Harald Hjalmarson
Harald Ossian Hjalmarson (14. heinäkuuta 1868 Tukholma – 15. joulukuuta 1919 Uppsala)[1] oli ruotsalainen sotilas, joka osallistui vapaaehtoisena vuoden 1918 Suomen sisällissotaan valkoisten puolella. Hän toimi Länsiarmeijaan kuuluneen Hjalmarsonin ryhmän eli Krenatööridivisioonan komentajana. Valkoisten päämajassa hänen toimintaansa oltiin sodan aikana tyytymättömiä eikä hän ollut muutenkaan suosittu. Hjalmarson sai Suomen armeijassa kenraalimajurin arvon, mutta Ruotsin armeijassa hän oli vain everstiluutnantti.
Ura ennen Suomen sisällissotaa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Hjalmarsonin isä, majuri Hjalmar Andersson oli osallistunut vapaahtoisena Yhdysvaltain sisällissotaan. Hjalmarson aloitti sotilasuransa värväytymällä vuonna 1887 pohjoiseen Skånen jalkaväkirykmenttiin. Hän suoritti upseeritutkinnon vuonna 1889, kävi Ruotsin sotakorkeakoulun vuosina 1892–1894, oli jonkin aikaa kokelaana Ruotsin yleisesikunnassa vuonna 1895 ja palveli sen jälkeen luutnanttina vanhassa rykmentissään. Vuonna 1905 hänet ylennettiin kapteeniksi. Hän ei kuitenkaan löytänyt Ruotsin armeijasta kunnianhimoaan vastaavia tehtäviä ja pyrki siksi siirtymään Ranskan armeijan palvelukseen ja vietti vuoden Venäjällä.[1][2] Hän oli lisäksi vuoden ajan veturinkuljettajana Ruotsin valtionrautateillä.[1]
Vuosina 1911–1915 Hjalmarson johti Teheranissa Ruotsin armeijan lähettämää upseerivaltuuskuntaa, joka toimi Persian santarmilaitoksen kouluttajina ja neuvonantajina Persian hallituksen pyynnöstä. Hän johti jonkin aikaa koko Persian santarmilaitosta ja sai Persian armeijassa kenraalin arvon tammikuussa 1915, vaikka oli Ruotsin asevoimissa vasta majuri vuodesta 1913 alkaen. Palattuaan Ruotsiin Hjalmarson nimitettiin kesäkuussa 1915 henkivartiokrenatöörirykmentin majuriksi ja ylennettiin saman vuoden lopussa everstiluutnantiksi.[1][2]
Suomen sisällissodassa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Helmikuussa 1918 Hjalmarson erosi eräiden muiden ruotsalaisten upseerien kanssa Ruotsin armeijasta liittyääkseen vapaaehtoisena Suomen valkoisiin joukkoihin, sillä Ruotsin hallitus ei hallitus ei halunnut lähettää virallisia ruotsalaisia joukkoja osallistumaan Suomen sisällissotaan. Suomeen meni noin kolmekymmentä ruotsalaista aktiiviupseeria ja viitisenkymmentä reservinupseeria. Saavuttuaan Vaasaan Hjalmarson otettiin saman tien everstinä Suomen valkoiseen armeijaan ja hän sai tehtäväkseen johtaa 650 miehen erikoisosastoa, jonka oli tarkoitus edetä punaisten linjojen läpi ja mennä auttamaan saarroksiin joutuneita Itä-Uudenmaan suojeluskuntia. Yritys kuitenkin epäonnistui, sillä Uudenmaan valkoiset olivat jo hajaantuneet ja Hjalmarsonin miehet lyötiin takaisin Heinolan taistelussa helmikuun lopussa.[1][2]
Hjalmarsonin alaisuuteen muodostettiin 6. maaliskuuta Hjalmarsonin ryhmänä tunnettu armeijaryhmä, jonka yhtenä neljästä valkoisten ryhmästä oli tarkoitus osallistua Tampereen kaupungin saartamiseen ja valtaukseen. Ryhmän oli tarkoitus edetä Virroilta Kurun kautta Orivedelle ja saartaa siten Vilppulan rintaman punaiset. Joukkojensa kokemattomuuden ja punaisten vastahyökkäyksen vuoksi Hjalmarson pääsi liikkeelle myöhässä aikataulusta. Hän saavutti voiton Kurun taistelussa 15.–17. maaliskuuta, mutta punaisten saartaminen epäonnistui, sillä nämä vetäytyivät rintamalta yön aikana eikä Hjalmarson muiden armeijaryhmien menestyksestä tietämättömänä ryhtynyt tehokkaaseen takaa-ajoon. Tämän seurauksena valkoisten päämaja ja ylipäällikkönä toiminut kenraali Gustaf Mannerheim menettivät kokonaan luottamuksensa häneen.[1] Hjalmarson ampui Kurun taistelun jälkeen itse useita vangiksi antautuneita punakaartilaisia, kuten tamperelaisen komppanianpäällikön Matti Kuljun.
