Kornilovin kapina
Kornilovin kapina oli Venäjällä syyskuussa 1917 tehty sotilasvallankaappausyritys, joka oli osa Venäjän vallankumousta. Armeijan ylipäällikkönä toimineen jalkaväenkenraali Lavr Kornilovin tarkoituksena oli ilmeisesti syöstä vallasta Aleksandr Kerenskin johtama Venäjän väliaikainen hallitus ja asettaa maahan sotilasdiktatuuri. Kapinayritys päättyi ilman taisteluja, sillä Kornilovin rintamalta kohti maan pääkaupunkia Pietaria lähettämät joukot antautuivat bolševikkien agitoinnin ansiosta. Kapinan aiheuttamat levottomuudet näkyivät kuitenkin erilaisina väkivaltaisuuksina myös muun muassa Suomen suuriruhtinaskunnassa. Kukistunut kapina heikensi Kerenskin hallitusta ja vahvisti bolševikkeja, jotka kaappasivat kaksi kuukautta myöhemmin itse vallan lokakuun vallankumouksessa.
Taustaa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Helmikuun vallankumouksessa Venäjän keisari Nikolai II oli syrjäytetty ja hänen valtansa siirtynyt väliaikaiselle hallitukselle. Bolševikit yrittivät kaataa hallituksen niin sanottujen heinäkuun päivien aikana. Kornilovin kapinan taustalla oli oikeistomielisten upseerien tyytymättömyys Venäjän huonoon menestykseen ensimmäisessä maailmansodassa, josta taas bolševikit halusivat maan kokonaan irti, sekä maan syöksyminen lähes täydelliseen sisäiseen ja ulkopoliittiseen kaaokseen. Oikeisto pelkäsi myös bolševikkien uutta vallankaappausyritystä.[1][2] Kun niin sanottu Kerenskin hyökkäys ei kääntänyt Venäjän sotaonnea, pääministeriksi kohonnut aiempi sotaministeri Aleksandr Kerenski päätti vaihtaa armeijan johdon ja nimitti kenraali Lavr Kornilovin ylipäälliköksi.[3][4]
Kornilov halusi palauttaa armeijaan vallankumouksen seurauksena höltyneen kurin. Hän oli jo aiemmin vaatinut palauttamaan lakkautetun kuolemanrangaistuksen käyttöön rintamakarkureille, mihin Kerenski oli heinäkuussa myöntynyt.[4][2] Ylipäälliköksi tultuaan Kornilov esitti lisää vaatimuksia, jotka koskettivat koko yhteiskuntaa: poikkeustila oli laajennettava koko maahan ja kuolemanrangaistus myös rintaman takana oleviin varuskuntiin ja siviileihin, rintamajoukkojen sotilasneuvostot oli lakkautettava, puolustusteollisuus ja rautatiekuljetukset oli asetettava armeijan valvontaan lakkojen estämiseksi, ja osalle työläisistä oli määrättävä työkiintiöt. Kerenski suhtautui aluksi myötämielisesti Kornilovin ehdotuksiin mutta epäluuloisesti tämän määräilevään asenteeseen ja provosoivaan sävyyn.[3][4]
Vanhoilliset piirit alkoivat nähdä Kornilovissa Venäjän pelastajan. Osallistuessaan Kerenskin Moskovassa 25.–27. elokuuta (juliaanisen kalenterin 12.–14. elokuuta) järjestämään valtakunnankonferenssiin Kornilov sai oikeiston edustajilta, upseereilta ja tehtaanomistajilta myrskyisät suosionosoitukset.[3][4][2] Varakkaat venäläiset lupasivat salaisissa tapaamisissa rahoittaa Kornilovia, jos hän miehittäisi Pietarin ja kukistaisi vallankumoukselliset voimat, kuten Pietarin neuvoston.[2] Jotkut toivoivat hänen syrjäyttävän myös Kerenskin.[3]
Kornilovia tukenut apulaissotaministeri Boris Savinkov laati esitykset useiden Kornilovin vaatimusten toteuttamisesta, mutta Kerenski kieltäytyi allekirjoittamasta niitä. Kerenskin politiikka perustui tasapainoiluun oikeiston ja vasemmiston vaatimusten välillä, eikä hän voinut suostua Kornilovin vaatimaan kuolemanrangaistuksen laajentamiseen, koska Pietarin neuvosto vastusti kuolemanrangaistusta ehdottomasti. Kornilov oli halunnut käyttää kuolemantuomioita erityisesti Pietarissa olleiden reservirykmenttien bolševikkeja vastaan, ja hän päätteli, että Pietarin neuvoston suuri valta esti Kerenskiä ja hallitusta puuttumasta bolševikkien toimintaan.[3]
