Vienanmeri

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Vienanmeri
Vienanmeren kartta
Vienanmeren kartta
Koordinaatit 65°39′17″N, 36°51′15″E
Sijainti Karjalan tasavalta, Arkangelin alue ja Murmanskin alue
Valtio Venäjä
Merialue Barentsinmeri
Pinta-ala 90 000 km²
Pituus 600 km
Leveys 450 km
Suurin syvyys 330 m
Keskisyvyys 60 m
Kantalahden rantaa.
Satelliittikuvia Vienanmerestä 23. huhtikuuta 2000 (yllä) ja 3. toukokuuta 2001 (alla).
Vienanmeren kartta vuodelta 1635.

Vienanmeri (ven. Бе́лое мо́ре, Бе́лое, Beloje more eli Beloje eli ’Valkoinen meri’, karjalaksi Valkea meri, Vienanmeri, nenetsiksi Сэрако ям’, Serako jam[1]) on Venäjän luoteisosassa Pohjoisella jäämerellä Barentsinmeressä sijaitseva lahti, joka jää Kaninin niemimaan ja Kuolan niemimaan väliin sekä viimeksi mainitun taakse.[1][2][3]

Maantietoa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vienanmeren määrittely

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vienanmeri on lahti, joka työntyy etelään Barentsinmerestä. Meri sijaitsee pituuspiirien 68°40'N ja 63°48'N ja leveyspiirien 32°00'E ja 44°30'E välissä. Napapiiri, joka sijaitsee 66,56°N leveyspiirillä, kulkee Vienankurkun kohdalta. Vienanmeren lahdensuu avautuu nopeasti leventyen Barentsinmerelle, joten Vienenmerelle ei löydy luonnollista rajakohtaa. Se määritellään esimerkiksi vuoden 1953 julkaisussa kansainvälisessä sopimuksessa Limits of Oceans and Seas. Vienanmeren ja Barentsinmeren rajaksi on sovittu Kaninin niemimaan kärjen ja Kuolan niemimaan Svjatoi Nos -niemen välinen linja (oheisessa kartassa suunnilleen Barentsinmeri-sanan kohdalla, Kuolan niemimaan pohjoisrannikolla pituuspiirillä 39°47'E).[1][2][4]

Vienanmeren ja sen pohjan muodot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vienanmeri sijaitsee mannerjalustalla.[3] Sen pinta-ala on 90 000 neliökilometriä. Se on Kaninin niemimaalta Äänislahden etelärantaan noin 600 kilometriä pitkä ja Kantalahdesta Vienanlahteen 450 kilometriä leveä[a]. Kantalahdesta alkava syvännejakso syvenee kohti kaakkoa, ja se saavuttaa suurimman syvyytensä 330 metriä (tai myös 340 metriä[3]) Kantalahden suulla. Syvänne jatkuu kaakkoon Vienanlahtea kohti yli 200 metriä syvänä, ja se nousee sataan metriin Vienanlahden keskivaiheella. Vienanmeren keskisyvyys on vain 60 metriä, jolloin meren tilavuudeksi saadaan noin 6 000 kuutiokilometriä. Muualla onkin matalaa.[1][4]

Vienanmeren pohjoisosaa kutsutaan Vorongaksi (ven. Воронка), ja se on 100–170 kilometriä leveä salmi, joka muodostaa vaihettumisalueen Barentsinmeren kanssa. Vorongan keskisyvyys on 34 metriä ja suurin syvyys noin 80 metriä lähde?. Voronka kapenee muodostaen Vienankurkun (ven. Горло, Gorlo), jonka keskisyvyys on 49 metriä lähde? (suurimmaksi syvyydeksi on myös mainittu 40 metriä[4]). Vienankurkku aukeaa varsinaiseksi Vienanmeren keskusaltaaksi (ven. Бассейн, Bassein) eli ulapaksi. Jo Vorongan itärannassa sijaitsee merkittävä Mezeninlahti (Мезенская губа, Mezenskaja guba), jonka keskisyvyys on 13 metriä lähde?[5]. Luoteisosassa sijaitsee luoteeseen työntyvä ja suppilomaisesti kapeneva Kantalahti. Se sijaitsee Kuolan niemimaan ja Karjalan rannikon väliin. Lahden keskisyvyys on siinä sijaitsevasta syvänteestä johtuen 109 metriä lähde?. Vienanmeren kaakkoispäässä sijaitsee Vienanlahti, johon laskee merialueen suurin joki Vienanjoki. Vienanlahden keskisyvyys on 49 metriä lähde?. Eteläisin lahti on Äänislahti, jonne laskevat Äänisjoki ja Uikujoki, ja jonka keskisyvyys on 16 metriä[6]. Äänislahdella on merenpohjassa kukkulamaisia pohjanmuotoja, joista osa ylettyy merenpinnalle muodostaen saaria. Muodostumat ovat viime jääkauden loppuvaiheen jäänteitä.[1][4]

