Viestijoukot

Saksalaisia puhelinmiehiä 1914 Valakiassa

Viestijoukot ovat yleensä armeijoiden maavoimien taistelevien aselajien toimintaa tukeva aselaji pioneerien, kenttätykistön, ilmatorjunnan jne. tapaan. Alkunsa viestijoukot ovat saaneet 1800-luvulla, kun viestittäminen teknistyi merkkivalojen polttamisesta ja lippusignaalien antamisesta sähköttämiseksi ja puhelimen sekä radioiden käytöksi, jolloin tarvittiin teknillisesti koulutettua henkilökuntaa viestittämään sekä perustamaan että ylläpitämään viestiyhteydet. Puolustushaaroista muun muassa ilmavoimilla ja merivoimilla on yleensä oma puolustushaaransa sisäinen viestitoiminto, joten ne eivät kuulu maavoimien viestijoukkoihin. Monissa maissa viestijoukot ovat aluksi toimineet lankayhteyksien rakentamisen johdosta pioneeriaselajin osina ennen siitä itsenäistymistään osana teknillisiä joukkoja.

Radion keksimisen myötä viestitoiminta jakautui puhelintoimintaan ja radiotoimintaan. Radiotoiminnassa oleellista oli ensimmäisen CW-modulaatiolla toimiva sähkötysradio. Myöhemmin opittiin käyttämään salaamista ja kaukokirjoitinta, radiopuoli jakautui kahteen osaan, sanomatoimintaan ja radiotoimintaan, jossa oli vaatimuksena sähkötystaito.

Suomen puolustusvoimien viestijoukoissa ennen digitaaliseen tekniikkaan siirtymistä viestialan koulutuksen saaneita joukkueenjohtajia oli kranaatinheittimistön viestijoukkueessa, kun taas valtaosa viestijoukojen henkilöstöstä keskittyi yhteyksien luomiseen jalkaväen taistelevista pataljoonista prikaatiin ja sieltä eteenpäin armeijakuntaan.

2000-luvulla viestitoiminta on pitkälle automatisoitunutta ja erikoistunutta sekä tietokoneisiin perustuvaa siten, että yhteyksiä muodostetaan myös dataliikenteenä ja niin ollen myös internet-yhteyksin.

Suomessa viestiaselajin katsotaan alkaneen armeijassa järjestäytyneessä muodossa 5. maaliskuuta 1918, kun Suomen sisällissodan aikana perustettiin Suomen suojeluskunnille Mikkelissä päämajan kenttälennätinpataljona. Itsenäisyyden alkuvuosina ranskalaisen mallin mukaisesti teknilliset aselajit, pioneerit ja viestijoukot olivat yhdessä hallinnollisesti. Saksalaisen Saksan jääkäreiden mallin mukaisesti viestitoiminta oli jaettu 1920-luvun puoliväliin saakka merkinannoksi eli sähkötykseksi sekä tiedonannoksi eli puhelinyhteyksiksi. Suomen viestijoukkojen vuosipäivä on tämän johdosta 5. maaliskuuta, jolloin osa aikaisemmalla OI-alkuisella sotilasradioamatöörikutsumerkillä lähettävistä sotilasradioamatööriasemista järjestää yhteyksiä.

Puhelinviestitoiminta

Viestitoiminta puhelimella kenttäoloissa edellyttää kenttäpuhelinta ja puhelinkaapeleita, joilla kenttäpuhelin yhdistetään toiseen puhelimeen joko suoraan tai kenttäpuhelinkeskuksen välityksellä. Kenttäpuhelinlinja rakennetaan laskemalla selässä kannettavan kelankantotelineen kelalta parikaapelia maahan. Esikuntien alueilla sekä tienylityksissä Suomessa kaapeli nostetaan ylös puunrunkojen varaan johdintankoa hyväksi käyttäen. Kaapeliyhteydet ovat yleensä turvassa salakuuntelulta, mutta niiden kestävyys tykistötulen vaikutuksen alaisena ei ole hyvä. Radioyhteyksien osoittauduttua epävarmoiksi tai epäluotettavaksi ja puhelinkaapeliyhteyksien katkettua, joudutaan turvautumaan taistelulähettien käyttöön tai, mikä harvinaisempaa, viestiyhteydet korvaaviin henkilökohtaisiin tapaamisiin viestitysmuotona.

