e Adam Opel (juttusarja Adam Opelista) ruesselsheim.de: Rüsselsheimin kaupunki. Viitattu 18.1.2024. (saksaksi)
- ↑ 150 Jahre Opel (kuva 3, Opel-tehdas 1868) Auto Bild. autobild.de/klassik/bilder. Arkistoitu 11.1.2022. Viitattu 11.1.2022.
- ↑ Rüsselsheim am Main: Adam Opel (Tiivis esitys Adam Opelin noususta) www.ruesselsheim.de: Rüsselsheim am Main. Viitattu 30.10.2023. (saksaksi)
- ↑ Familienbuch Euregio, Adam Opel (Sukutaulu Adam ja Sofie Opel) familienbuch-euregio.de. familienbuch-euregio.de. Viitattu 10.1.2022. (saksaksi)
- ↑ a b c d "schü": Der Brand in den Opel-Werken war eine große Katastrophe (Kuvallinen lehtiartikkeli Opel-suurpalosta 1911) FNP. 30.7.2015. Frankfurter Societäts-Medien GmbH. Viitattu 23.1.2022. (saksaksi)
- ↑ a b c d e Nöll, Jürgen: ”Vorwort”, Opel Motorräder, s. 4. (Opel-yhtiön polku- ja moottoripyörät) Verlag Podszun Motorbücher GmbH, 2012. ISBN 978-3-86133-637-2 (saksaksi)
- ↑ 150 Jahre Opel (kuvagalleria, kuva 7 tehtaasta 1912 korjausten ja uudistusten jälkeen) Auto Bild/Klassik. Arkistoitu 11.1.2022. Viitattu 11.1.2022. (saksaksi)
- ↑ useita: Heinrich von Opel (lehtiartikkeleita Heinrich von Opelista) useita. rrk-online.de: Rüsselsheimer Ruderklub 08. Viitattu 13.1.2022. (saksaksi)
- ↑ Hochrad kommt vor dem Fall (Historia-sarjan osa 2: Opel-polkupyörien historia) Opel Post. toukokuu 2014. opelpost.com. Viitattu 10.1.2022. (saksaksi)
- ↑ Grützner, Michael: Kettenlose Fahrräder (kirjaesittely) 2009. fahrradsammler.de: Fidibus Publishing (GB). Arkistoitu 26.1.2022. Viitattu 26.1.2022. (saksaksi)
- ↑ a b c d e f g h i j Ein Pionier in Not (Opel-historiaa) Süddeutsche Zeitung. 17.11.2008. sueddeutsche.de. Arkistoitu 10.1.2022. Viitattu 10.1.2022. (saksaksi)
- ↑ a b {{Verkkoviite | Osoite = https://www.zwischengas.com/de/news/125-Jahre-Automobilbau-Opel.html | Nimeke = | Tekijä = Sahli, Leandra | Tiedostomuoto = lehtiartikkeli | Selite = Opel/Lutzmann-kauppa, kuvallinen artikkeli Opelin 125-vuotisen moottoriajoneuvojen valmistuksen kunniaksi | Julkaisu = Zwischengas | Ajankohta = 14.8.2024 | Julkaisupaikka = CH-6072 Sachseln | Julkaisija = Zwischengas AG | Viitattu = 21.8.2024 | Kieli =(saksaksi)
- ↑ Mathieu, Axel Oscar: Opel (Nutzfahrzeuge) 1899 – heute (PDF) (Opel-hyötyajoneuvot 1904-1970, kuvallinen pdf) archiv-axel-oskar-mathieu.de. 1970. https://archiv-axel-oskar-mathieu.de/pdfs. Viitattu 27.5.2022. (saksaksi)
- ↑ 150 Jahre Opel (kuvagalleria, kuva 9) Auto Bild/Klassik. Arkistoitu 11.1.2022. Viitattu 11.1.2022. (saksaksi)
- ↑ Agarwal, Shiam: Aerodynamics of Vehicles (Autojen aerodynamiikasta) International Journal of Advanced Research in Engineering and Technology (IJARET), vuosikerta 11, julkaisu 11, sivut 1996-2011. marraskuu 2020. academia.edu: IAEME. Viitattu 20.1.2024. (englanniksi)
- ↑ a b opabo: Opel-Historie: Regel-Lastkraftwagen für den Ersten Weltkrieg (Opelin Regel-LKw I. maailmansodassa) historieundzukunft.wordpress.com. 29.3.2014. historieundzukunft.worldpress.com. Viitattu 10.1.2022. (saksaksi)
- ↑ a b Oswald, Werner: ”Frühgeschichte der Last-, Geschütz- und Zugwagen”, Kraftfahrzeuge und Panzer der Reichswehr, Wehrmacht und Bundeswehr, s. 12-21. (Saksan varhaiset kuorma-, tykistö- ja vetoajoneuvot) Suomentanut ei. Stuttgart: Motorbuch Verlag, 1970. (saksaksi)
- ↑ a b opabo: Opel im Ersten Weltkrieg (Opel I. maailmansodan aikana) historieundzukunft.wordpress.com. 14.9.2013. historieundzukunft.worldpress.com. Viitattu 10.1.2022.