Kurun jälkeen Hjalmarsonin joukot etenivät Teiskosta Näsijärven jään ylitse länteen ja menivät auttamaan Ernst Linderin komentamaa Satakunnan ryhmää. Ne osallistuivat lopulta Tampereen piiritykseen valtaamalla 23. maaliskuuta Viljakkalan ja pureutumalla 26. maaliskuuta Tampereen länsilaidalla sijaitsevaan Epilään, jossa ne pysyivät kaupungin antautumiseen saakka. Tampereen taistelun jälkeen Hjalmarson sai komentoonsa Lempäälän rintaman ja ruotsalaisen prikaatin, mutta sodan painopiste oli jo siirtynyt muualle. Kun punaiset irtautuivat Lempäälän rintamalta 25. huhtikuuta, Hjalmarson lähti jälleen takaa-ajoon myöhässä.[1][2] Hän johti vielä ruotsalaista vapaaehtoisprikaatia valkoisten voitonparaatissa Helsingissä 16. toukokuuta. Hjalmarson ei toiveistaan huolimatta saanut vakinaista virkaa Suomen armeijassa, sillä ruotsalaiset syrjäytettiin saksalaisten tieltä jo kesäkuussa 1918. Hän sai kuitenkin eron yhteydessä kenraalimajurin arvon Suomen asevoimissa.[1]
Myöhemmät vaiheet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Hjalmarson palasi tammikuussa 1919 Ruotsin armeijaan, jossa hän joutui tyytymään vanhaan everstiluutnantin arvoonsa. Hjalmarsonia syytettiin Suomen sisällissodan jäljiltä sekä kyvyttömyydestä komentajana että sotavankien murhaamisesta Kurussa, joten maineensa puhdistamiseksi hän kirjoitti muistelmakirjan Mina krigsminnen från Finland: ur en svensk-frivilligs dagboksanteckningar från fälttaget 1918, joka julkaistiin Tukholmassa vuonna 1919 ja Suomessa seuraavana vuonna nimellä Sotamuistoni Suomesta. Hjalmarson oli Persian-vuosistaan alkaen kärsinyt kroonisesta sairaudesta ja joutui käyttämään voimakasta lääkitystä. Hän teki lopulta itsemurhan Uppsalassa joulukuussa 1919.[1]
Ruotsin oikeistopuolueen puheenjohtajana toiminut poliitikko Jarl Hjalmarson oli Harald Hjalmarsonin poika.[3]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f g h i Risto Marjomaa: Hjalmarson, Harald (1868 - 1919) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 13.10.2004. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
- ↑ a b c d Bertil Broomé: Harald O Hjalmarson (ruotsiksi) Svenskt Biografiskt Lexikon (1971–1973). Ruotsin valtionarkisto.
- ↑ Jan von Konow: Harald Hjalmarson (ruotsiksi) Nationalencyklopedin.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Harald Hjalmarson Wikimedia Commonsissa
| Taiteenala | |
|---|---|
| Henkilöt | |
