Eeva

Eeva.

Kirjoittanut Sigbjørn Obstfelder

Lyijynharmaa on meri ja taivas,

lyijynharmaat silmäsi, Eeva.

Kauan vaieten istunut olet,

kättäni pusertanut.

– Sinensiintävät silmäsi ovat,

kun aurinko loistaa ja laulaa meri!

Sinä olet kuin luonto itse, Eeva.

Sinun huulesi kylminä painuu

mun otsallein.

Sinun kätesi kylminä lepää

mun käsissäni.

Sinun rintasi raskaana huokuu,

– maan hengitys sieluuni hiipii.

Sinä olet kuin maa.

Kun autere kisaten ilmassa häilyy,

sinun silmäsi autereiset ovat, –

kun usvat raskaina taivaalle vyöryy,

sinun silmäsi tummat ja kosteat ovat.

En puhua voi minä enää.

Ma vaieten kuunnella tahdon kuinka

aallot raskaasti, kiehtoen huokaa,

katsella, kuinka

raskaana lankee usvien yö.

Eeva!...

Lähde: Maailman lyriikkaa: runosuomennoksia. 1922. Aarni Kouta. Otava, Helsinki.