- ↑ a b c d e Krüger, Paul: Der Hundertjährige, der aus dem Rahmen fiel (kuvallinen (47kpl) verkkoartikkeli) (Opel Laubfroschin 100 vuotta) zwischengas. 24.8.2024. CH-6072 Sachseln: Zwischengas AG. Viitattu 1.10.2024. (saksaksi)
- ↑ a b c d e f g McKenneth, Kay: Der "Nudeltopf" - die Geschichte der Opel-Rennbahn (Nudeltopf-radan tarina) motorsport-total.com. 4.11.2020. motorsport-total.com. Viitattu 12.1.2022. (saksaksi)
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab ac ad ae af ag ah ai aj ak al Busemann, Lars mm.: Die Opel-Story (Opel 150 vuotta, historiikkia) Auto-Bild/Klassik. 24.8.2012. Viitattu 9.1.2022. (saksaksi)
- ↑ MacKenneth, Kay: Der "Nudeltopf" - die Geschichte der Opel-Rennbahn (Opel-ovaaliradan tarina) motorsport-total.com. motorsport-total.com. Viitattu 3.3.2021. (saksaksi)
- ↑ Regionalpark Rhein-Main: Die alte Opel-Rennbahn (Lähialueyhteisön juttu Opel-koeradasta) Regionalpark Rhein Main Südwest GmbH. Viitattu 14.3.2022. (saksaksi)
- ↑ opabo: Opel-Historie: Werkseigenes Prüffeld (1951) (Lyhyesti väliaikaisesta testikeskuksesta 1951-1966) historieundzukunft.wordpress.com. 15.8.2015. historieundzukunft.worldpress.com. Viitattu 14.3.2022. (saksaksi)
- ↑ tri Schirmbeck, Peter: Lokaler Routenführer Rüsselsheim (Matkaopas Rüsselsheim, kuvia) Ajankohta =. KulturRegion Frankfurt RheinMain. Viitattu 14.3.2022. (saksaksi)
- ↑ Grünweg, Tom: Draufgänger von Opel im Motorboot: Raketen-Fritz und sein Wasserblitz (artikkelikokoelma Fritz v. Opelin vauhtiseikkailuista) Der Spiegel. 13.7.2017. Spiegel online. Viitattu 24.1.2022. (saksaksi)
- ↑ RR: 1929 - General Motors kauft Opel / Geldsegen aus den USA (Opel-historiikkia, GM-yrityskauppa 1929) Was ist was. 16.3.2009. wasistwas.de. Arkistoitu 7.1.2022. Viitattu 7.1.2022. (saksaksi)
- ↑ prof. Herbert Marcuse (UCSB), prof. Albert Ritschl (Humboldt U, Berliini): Historical Dollar to Marks Currency Conversion Page (historiallisia muuntotaulukkoja) marcuse.faculty.history.ucsb.edu. 2005. University of California, Santa Barbara (UCSB). Viitattu 7.1.2022. (englanniksi)
- ↑ 1929, Adam Opel Corporation Joins the GM Family Generations of GM. Arkistoitu 2.2.2017. Viitattu 22.1.2017. (englanniksi) dead link
- ↑ a b Meilensteine der Autoentwickung / Selbsttragende Karosserie (Sarja 125 Jahre Automobil: itsekantava kori) Focus. 20.10.2013. focus.de: Focus. Viitattu 7.1.2022. (saksaksi)
