Radioisotooppi

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Radioisotooppi eli radionuklidi on atomi, jolla on epävakaa atomiydin. Epävakaan ytimen ylimääräinen energia voi purkautua kolmella tavalla: se voi emittoitua ytimestä gammasäteilyksi; elektroni voi irrota atomista, jolloin tapahtuu sisäinen konversio; tai energia käytetään uuden hiukkasen (alfa- tai beetahiukkasen) emittoimiseen ytimestä. Näiden prosessien aikana radionuklidille tapahtuu radioaktiivinen hajoaminen, jolloin syntyy ionisoivaa säteilyä. Radioaktiivinen hajoaminen voi tuottaa stabiilin nuklidin tai se tuottaa uuden epästabiilin radionuklidin, joka voi hajota edelleen. Radioisotoopille voidaan kuitenkin laskea hajoamisnopeus ja puoliintumisaika (t½).

Kosmisen säteilyn vaikutuksesta ilmakehän yläkerroksissa syntyy jatkuvasti niin sanottuja kosmogeenisia radionuklideja – esimerkiksi 3H, 7Be, 14C ja 22Na, jotka ilmakehän sekoittumisen takia siirtyvät ilmakehän alakerroksiin ja tätä kautta edelleen muun muassa ravintoketjuihin. Tunnetuin nuklideista on 14C, jota käytetään hyväksi radiohiiliajoituksessa. Maaperässä on erittäin pitkäikäisiä niin sanottuja primordiaalisia radioaktiivisia aineita, jotka ovat olleet olemassa jo maapallon syntyessä. 238U, 235U ja 232Th ovat luonnon hajoamissarjojen lähtönuklidit. Säteilyaltistuksen kannalta tärkein hajoamistuote on uraanin hajoamissarjaan kuuluva radon. Merkittäviä luonnon hajoamissarjoihin kuulumattomia radionuklideja ovat 87Rb ja erityisesti 40K, joka on huomattava sekä sisäisen että ulkoisen säteilyn lähde.[1]

  1. Roy Pöllänen: 1. Radioaktiiviset aineet, säteily ja ympäristö Säteily- ja ydinturvallisuus -kirjasarja. Säteilyturvakeskus. Viitattu 27.3.2022.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]