Saaret

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vienanmeren suurimmat saaret ovat Äänislahden Solovetski, Suiunsaari eli Konostrov (Кондостов) ja Mäkisaari eli Mjagostrov (Мягостов), Mezeninlahden Moržovets, ja Kantalahdelta Olenia eli Olenij (Олений), Volei (Волей), Suursaari eli Velikij (Великий) sekä Vienanlahden Mudjugski (Мудьюгский).[1][7][a]

Vienanmerellä sijaitsee Solovetskin luostarisaari, joka on suosittu matkailukohde. Saaret ovat kuuluisia myös niillä 1930-luvulla olleesta gulagista.[b]

Hallintoalueet ja rannikot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vienanmeren länsipuoli kuuluu Karjalan tasavaltaan, etelän ja idän puolella Arkangelin alueeseen ja pohjoisessa Kuolan niemimaalla Murmanskin alueeseen. Kuolan niemimaan etelärannikko kuuluu Turjan piirille ja itärannikko Lovozeron piirille. Kantalahden pohjukka kuuluu kokonaan Kantalahden piiriin ja etelärannikko Karjalan tasavallan Louhen piiriin. Karjalan rannikon eteläisin osa Kemin piiri ulottuu Äänislahden eteläosaan, josta alkaa itärannikon Arkangelin alue. Lahden pohjukassa sijaitsee Onegan piiri ja siitä kohti pohjoista vielä Primorjen piiri, Mezenin piiri ja Kaninin niemimaa Nenetsiaan.[c]

Pohjoisrannikot ovat kallioisia ja jyrkkiä. Kaakkoisrannikot taas loivia ja matalia.[3] Vienanmerta reunustaa lännessä Karjalan rannikko (tai Karjalanranta, Karelski bereg) ja siitä etelään Äänislahden lounaisrannalla Pomorien rannikko (Pomorjenranta, Pomorski bereg). Äänis- ja Vienanlahtien välissä on Äänisen niemimaa. Vienanlahden lounaisranta on Kesärannikko (Letni bereg) ja itäranta puolestaan Talvirannikko (Zimni bereg). Kuolan niemimaan itäosassa on Turjan rannikko (tai Turjanranta, Terski bereg) ja lännempänä Kantalahden pohjoispuolella Kantalahden rannikko (Kandalakšski bereg).[8]

Talouskäyttö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vienanmeren–Itämeren kanava kulkee Laatokan ja Äänisen läpi.

Vienanmeren tärkein satamakaupunki on Arkangeli. Pienempiä, mutta paikallisesti merkittäviä tärkeitä, satamia Vienenmerellä ovat Severodvinsk, Onega, Kantalahti sekä Mezen. Vienanmeri jäätyy talvella, mutta yhteyksiä pidetään auki jäänmurtajilla. Toinen keskisuuri satama on Vitinon öljysatama Kantalahden piirissä. Lisäksi Venäjä on laajentanut Belomorskin satamaa, jonka kapasiteetiksi on suunniteltu ensivaiheessa yhdeksän miljoonaa rahtitonnia vuodessa. Pääosan rahdista on suunniteltu olevan kivihiiltä.[9][10][3]

Vienanmerestä on kanavayhteys Itämereen Vienanmeren–Itämeren kanavan kautta, ja samoin Volgan vesistöön ja edelleen Kaspianmereen ja Mustaanmereen.[11][3]

Vienanmeren kalastus on merkittävä elinkeino. Kalasaalis muodostuu keltanavagasta, vienanmeren sillistä, kuoresta, turskasta ja lohesta. Myös kalankasvatusta harjoitetaan. Merinisäkkäisen metsästys kohdistuu ainakin hylkeisiin ja maitovalaaseen.[4]