- ↑ van Hees, Piet: KAROSSERIEBAU UNTERNEHMEN GEBRÜDER LUDEWIG (Gebrüder Ludewig-yritysesittely, runsas kuva-arkisto Streamliners-alasivulla) pietvanhees.nl. 9.9.2013 (viimeinen päivitys). pietvanhees.nl. Viitattu 10.9.2022. (englanniksi)
- ↑ admin: Ehemalige Bushersteller: Karosseriefabrik Gebr. Ludewig (Gebrüder Ludewigin myöhemmät matka-bussien erikoiskorit (kuvia)) omnibusarchiv.de. 27.03.2009. omnibusarchiv.de. Viitattu 10.9.2022. (saksaksi)
- ↑ autocult-models.de: #10003 OPEL BLITZ LUDEWIG AERO (GERMANY, 1937) (Ludewig Aero-bussin pienoismalli 1/43, 3-kielinen seloste esikuvasta) autocult-models.de. 2017-2018. autocult-models.de. Viitattu 10.9.2022. (englanniksi)
- ↑ Opel Blitz Ludewig Aero (Pienoismallisivu: muutama 1930-luvun valokuva Ludewig Aero -matkabusseista) railnscale.com. 22.12.2013. railnscale.com. Viitattu 10.9.2022. (englanniksi)
- ↑ a b Oswald, Werner: Kraftfahrzeuge und Panzer der Reichswehr, Wehrmach und Bundeswehr; Katalog aller Typen und Modelle, s. 113. (taulukko Opel Blitz (Wehrmacht-mallit), tekniset tiedot, kuvat s.112) Suomentanut ei. Stuttgart: Motorbuch Verlag / Paul Pietsch GmbH &Co KG, 1970. ISBN ei ole (1970, I. painos) (saksaksi)
- ↑ Mathieu, Axel Oskar: Mercedes-Benz / Seit 1925 (PDF) (MB-hyötyajoneuvoja vuodesta 1925) archiv-axel-oskar-mathieu.de. archiv-axel-oskar-mathieu.de. Viitattu 17.10.2022. (saksaksi)
- ↑ Von Bell, Clas: Päivän linja-auto: Mercedes Benzin linja-autoa nostetaan pois laivasta 1937 autotoday.fi. 24.5.2020. autotoday.fi. Viitattu 17.11.2022.
- ↑ a b c Hildebrandt, Roland: Dieser Opel Blitz nahm das VW-Bulli-Konzept schon 1937 vorweg de.motor1.com. 25.8.2022. de.motor1.com. Viitattu 29.8.2022. (saksaksi)
- ↑ Media Stellantis: Photos of Long-Lost Opel Blitz Transporter Resurface (Opel 1,5-23 COE-prototyypin kuvalöytö) Heritage / Opel Classic. 25.8.2022. Stellantis. Viitattu 29.8.2022. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f Stellantis/Opel Classic: Kugel-Blitz – Fotos von bislang unbekanntem Opel-Transporter aufgetaucht (Opel-pakettiauton prototyyppi 1937) zwischengas.com. 26.8.2022. zwischengas.com. Viitattu 30.8.2022. (saksaksi)
- ↑ Mathieu, Axel Oskar: Magirus-Fahrzeuge, Programm 1933 (PDF) (Laaja Magirus/Magirus-Deutz -esittely vv. 1902-1975, erityisesti mallivuoden 1933 Magirus-ajoneuvojen kuvasarja (s. 13 ja 14)) Mathieu, Axel Oskar. Viitattu 29.8.2022. (saksaksi)