Kapinayritys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Valmistelut
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kornilov aloitti valmistelut pyytämällä 19. (6.) elokuuta Pietarin sotilaspiirin alistamista käskyvaltaansa vihollisen hyökkäyksen varalta.[3][4] Seuraavana päivänä hän antoi käskyn siirtää joukkoja muun muassa Suomesta ja Ukrainasta lähemmäksi Pietaria. 1. syyskuuta (19. elokuuta) sotaministerille esitettiin suunnitelma pääkaupungin puolustuksesta vastaavan erillisen armeijan muodostamisesta. Toteutuessaan se olisi merkinnyt alueen sotilaallisen ja poliittisen vaikutusvallan keskittymistä ylipäällikkö Korniloville.[5] Vaatimukset saivat lisäpontta, kun Saksa valtasi 3. syyskuuta (21. elokuuta) Riian.[3][4] Väliaikainen hallitus ilmoitti 6. syyskuuta (24. elokuuta) hyväksyvänsä Kornilovin vaatimukset.[5]
Kornilov määräsi kenraalimajuri Aleksander Krymovin komentaman III ratsuväkiarmeijan siirrettäväksi Romanian rintamalta Velikije Lukiin lähemmäs Pietaria. Armeijakuntaan kuului kaksi kasakkadivisioonaa ja yksi kaukasialainen divisioona.[3] Kornilovin aikeena oli miehittää Pietari, riisua varuskunnat aseista ja hajottaa Pietarin neuvosto.[5][3] Hän väitti myös haluavansa varmistaa tulevan Venäjän perustuslakia säätävän kansalliskokouksen järjestämisen.[3] Ministeri Savinkov väitti myöhemmin, että Kerenski olisi itse pyytänyt hänen välityksellään Kornilovia siirtämään ratsuväenosastoja Pietariin, mutta tästä ei ole todisteita. Savinkov sanoi myös keskustelleensa Kornilovin kanssa III armeijakunnan siirrosta Mogiljovissa sijainneessa päämajassa eli Stavkassa 5. syyskuuta (23. elokuuta) ja kertoneensa keskustelusta jälkeenpäin Kerenskille.[3]
Kornilovin ja Kerenskin välirikko ja kapinan alku
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Entinen yliprokuraattori Vladimir Lvov tarjoutui välittäjäksi Pietarissa olleen Kerenskin ja Mogiljovissa olleen Kornilovin välille mutta onnistui pahentamaan tilannetta. Lvov kertoi ensin Kerenskille Stavkan kenraalien suunnittelevan tämän murhaa. Saavuttuaan 6. syyskuuta (24. elokuuta) Mogiljoviin Lvov antoi Kornilovin ymmärtää, että Kerenski olisi valtuuttanut hänet neuvottelemaan Kornilovin kanssa sotilasdiktatuurin perustamisesta yhteisymmärryksessä. Lvovin mukaan diktaattoriksi voisi tulla joko Kerenski, Kornilov tai molemmat yhdessä. Todellisuudessa Kerenski ei ollut ehdottanut tällaista eikä liene antanut Lvoville neuvotteluvaltuuksia. Kornilovin mukaan paras vaihtoehto oli vallan antaminen hänelle itselleen mutta hän voisi toimia myös Kerenskin alaisuudessa.[3] Kornilov esitti 7. syyskuuta (25. elokuuta) Lvoville uudet vaatimuksensa, joiden mukaan Pietari oli julistettava sotatilaan, sotilaallinen ja poliittinen valta keskitettävä armeijan ylipäällikölle ja kaikkien ministerien Kerenskiä lukuun ottamatta erottava.[5][4] Lisäksi Kerenskin oli saavuttava Mogiljoviin ”oman turvallisuutensa takaamiseksi” ja keskustelemaan uuden hallituksen muodostamisesta.[4][3]
Kornilov määräsi samana päivänä Krymovin armeijakunnan etenemään kohti Pietaria.[4][3] Krymov julisti ensimmäisessä päiväkäskyssään ”Pietarin armeijan” komentajana Pietarin kaupungin ja kuvernementin, Kronstadtin linnoituksen, Vironmaan kuvernementin sekä Suomen piiritystilaan. Tämä tarkoitti, että aseiden hallussapito oli laitonta sekä kokousten ja lakkojen järjestäminen ampumisen uhalla kiellettyä. Alueille tuli myös voimaan sensuuri ja ulkonaliikkumiskielto sekä mahdollisuus perustaa kenttäoikeuksia.[5]