Valuma-alue

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Vienanmeren valuma-alue

Vienanmeri muodostaa osittain suljetun merialueen, johon laskevat vesistöt tuovat runsaan makeanveden lisäyksen. Voronka mukaan lukien voidaan määrittää Vienanmerelle valuma-alue, jonka pinta-ala on 715 000 km². Siitä kuuluu Vienanmerelle 13 prosenttia. Valuma-alueen kuusi suurinta jokea ovat Vienanjoki (360 000 km²), Mezen (78 000 km²), Äänisjoki (56 900 km²), Kemijoki (27 700 km²), Uikujoki (27 156 km²) ja Koutajoki (26 100 km²). Niiden yhteinen valuma-alue muodostaa 81 prosenttia Vienanmeren valuma-alueesta. Muiden vesistöjen valuma-alueiden yhteispinta-ala on 6 prosenttia Vienanmeren valuma-alueesta.[d]

Ilmasto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vienanmeri sijaitsee Fennoskandiassa ja saa osansa Atlantilta tulevista saderintamista. Siihen vaikuttaa myös läheiseltä Pohjoiselta Jäämereltä tulevat tuulet ja mannermaiset itäiset tuulet. Alueen tammikuun keskilämpötilat vaihtelevat -13°C – -8°C ja heinäkuun 8°C – 15°C. Talvella vallitsevat lounaistuulet ja kesällä koillistuulet. Alue on pilvinen suurimman osan vuotta ja merialueella esiintyy usein sumua. Myös sateet ovat yleisiä. Vuotuinen sademäärä on ollut eteläosissa Äänislahdella keskimäärin 529 millimetriä ja pohjoisosissa Kaninin niemimaalla 282 millimetriä.[1]

Keväisin, kesäisin ja syksyisin meren ylittävät matalapaineet, jotka tuovat purskeittain viisi astetta lämpimämpää ilmaa ja sateita. Korkeapaine selänteitäkin esiintyy, jolloin tuulet ovat kaakkoistuulia. Lämpötilat voivat silloin kohota lähes 20 asteeseen ja eteläisillä rannikoilla 30 asteeseen. Talvella korkeapaineen selänne toimii käänteisellä tavalla. Kaakkoistuulet tuova silloinkin mantereista ilmaa, joka on ehtinyt jäähtyä.[4]

Hydrologia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuorovesi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoroveden korkeusvaihtelut ovat suurimpia Vorongassa ja Vienankurkussa ja niiden vaihtelut pienenevät eteläisissä- ja läntisissä lahdissa. Vuorovesi aiheuttaa kahdesti vuorokaudessa nousu- ja laskuveden. Nousuvesi tulee Vorongan ja Vienankurkun kautta ulapalle loivana aaltona, joka leviää kaikkiin suuntiin ja esimerkiksi heijastuu Kesärannikolta ja Karjalan rannikolta takaisin ulapalle. Vienankurkussa on havaittu vuorovesiaallon muodostavan rannoilta heijastuneiden aaltojen kanssa seisovia aaltoja. Suppilon muotoisessa Mezeninlahdessa saattaa vuorovesivaihtelu olla 7–10 metriä ja Äänislahdella vielä metrin verran. Lahtiin tulevat vuorovesiaallot muuttuvat kapeikoissa ja jokien alajuoksuilla vuoksiaalloiksi. Mezeninlahden suppilomainen muoto keskittää nousuvesiaallon joensuuhun, jossa se etenee jokea pitkin vastavirtaan usean metrin korkuisena vuoksiaaltona. Vuoroveden korkeus vaikuttaa maltillisenakin joessa useita kilometriä ylävirtaan päin. Vienanjoella vuorovesi nostaa vedenpintaa 120 kilometrin päässä joensuusta.[1][4]

Merivirrat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vienankurkussa vesi virtaa lähes jatkuvasti sisään tai ulos vuorovesien takia. Tulovirtaus käyttää yleensä länsirannikon ja lähtövirtaus itärannikon edustaa. Niissä lahdissa, jonne joki tuo paljon vettä, on vallitseva virtaussuunta ulos lahdesta. Päällysvedessä merivirrat muodostuvat yleensä vallitsevien tuulten ohjaamina, mutta coriolis-ilmiön vaikutuksesta rannikkovesien pääasialliseksi virtaussuunnaksi tulee vastapäiväinen pyörimisliike. Tämä virtaus voi myös käydä kääntymässä suurissa lahdissa, jolloin lahdensuun edustalle muodostuu myötäpäiväisiä pyörrevirtauksia. Esimerkiksi Solovetskin saaren ympärillä vallitsee myötäpäiväinen pyörrevirtaus johtuen Äänislahden läheisyydestä.[4]