- ↑ mustattu: Zur Diskussion um eine angebliche Kooperation US-amerikanischer Firmen mit dem NS-Regime (PDF, 18 s.) (Liittoparlamentin julkaisu USA/Natsi-Saksa suhteista 1939-1941) 2007. bundestag.de: Wissenschaftliche Dienste des Bundestags. Viitattu 11.1.2022. (saksaksi)
- ↑ Bunk, Lutz: US-Autobauer unter dem Hakenkreuz (Kirja-arvio Henry A. Turnerin kirjasta "General Motors und die Nazis") 10.4.2006. deutschlandfunkkultur.de: Deutschlandfunk/Kultur. Viitattu 11.1.2022. (saksaksi)
- ↑ a b c d e f g h Strojec, Rolf: Rüsselsheim Stolperstein-Publikation (PDF) (Walter Rietig-tarinaa (s.71)) Stolperstein. 2020. Rüsselsheim. Viitattu 9.2.2022. (saksaksi)
- ↑ a b c d e f Oswald, Werner: Kraftfahrzeuge und Panzer der Reichswehr, Wehrmacht und Bundeswehr; Katalog aller Typen und Modelle, s. 40. Stuttgart: Motorbuch Verlag (Paul Pietsch GmbH & Co KG), 1970. (saksaksi)
- ↑ Opel-mPI (Opel mPI tiedot ja kuva) autogallery.org.ru. 19.7.1998 (viim. päiv.). autogallery.ru. Viitattu 6.12.2021. (englanniksi)
- ↑ a b H.M. Waßeroth: Das Opelwerk in Brandenburg an der Havel (laajasti kuvitettu artikkeli Opel-tehtaasta ja sen tuhosta) brandenburger-in.de. 13.10.2020. brandenbuerger-in.de. Viitattu 8.1.2022. (saksaksi)
- ↑ Stellantis: a Name Becomes a Trademark: 90 Years of the Opel Blitz (Opel Blitz 90 vuotta) media.stellantis.com. 29.10.2020. media.stellantis.com. Viitattu 8.1.2022. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f toimitus: Mercedes-Benz baut Opel-Lkw (L701-kummajainen) Auto-Motor (AT). 6.7.2010. auto-motor.at. Viitattu 8.1.2022. (saksaksi)
- ↑ Brink, Nana: Nationalsozialismus: Das Vergessen war allgemein; #Banalität des Bösen (Talous- ja sosiaalihistorian professori Rudolf Bochin (TU Chemnitz) haastattelun transkriptio) 26.5.2014. deutschlandfunkkultur.de: Deutschlandfunk/Kultur. Viitattu 14.1.2022. (saksaksi)
- ↑ Puvogel, Ulrike; Stankowski, Martin; Graf, Ursula: ”Hessen”, "Gedenkstätten für die Opfer des Nationalsozialismus"; Eine Dokumentation I, s. 351, lähdeluetteloa 352. (Kansallissosialismin ajan uhrit osavaltioittain/paikkakunnittain) Suomentanut ei. Bonn: Bundesanstalt für politische Bildung, 1995. ISBN 3-89331-208-0 (saksaksi)
- ↑ Rüsselsheim OPEL Werk 1945 nach den Fliegerbomben (video) (Lentokoneesta otettu video 1:18 min Rüsselsheimin tehtaan tuhoista) youtube.com. 24.7.2019. youtube.com. Viitattu 11.1.2022.