Kuultuaan Pietariin palanneelta Lvovilta Kornilovin vaatimukset Kerenski katsoi, että Kornilov aikoi kaapata vallan ja että kutsu Mogiljoviin oli ansa. Kerenski kutsui hallituksen myöhään illalla 8. syyskuuta (26. elokuuta) hätäistuntoon, jossa hän pyysi ja sai itselleen rajoittamattomat valtuudet kapinan kukistamiseen. Kornilov lähetti Kerenskille 9. syyskuuta (27. elokuuta) vastaisena yönä sähkeen, jossa hän ilmoitti keskittävänsä joukot Pietariin illalla 10. syyskuuta (28. elokuuta) ja pyysi kaupungin julistamista sotatilaan sitä seuraavana päivänä.[3] Saatuaan Kornilovilta vahvistuksen pyynnölle saapua Mogiljoviin Kerenski vastasi sähkeellä, jossa hän julisti Kornilovin erotetuksi.[4][3] Kerenski myös vangitutti Lvovin.[5]
Kerenskin reaktio tuli ilmeisesti yllätyksenä Korniloville, joka luuli aluksi bolševikkien vanginneen hallituksen tai tulleensa itse huijatuksi. Raivostunut Kornilov päätti miehittää Pietarin joka tapauksessa ja vaati sähkeitse armeijoiden komentajia asettumaan puolelleen. Hän pyysi tuekseen myös rintamalla apujoukkoina ollutta brittiläistä panssariautodivisioonaa, mutta britit olivat haluttomia yhteistyöhön. Kornilov esitti päivällä 9. syyskuuta Venäjän kansalle osoitetun julistuksen, jossa hän syytti Kerenskiä ”suurisuuntaisesta provokaatiosta”, joka oli ”kohtalokas uhka koko Äiti-Venäjälle”, ja väitti väliaikaisen hallituksen toimivan neuvostojen painostamana ”Saksan yleisesikunnan suunnitelman mukaisesti”.[3] Eräät rintamien ja armeijoiden komentajat ilmoittivat tukevansa Kornilovia.[5][3] Kerenski puolestaan nimitti tilapäiseksi ylipäälliköksi entisen armeijan esikuntapäällikön, jalkaväenkenraali Mihail Aleksejevin, ja käski tätä vangitsemaan Kornilovin.[3]
Kapinan kukistuminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kerenski pyysi tukea Pietarin neuvostolta. Hänen tuekseen asettuivat myös Itämeren laivaston keskusneuvosto Tsentrobalt ja koko laivaston vastaava elin Tsentroflot.[3] Tsentrobalt lähetti 11. syyskuuta (29. elokuuta) Kronstadtista Pietariin noin 3 000 matruusia puolustamaan kaupunkia.[6][3] Myös bolševikkien punakaarteille jaettiin aseita ja ammuksia Pietarin puolustamiseen. Neuvostojen pyynnöstä heinäkuun kapinan yhteydessä pidätettyjä bolševikkijohtajia vapautettiin.[2][3] Kenraali Krymovin joukkojen pyrkiessä kohti pääkaupunkia rautatietyöläiset puolestaan pysäyttivät sotilaskuljetusjunia ja paikalla olleet agitaattorit saivat joukkojen keskuudessa aikaan kieltäytymisiä ja karkaamisia. Myös tietoliikenneyhteydet katkaistiin, joten yksiköt eivät enää olleet komentajiensa hallinnassa.[5] Varsinaisia yhteenottoja oli vähän. Myöskään bolševikkien levottomuuksia, joita Kornilovin lähettämät joukot olivat väitetysti saapumassa tukahduttamaan, ei nähty.[4]