Merivirtojen virtaukset ovat suhteellisen hitaita. Vakionopeudet vaihtelevat 10–15 senttimetriä sekunnissa (cm/s), mutta ne kasvavat kapeikoissa ja niemen kärkien kohdilla 30–40 cm/s. Vuorovedet antavat virtauksille lisää vauhtia. Vienankurkussa saattaa virtaus kohota jopa 250 cm/s, Mezeninlahdella 250 cm/s, Kantalahdella 30–35 cm/s ja Äänislahdella 80–100 cm/s. Ulapan virtaukset ovat tasaisesti 10–15 cm/s.[4]

Suolaisuus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vienanmeren suolapitoisuus on alempi kuin valtamerissä keskimäärin. Sen suurien jokien tuomat makeanveden virtaamat aiheuttavat sen päällysveteen seuduittain vaihtelevia suolapitoisuuksia. Vorongassa suolapitoisuus on keskimäärin 34,0–34,5 promillea (‰), Vienankurkussa 30,5 ‰, ulapalla ja monissa lahdissa 24–26 ‰ tai vähemmänkin. Vienanmeren ulosvirtaus on tulovirtauksen suuruinen eli 215 kuutiokilometriä vuodessa. Vuorovesi aiheuttaa kuitenkin Vorongassa edestakaisia virtauksia, joiden suuruus on vuositasolla 2 200 km³ ulos ja 2 000 km³ sisään. Vorongan pohja muodostaa vedenalaisen kynnyksen, joka haittaa suolaisen veden pääsyä Vienanmereen, mutta vuoroveden toiminta ylläpitää Vienanmeren suolaisuutta. Vuoroveden toiminta vaihtaa vuosittain noin kaksi kolmasosaa merialtaan vedestä.[1][4]

Meren syvänteiden pohjalla sijaitsee noin 50 metrin syvyydestä alkaen kylmä ja suolainen vesimassa. Se ei ole meromiktinen ja pysyvä, vaan sen vesimassa vaihtuu hitaasti Barentsinmereltä tulevien suola- ja kylmäpulssien tahdissa. Tämän halokliinin yläpuolella vesi on hieman lämpimämpää ja vähemmän suolaista. Pintavesi on jäättömään aikaan vähiten suolaista. Jokien purkaessa vetensä mereen, jää makea vesi pinnalle ja virtaa lahdista ulapalle, missä tuuli sekoittaa sen suolaisen päällysveden kanssa. Tämä alusveden ja päällysveden rakenne on vuosikierrossa pysyvä rakenne, jonka yksityiskohtainen rakenne vaihtelee vuodenaikojen ja jääpeitteen mukaan vain hieman.[4]

Veden lämpötilat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Meriveden pintalämpötilat kesäkuussa ovat 7–8 °C pohjoisessa Vorongassa ja Vienankurkussa, missä vedet sekoittuvat Barentsinmereltä tulevien vesien kanssa. Matalissa lahdissa pintavesi lämpenee kesällä nopeasti. Esimerkiksi Kantalahdessa on elokuussa keskimäärin 14–15 °C, kun se on ulapalla 12–13 °C. Talven jääpeitteen alla on lämpötila ulapalla -1,3 – -1,7 °C ja -0,5 – -0,7 °C lahdissa. Erilaiset lämpötilat johtuvat erilaisista suolapitoisuuksista. Talvella ylin 30–45 metrin vesikerros on kylmin ja jonka alla on lämmin vesikerros noin 75–100 metriin asti. Se sisältää kesän lämpökauden jäännöslämpöä. Alin vesikerros on 130-metristä pohjaan asti noin -1,4 °C. Keväällä vesi lämpenee hieman 20 metriin asti, kun tämän kerroksen alla on vedellä negatiivisia lämpötiloja. Kesällä lämpiävän vesikerroksen paksuudeksi tulee 30–40 metriä. Tämän kerroksen alla lämpötila laskee syvyyden kasvaessa ja vesi saavuttaa negatiivisen lämpötilan 130 metrin syvyydessä. Kun syksyllä päällysvesi jäähtyy 20 metrin syvyyteen asti, jää sen alapuolelle hieman lämpimämpää vettä. Se jäähtyy hiljalleen talven aikana. Vienankurkussa ja Vorongassa ei lämpötilakerroksia esiinny.[1][4]

Jääolosuhteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vienanmeri alkaa jäätyä loka-marraskuussa ja jäät sulavat touko-kesäkuussa.[1] Koko meri jäätyy, mutta sen jääpeite ei muodostu paksuksi eikä kaiken kattavaksi. Ominaista on myös jään poistuminen Vorongan kautta Barentsinmerelle, jolloin jääkenttään jää avovesipaikkoja eli polinjoja. Lisäksi tuuli liikuttelee ohutta jääkenttää hajottaen sitä ahtojääksi. Polinjat jäätyvät pian uudelleen ohuella uudella jäällä. Kova jääkansi muodostuu aluksi lahtiin ja rannikolle, jossa se muodostaa yleensä koko talven pysyvän jääpeitteen. Avomerellä jääkansi voi liikkua, rakoilla ja muodostaa ahtojäätä. Sen paksuus on yleensä 35–40 cm, mutta kylminä talvina vahvuudeksi voi tulla 135 cm tai jopa 150 cm. Sulaminen alkaa aikaisintaan maaliskuun lopulla niissä lahdissa, jonne virtaa suuri joki. Jäänlähtö vaihtelee vuosittain suuresti. Täysin jäätön aika voi alkaa toukokuun loppuun mennessä, mutta joskus se viipyy kesäkuun puoliväliin asti.[4]

Biologiaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vienanmeressä viihtyvät sekä kylmien että lämpimien vesistöjen lajit. Merenpohjan eläimistö muodostuu noin 720 lajista, kalalajeja on noin 60 ja merinisäkkäitä esiintyy vakituisesti viisi lajia. Kesäaikaan Vienanmerelle tulevat valkeat maitovalaat.[1][3]

Geologiaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jäätikön levinneisyys.

Vienanmeren altaaseen on kerääntynyt sulamisvesiä moneen otteeseen Veiksel-jääkauden aikana [12]. Viime jääkauden huippukohdan aikana noin 25 000–20 000 vuotta sitten Fennoskandian mannerjäätikkö oli laajimmillaan ja se peitti Vienanmeren kokonaan. Ruotsin ja Suomen yllä oli jäätikön paksuus noin kolmekilometrinen ja sieltä virtasi jäätä eri suuntiin. Yksi jäätikkövirta suuntasi kohti Kuusamoa ja jatkoi sieltä Vienanmeren altaaseen. Sitä kutsutaan esimerkiksi Vienanmeren virtauskielekkeeksi. Se jakautui ohuemman jäätikön alueella eri suuntiin virtaaviksi pienemmiksi jäätikkökielekkeiksi. Yksi niistä oli Vienankurkun virtauskieleke, joka kiersi Kuolan niemimaata Barentsinmerlle. Toinen kieleke jatkoi Kantalahdella suoraan eteenpäin ja tunkeutui Vienanjoen laaksoon. Kolmannen suunta oli Äänislahdelta Äänisen taakse Valdaille. Kun ilmasto alkoi lauhtua, jakautui mannerjäätikkö kahteen osaan. Fennoskandian mannerjäätikkö peitti koko Fennoskandian ja Vienanmeren alueen. Edellä kuvatut kielekkeet ohenivat ja muodostivat jäätikkövirtoja, jotka koversivat maastoon jäätikön muotoiset laaksot. Vienankurkun kieleke oli tällainen jäätikkövirta. Kun sulavan mannerjäätikön perääntyvä reuna saavutti Vienanmeren altaan, alkoi sen eteen muodostua jääjärvi. Viime jääkauden loppuvaiheessa sijaitsi mannerjäätikön koillispuolella toiseksi suurin jääjärvi, Vienanmeren jääjärvi. Se alkoi muodostua 15 000 vuotta sitten, kun jäätikön kallioperään muodostama painauma paljastui ja täyttyi sulamisvedestä. Perääntyvän jäätikön reuna eteni länttä kohden ylittäen Vienanmeren 12 500–11 200 vuotta sitten ja silloin sen eteen muodostui yhä suuremmaksi kasvava jääjärvi. Esimerkiksi Belomorskin alueella sijaitsevasta Rukajärven reunamuodostuman rinteiltä tunnetaan jääjärven aallokon huuhtomaa rantakivikkoa 175 metriä mpy. Korkeanveden aika loppui noin 12 050 vuotta sitten, kun pohjoisessa sijainnut jäätikköpato murtui tai maakannas ylittyi, jolloin jääjärvi alkoi tyhjentyä Barentisnmereen. Suolaista vettä ei Vienan jääjärveen vielä tullut, sillä valtamerien vedenpinta oli jääkaudella jopa 120 metriä nykyistä alempana. Jäätiköiden sulaminen kuitenkin nosti meriveden pinnan ja lopulta suolavettä alkoi virrata Vienanmeren altaaseen. Vienankurkun merenpohja sijaitsee nykyään maankohoamisen takia noin 40 metrin syvyydessä, mutta silloin se sijaitsi vielä noin 60 metrin syvyydessä. Merivesi virtasi Vienanmereen väljästi arvioiden noin 12 000–11 000 vuotta sitten. Tämä ajankohta määrittää myös Vienanmeren merivaiheen iän. Jäätiköiden toiminnan seurauksena alueella esiintyy paljon dumliineja, joita voidaan havaita myös Vienanmeren matalissa lahdissa. Perääntyvän jäätikön jäljiltä rannikoiden harjujaksoja jatkuu myös merenpohjassa[1].[13][14][15][16][17]

Historiaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Asutus ja hallinto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vienanmeren ympäristö on suomensukuisten kansojen vanhaa asuinaluetta. Lännessä, Karjalan tasavallassa on karjalaisasutusta ja pohjoisessa Kuolan niemimaalla kiltinän- ja turjansaamelaisia. Alueelle on ajansaatossa muuttanut venäläisväestöä, johon he ovat osittain sekoittuneet. Meren ympäristössä on myös venäjän murretta puhuvan pomoriväestön vanha asuma-alue.lähde?

Novgorodilaiset tunsivat Vienanmeren viimeistään 1000-luvulla. Merialueen kalaisuus ja ympäristön metrien turkiseläimet houkuttelivat hyödyntämään sitä kaupallisesti. Rannikolle perustettiin kauppa-asemia ja kaupunkeja. Vanhin niistä on Kholmogory. Vienanmerellä sijaitsi 1400–1700-luvuilla venäläisten kauppalaivojen lähtösatamia Länsi-Euroopan kaupalle. Kun 1700-luvulla Pietarin asema vahvistui, heikkenivät Vienanmeren satamien näkymät. 1900-luvulla Murmanskin satama vähensi entisestään Vienanmeren merkitystä jäättömällä satamallaan. Toisaalta samalla merkitystä kasvatti kanavan rakentaminen Itämereltä Vienanmerelle.[1]

Tutkimushistoriaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset hydrologiset tiedot Vienanmerestä ovat niinkin aikaisia kuin 1500-luvun puolivälistä. Venäläinen tiedemies M. R. Reinecke suoritti vuosina 1827–1832 alueelta sarjan mittauksia ja toimitti niiden jälkeen Vienanmeren atlaksen ja kirjoitti siitä hydrografisen kuvauksen. Säännölliset säähavainnot alkoivat vuonna 1840 ja 1900-luvun alusta hydrologiset havainnot. 1800-luvun puolivälistä alkaen järjestettiin alueelle tutkimusretkiä, joissa Vienanmerta luodattiin ja sen biodiversiteettiä havainnoitiin. Syvännejaksoa tutkittiin erikseen vuosina 1891–1902. Tutkimusasemat jatkoivat toimintaansa myös Neuvostoliiton aikana laajentaen asemien toimenkuvaa.[1]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Huomioita