- ↑ a b WDR: 28. Dezember 1947 - Erster Nachkriegs-Opel läuft vom Band (Sodan jälkeinen Opel-tehtaan kunnostustyö, tuotannon uudelleen käynnistäminen) 28.12.2017. www1.wdr.de: Westdeutscher Rundfunk. Viitattu 11.1.2022. (saksaksi)
- ↑ Reinhard, Daniel: Der vergoldete Opel Kapitän zum Jubiläum (Kullattu 1956 Kapitän Opel-autojen 2M-merkkipaalun kunniaksi: tarina ja kuvia tästä juhla-autosta) zwischengas.com. 25.1.2017. zwischengas.com. Viitattu 6.3.2022. (saksaksi)
- ↑ Lindell, Sami: Klassikko: Opel Kapitän on amerikkalaisvaikutteinen edustusauto Euroopasta (Opel Lapitän P 2,5 "Avainreikä" esittelyssä) Moottori. 11.20.2020. moottori.fi. Viitattu 12.1.2022. (suomeksi)
- ↑ a b c Krüger, Paul: Opel Kapitän P 2.6 – Frühling in Paris (kuvallinen Kapitän P 2.6 -artikkeli) zwischengas.com. 18.5.2022. zwischengas.com. Viitattu 27.5.2022. (saksaksi)
- ↑ a b c d e Koch, Jeff: Looking back at 60 years of Opels... (GM/Opel-yhteistyön historiikkia) Hemming`s/Stories. 1.12.2019. hemmimgs.com: hemmings.com/stories. Viitattu 8.1.2022. (englanniksi)
- ↑ von Fersen, Olaf: Opel Rekord P2 Coupé im historischen Test (Opel Rekord P2 Coupé-koeajo) Automobil Revue (CH, arkisto). 1962. zwischengas.com. Viitattu 18.1.2022. (saksaksi)
- ↑ Stellantis NV: Opel-Teststrecke Rodgau-Dudenhofen: Wo Rekorde geboren werden (Dudenhofen-testikeskuksen ennätyksiä (Rekord)) media.stellantis.com. 26.7.2018. media.stellantis.com. Viitattu 16.1.2022. (saksaksi)
- ↑ Maahn, Peter: Opel-Teststrecke Dudenhofeb: Am Anfang stand ein Irrtum (Testiradan historiaa) handelsblatt.com. 10.9.2016. handelsblatt.com. Viitattu 16.1.2022. (saksaksi)
- ↑ Testcenter Rodgau-Dudenhofen (Etudivu, linkit) Segula Technologies. Viitattu 16.1.2022. (englanniksi)
- ↑ Lehnert, Martin: Zwischen Amerikabegeisterung und Antiamerikanismus: die Amerikahäuser in der Bundesrepublik 1945-1968. (Länsi-Saksan Amerikkainnostus ja Amerikanvastaisuus) diplom.de, 2002. ISBN 9783832456337 (saksaksi)
- ↑ von Rotz, Bruno: Traumwagen Chevrolet Corvair Monza GT und SS (Chevrolet-koeautot 1963, kuvia) zwischengas.com. 29.10.2011. zwischengas.com. Viitattu 6.3.2022. (saksaksi)
- ↑ vin Rotz, Bruno: Auto des Jahres – die Stars von früher bis heute (www-lehtiartikkeli) (Vuoden Auto-voittajat ja sijoittuneet vuosilta 1964-2024, kuvia) Zwischengas. 27.1.2016. zwischengas.com: Zwischengas AG, Zürich. Viitattu 1.3.2024. (saksaksi)
- ↑ Groves, Carl: Lotus Carlton 1990-1992 (Lotus Carlton -tarina) Car (UK). 8.1.2019. carmagazine.co.uk. Viitattu 15.1.2022. (englanniksi)
- ↑ a b c d e Motor Klassik: Opel Lotus in der Kaufberatung (Lotus Omega hankintaopastus) Auto Motor und Sport. 19.12.2013. Viitattu 14.1.2022. (saksaksi)
- ↑ Opelin lakko loppui Saksassa Yle Uutiset. 20.10.2004. Viitattu 7.1.2018.
- ↑ General Motors in talks with PSA to sell Vauxhall and Opel brands Auto Express. 14.2.2017. Viitattu 15.2.2017. (englanniksi)
- ↑ Opel tavoittelee Suomessa viidettä kasvun vuotta: Iskulause on 7in17 Tekniikan Maailma. 6.1.2017. Viitattu 21.1.2017.
- ↑ Bubear, Ryan: PSA on Opel deal: GM, we want half our cash back (PSA:n vaatimus GM:lle Opel-päästö-ongelmista) Car (Etelä-Afrikka). 30.11.2017. carmag.co.za. Viitattu 9.1.2022.
- ↑ Nurminen, Tapio: Opelin tehtaat säästyvät. Kauppalehti. Arkistoitu 21.8.2011. Viitattu 1.3.2009.