Kerenski otti armeijan ylipäällikkyyden itselleen 12. syyskuuta (30. elokuuta).[5] Krymov antautui, hänet vietiin Pietarin Talvipalatsiin erityiskomission kuulusteltavaksi,[3] ja hän ampui pian itsensä.[5][3] Kapina päättyi, kun Mogiljovin työläis- ja sotilasneuvosto vangitsi 14. (1.) syyskuuta Kornilovin ja joukon tätä tukeneita Stavkan upseereita. Pidätykseen osallistunut kenraali Aleksejev halusi suojella heitä vallankumoukselliselta sotaoikeudelta ja todennäköiseltä kuolemantuomiolta. Kerenski peruikin kaavaillun oikeudenkäynnin, ja Mogiljoviin saapui 15. (2.) syyskuuta hänen nimittämänsä erityiskomissio, joka siirsi Kornilovin ja noin 30 muuta kapinaan osallisuudesta vangittua upseeria läheiseen Byhovin luostariin. Joukossa olivat muun muassa kenraalit Anton Denikin ja Aleksandr Lukomski. Muitakin kapinaa tukeneita kenraaleja erotettiin, kuten kenraalimajuri Pjotr Wrangel. Aleksejev erosi itse, sillä kuultuaan Kerenskin tienneen etukäteen suunnitelmasta siirtää III armeijakunta Pietariin hän alkoi pitää tämän toimintaa petollisena.[3]
Seuraukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kapinan kukistamisen jälkeen väliaikaisen hallituksen ja neuvostojen välit alkoivat jälleen viiletä. Hallitus päätti kuitenkin eräänlaisena hyvän tahdon eleenä vapauttaa kaksi vangittuna ollutta neuvostojen jäsentä, bolševikki Pavlo Dybenkon ja anarkisti Anatoli Železnjakovin, jotka molemmat suuntasivat Helsinkiin Suomen aluekomitean puheenjohtajan Ivar Smilgan tueksi.[6] Kaksi kuukautta Kornilovin kapinan jälkeen käynnistyi bolševikkien aloittama lokakuun vallankumous. Lokakuun vallankumouksen aattona ”kornilovilaisuus” oli eri puolten propagandassa se, jolla vastapuoli pyrittiin leimaamaan pettureiksi.
Lokakuun vallankumouksen jälkeen uusi ylipäällikkö Nikolai Duhonin määräsi vapauttamaan Kornilovin ja muut tämän kanssa vangitut, joten he välttivät bolševikkien käsiin päätymisen. Bolševikkeja kannattaneet sotilaat surmasivat kostona Duhoninin.[3]
Myöhemmät tulkinnat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Historiantutkijat ovat olleet erimielisiä Kornilovin ja Kerenskin rooleista kapinan synnyssä. Ei ole esimerkiksi selvää, kutsuiko Kornilov Kerenskin Mogiljoviin vilpittömässä vai petollisessa tarkoituksessa.[4] Muun muassa Neuvostoliiton historiankirjoituksessa esitettiin, että Kornilov suunnitteli alusta alkaen kaappaavansa vallan Kerenskiltä.[3][4] Toisen tulkinnan mukaan Kornilov halusi alkuaan vain kukistaa Pietarin neuvoston luodakseen autoritaarisen sotilashallinnon yhdessä Kerenskin kanssa, mutta väärinkäsitykset ajoivat heidät vastakkain ja Kornilov päätti ryhtyä kapinaan hallitusta vastaan vasta Kerenskin erotettua hänet. Kolmannen näkemyksen mukaan Kerenski manipuloi petollisesti yksinkertaista Kornilovia vahvistaakseen omaa asemaansa. On myös esitetty, että Kornilov toivoi Kerenskin tukea mutta oli alusta alkaen valmistautunut toteuttamaan suunnitelmansa myös ilman tämän hyväksyntää.[4]
Kornilovin oman selityksen mukaan hänen tarkoituksenaan oli vain avata uusi rintama Pietariin saksalaisten mahdollisen hyökkäyksen torjumiseksi, kuten pääesikunnassa oli jo keväällä suunniteltu.[5]
Tapahtumat Suomessa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kornilovin kapinan aiheuttama levottomuus heijastui myös eri puolille Suomea ja johti useisiin väkivaltaisuuksiin, joista suurimmat koettiin Viipurissa. Suuriruhtinaskunnan pääkaupungissa Helsingissä ei ollut Kornilovin tukijoita, mutta Helsingin neuvosto perusti yhdessä Tsentrobaltin kanssa Suomen vallankumouskomitean. Se järjesti upseereille julkisen kuulustelun ja vaati kirjallista sitoumusta, etteivät he aio osallistua Kornilovin ”vastavallankumoukselliseen” toimintaan.