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b Vienanmeren mitat on mitattu verkkopalveluiden karttapalvelujen mittaustyökaluilla. Katroista on katsottu myös saarten venäjänkielisiä nimiä.
  2. ↑ Saaren gulag on mainittu artikkelissa gulag.
  3. ↑ Hallinnolliset alueet on merkitty Murmanskin- ja Arkangelin alueiden sekä Nenetsian artikkelista (20.4.2023).
  4. ↑ Valuma-aluetiedot on poimittu tästä artikkelista ja jokien omista artikkeleista.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o Белое море, Vienanmeri Suuressa neuvostosanakirjassa. 3. laitos, 1969–1978. Viitattu 1.11.2017. (venäjäksi)
  2. ↑ a b Limits of Oceans and Seas, 3rd edition, s. 8, (Arkistoitu – Internet Archive) International Hydrographic Organizatio, 1953. (englanniksi)
  3. ↑ a b c d e f g White Sea Encyclopædia Britannica. Lontoo: Encyclopædia Britannica, Inc.. Viitattu 24.4.2023. (englanniksi)
  4. ↑ a b c d e f g h i j k l m Dobrovolski, A. D. & Zalogin, B. S.: Моря СССР - Белое море (Neuvostoliiton meret - Vienanmeri) 1982. Moskova: Moskovan yliopisto. Viitattu 19.4.2023. (venäjäksi)
  5. ↑ Мезенская губа, Mezeninlahti Suuressa neuvostosanakirjassa. 3. laitos, 1969–1978. Viitattu 1.5.2023. (venäjäksi)
  6. ↑ Онежская губа, Äänislahti Suuressa neuvostosanakirjassa. 3. laitos, 1969–1978. Viitattu 30.4.2023. (venäjäksi)
  7. ↑ Itä-Karjalan kartta 1:1 000 000. Helsinki: Akateeminen Karjala-seura & Kustannusyhtiö Otava, 1942 (alkuper. 1934).
  8. ↑ Hakulinen, Kerkko: Maailman paikannimet. Oikeinkirjoitusopas. 1983 (suomalaisten nimien lähde).
  9. ↑ New port to be constructed near Belomorsk Barents Observer. 9.9.2010. Viitattu 1.11.2017. (englanniksi)
  10. ↑ Общая характеристика морского торгового порта Belmorport.ru. Viitattu 1.11.2017. (venäjäksi)
  11. ↑ Беломорско-Балтийский канал, Belomorsko-Baltijskij kanal Suuressa neuvostosanakirjassa. 3. laitos, 1969–1978. Viitattu 24.4.2023. (venäjäksi)
  12. ↑ Mangerud, Jan & al.: Ice-dammed lakes and rerouting of the drainage of northern Eurasia during the Last Glaciation. Quaternary Science Reviews, 2004, nro 23, s. 1313–1332. Amsterdam, Alankomaat: Elsevier Ltd.. doi:10.1016/j.quascirev.2003.12.009 ISSN 0277-3791 Artikkelin verkkoversio. (PDF) Viitattu 24.4.2023. (englanniksi)
  13. ↑ Punkari, Mikko: The ice lobes of the Scandinavian Ice Sheet during the deglaciation in Finland.. Boreas, 1980, nro 9, s. 307–310. Artikkelin verkkoversio. (PDF) Viitattu 24.4.2023. (englanniksi)
  14. ↑ Forsström, Pirjo-Leena: Through a glacial cycle: simulation of the Eurasian ice sheet dynamics during the last glaciation. Helsinki: Suomalainen Tiedeakatemia, 2005. ISBN 951–41–0981–3 ISSN 1239–632X Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 24.4.2023). (englanniksi)
  15. ↑ Svendsen, John, Inge & al.: Late Quaternary ice sheet history of northern Eurasia. Quaternary Science Reviews, 2004, nro 23, s. 1229–1271. Elsevier Ltd.. doi:10.1016/j.quascirev.2003.12.008 ISSN 0277-3791 Artikkelin verkkoversio. (PDF) Viitattu 24.4.2023. (englanniksi)
  16. ↑ Putkinen, Niko: Late Weichselian deglaciation chronology and palaeoenvironments in northern Karelia, NW Russia (PDF) (väitöskirja geologiassa) 2011. Espoo: Geologian tutkimuskeskus. Viitattu 24.4.2023. (englanniksi)
  17. ↑ Lunkka, Juha-Pekka & Putkinen, Niko & Miettinen, Arto: Shoreline displacement in the Belomorsk area, NW Russia during the Younger Dryas Stadial. Quaternary Science Reviews, 2012, 37. vsk, s. 26–37. Amsterdam, Alankomaat: Elsevier Ltd.. doi:10.1016/j.quascirev.2012.01.023 ISSN 0277-3791 Artikkelin verkkoversio. (PDF) Viitattu 24.4.2023. (englanniksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Vienanmeri&oldid=22639488”