- ↑ General Motors ankaralle matokuurille (Internet Archive) Kauppalehti. 1.6.2009. Arkistoitu 15.8.2011. Viitattu 1.6.2009.
- ↑ Germany picks Magna to save Opel BBC News. 30.5.2009. Viitattu 7.1.2018. (englanniksi)
- ↑ Piiroinen, Mikko: Vääntö Opelista ei ota päättyäkseen - GM saattaakin pitää yhtiön itsellään Tekniikka&Talous. 25.8.2009. Viitattu 7.1.2018.
- ↑ German officials express disappointment over failed Opel deal (Internet Archive) Sputnik News. 4.11.2009. Arkistoitu 6.5.2019. Viitattu 7.1.2018. (englanniksi)
- ↑ Thompson, Jonathan: 1988 Pontiac Le Mans. (1988 Pontiac) Road & Track, helmikuu 1987, 1987. vsk, nro 2, s. 84. CBS Magazines (CBS Inc.). (englanti)
- ↑ Automotive History: 1997–2001 Cadillac Catera – Caddy’s Dead Duck Curbside Classic. 27.3.2014. Viitattu 22.1.2017. (englanniksi)
- ↑ Rekord D/Commodore B-klubi Saksa: Südkorea - Shinjin Opel Rekord Royale (kuvallinen Shinjin Royale-esittely (International-osio)) commodore-b.com. commodore-b.com. Viitattu 25.11.2020. (saksaksi)
- ↑ ?: ? (Farsinkielinen artikkeli Iran-Opeleista) jamejamonline.ir. Arkistoitu 2.5.2018. Viitattu 9.1.2022. (persiaksi)
Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Noll, Jürgen: OPEL Motorräder, 141 s., Podszun-Motorbücher 2012, ISBN-10: 3861336375
- Henry Ashby Turner: General Motors und die Nazis. Das Ringen um Opel (Übersetzt von Klaus Binder und Bernd Leineweber), Econ Verlag 2006, 304 sivua (kertomus yhdysvaltalaisomisteisten yhtiöiden toiminnasta Natsi-Saksassa vuoteen 1941, eli Saksan sodanjulistukseen USA:lle asti) (saksaksi)
- Alkuperäisteos: Henry Ashby Turner: General Motors and the Nazis: The Struggle for Control of Opel, Europe’s Biggest Carmaker; 208 s.; Yale University Press; ISBN-13: 978-0300106343 (englanniksi)
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Opel Wikimedia Commonsissa
- Opelin suomenkieliset kotisivut
- Opel 60’s & 70’s Club
- Opel Club Finland OCF
- ALT-OPEL Interessengemeinschaft von 1972 e.V. (saksaksi)
- Degner-Opelmuseo, NS-ajan Vogelsang-koululutuslinnan Malakoff-rakennus, Pohjois-Eifel (Nordrhein-Westfalen); 1950- 1980-luvun yksityinen >150 kpl Opel-kokoelma
Videolinkkejä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- "Opel / Als die Zukunft begann", Adam Opel AG; PR-Programmen kuva/video-historiikki 20:20 min; VHS-kopio 30.12.2015 (saksaksi)
- Die Opel-Geschichte - Autos für Jedermann; Hessischer Rundfunk 2010; Opelin historiaa videoina (saksaksi); 43:35 min; 1.6.2017
- Videoklippejä Opel-testiradasta 1951-1966 sekä Nudeltopf-radasta, 12.10.2020, 9:37 min, ei selostusta
- Opel-Rennbahn in Rüsselsheim, 8:22 minuutin esittely vanhan kuva- ja videomateriaalin kera, 6.8.2021
- GPLaps; kuvitteellinen CGI-kilpailu Delage V12-kilpurilla Opel Nudeltopf-radalla, 22:45 min (englanniksi)]
- Opel Astra OPC ennätysajo 2005, Nürburgring-kierrosaika 8:35,92 min
- Hessenschau-sarja Opel-historiasta (useita ohjelmia), Hesschischer Rundfunk/ARD (saksaksi)
| Nykyiset henkilöautomallit | |
|---|---|
| Nykyiset pakettiautot | |
| Konseptiautot | |
| Entiset mallit |