[5] Komitea lähetti Helsingistä Pietariin kolme hävittäjää ja yhteensä 1 600 merisotilasta[6] sekä yritti lähettää vielä jalkaväkirykmentin ja kaksi tykkipatteria Viipurista. Vallankumouskomitean komisaarin saavuttua Viipuriin 11. syyskuuta 42. armeijakunnan Kornilovia tukenut päällikkö, kenraali V. A. Oranovski kieltäytyi kuitenkaan tunnustamasta minkäänlaista ”kansankomissaaria”. Tämän jälkeen komissaari Sasov kutsui koolle Viipurin neuvoston, joka päätti vangita Oranovskin sekä viisi muuta upseeria. Heidät kuljetettiin Hotelli Belvederessä sijainneesta esikunnasta Vanhan raatihuoneen torin laidalle Viipurin päävartion arestitiloihin, jonka edustalla upseerit myöhemmin saman iltapäivän aikana ammuttiin ja ruumiit heitettiin viereiseen Linnasalmeen. Yhteensä kaupungissa surmattiin päivän aikana ilmeisesti jopa 20 korkea-arvoista upseeria. Tapaukset tunnetaan niin sanottuina Viipurin upseerisurmina.[5]
Helsingin ja Viipurin lisäksi vallankumouskomiteoita perustettiin sotilasvallankaappauksen vastavoimaksi ainakin Turussa ja Tampereella. Viimeksi mainitussa vangittiin yli 20 upseeria, ja myös Turussa sekä Kotkassa nähtiin vangitsemisia, joiden kohteeksi joutuivat yleensä asemapaikkakuntiensa komendantit tai paikkakunnalle sijoitettujen yksikköjen päälliköt.[5] Helsingin Eteläsatamassa ammuttiin 13. syyskuuta taistelulaiva Petropavlovskin luutnantti ja kolme aliluutnattia. Lisäksi Turun keskustassa Linnakadulla ammuttiin Itämeren laivaston Turun lentoaseman päällikkö.[6] Satakunnassa tapahtui kaksi upseerisurmaa, jotka tehtiin Tyrvään pappilassa ja Kokemäellä.[5] Suomen lisäksi levottomuuksia oli myös Tallinnassa.[6]
Suomalaissyntyinen C. G. E. Mannerheim oli yksi Kornilovin kapinahanketta tukeneista kenraaleista.[3][7]
Koska Kornilovin kapina heikensi Venäjän väliaikaista hallitusta, se antoi 12. syyskuuta kirjeitse ”Kornilovin manifestina” tunnetun määräyksen, jolla joukko Suomen suuriruhtinaskuntaa koskeneita asioita siirrettiin toistaiseksi Venäjän hallitukselta Suomen senaatin päätösvaltaan. Tämä käskykirje itse asiassa antoi senaatille pääosiltaan ne valtaoikeudet, joihin toteutumattomalla Lex Tulenheimolla oli pyritty. Väliaikaiseksi tarkoitettua määräystä sovellettiin siihen saakka, kunnes Suomen uusi hallitusmuoto saatiin säädettyä vuonna 1919.[8]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ 1917: Kornilov Affair (Arkistoitu – Internet Archive) Seventeen Moments in Soviet History. Viitattu 1.12.2014.
- ↑ a b c d e The Kornilov Affair Alpha History. Viitattu 5.10.2024.
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab Antony Beevor: Venäjän vallankumous ja sisällissota, s. 100–110, 139, 191 (suom. Markku Päkkilä). WSOY, Helsinki 2022. Alkuteos Russia – Revolution and Civil War 1917–1921.
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n Siobhan Peeling: Kornilov, Lavr Georgievich (englanniksi) 1914-1918-online. International Encyclopedia of the First World War. Viitattu 5.10.2024.
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o Eerola, Jari: ”Viipurin upseerisurmat elokuussa 1917 osana Venäjän poliittista kehitystä” Helsingin yliopisto. Viitattu 1.12.2014.
- ↑ a b c d e Harjula, Mirko: Itämeri 1914-1921: Itämeren laivastot maailmansodassa sekä Venäjän vallankumouksissa, s. 63–64. Books on Demand 2010. ISBN 978-952-49838-3-9.
- ↑ Robert Brantberg: Mannerheim – Valkoinen kenraali 1914–1918 (tiivistelmä) Brantberg.fi. Viitattu 1.12.2014.
- ↑ Osmo Jussila: Suomi suuriruhtinaskuntana 1809–1917, s. 100 teoksessa Suomen poliittinen historia 1809–1999 (Osmo Jussila, Seppo Hentilä & Jukka Nevakivi). WSOY, Helsinki 1999.