• 
  Saksalaista kenttäkaapelilinja vetoa ensimmäisen maailmansodan aikana ennen kuin yhden hengen kelankantoteline on tullut käyttöön
• 
  Vuodelta 1927 peräisin oleva neuvostoliittolainen kenttäpuheli UNA F-28, jollaiset otettiin 1928 työläisten ja talonpoikien puna-armeijan käyttöön
• 
  Vuodelta 1941 peräisin oleva neuvostoliittolainen kenttäpuhelinkeskus FIN-6
• 
  Vuodelta 1933 peräisin oleva kenttäpuhelinkaapelikela ja kelankantoteline

Puhelinviestitoimintaan suomen kielessä viitataan nykyään teletoimintana. Esimerkiksi puhelinjoukkue, joka on ennen vetänyt kuparisia yksiparisia parikaapeleita ja moniparisia kuparisia kenttäkaukokaapeleita, on nykyään pääasiassa myös valokaapelien vetämiseen sotilasopetettu telejoukkue. 1960-luvulta alkaen Suomessa sotatoimiyhtymien, prikaatien, suurimmat radiolaitteet ovat olleet puhelinviestitoiminnan yhteydessä hoidettavia, koska ne liittyvät oleellisesti puhelintoiminnan kenttäpuhelinkeskuksiin. Pitkiä 20 – 50 kilometrin yhteyksiä muodostavia radioita on kutsuttu suuntaradioiksi, myöhemmin linkkiradioiksi. Suomessa vuodesta 1980 alkaen ovat kenttäviestijärjestelmiä, joita nykyään kutsutaan englanniksi taistelunjohtajärjestelmiksi ovat olleet jalkaväkiprikaati malli 1980:n viestijärjestelmä, yhtymän viestijärjestelmä-1. Sen uudistettu versio yhtymän viestijärjestelmä-1M ja yhtymän viestijärjestelmä-2. Kainuun prikaatissa on kokeiltu uutta suomalaista Bittiumin, entisen Elektrobitin, toteuttamaa M12-järjestelmää välivaiheena Karjalan prikaatissa kokeltavan M18:n esiasteena. Vaikka kenttäviestijärjestelmän keskeisenä osana olisivatkin olleet linkkiradiot keskuksineen, kanavointilaitteineen sekä lähetinlaitteineen niin silti järjestelmään kuuluvat myös kokonaisuutena radioviestitoiminnan kenttälinkkiradioita pienemmät radiolaitteet ja asemat. 1990-luvulta alkaen kenttäviestiverkkojen digitalisoiminen on vähitellen hävittänyt rajaa radio- ja puhelinpuoleen, koska puheestakin on tullut dataa.

Radioviestitoiminta

Viestitoiminta radiolla tarjoaa puhelimen käyttöä nopeamman tavan muodostaa yhteyksiä. Haittapuolena on ajoittain radiosäästä johtuva heikko kuuluvuus, radiohäirintä ja signaalitiedustelu. Radioyhteyden edellytyksiin vaikuttaa radiosään lisäksi myös aallonpituus sekä maasto, jonka ylitse radiosignaalin on kuljettava.

Aikaisemmin monissa maissa radioamatööriltä edellytettiin sähkötystaitoa, jotta kyettiin muodostamaan sähkötystä harjoittavien kansalaisten joukko sopivaksi ase- tai puolustusvoimien reservin sotilasradiosähköttäjäksi. Sähkötyksen merkitys on vähentynyt 1990-luvulla, koska on siirrytty digitaalisiin kenttäviestiverkkoihin taistelunjohtamisjärjestelmänä. Kuitenkin sähkötyksellä kapeakaistaisen ja hitaana radiolähestysmuotona voi varmuutensa vuoksi olla edelleen merkitystä mm. maavoimien kaukotiedustelussa, tiedustelu- ja sissitoiminnassa. Edelleen HF-radioaaltoalueen kenttäradioissa on SSB-puhemuodon lisäksi myös sähkötysmahdollisuus. Näin ollen sähkötys vähäisessä määrin on edelleen äärimmäisissä tapauksissa käytettävä radiolähettämisen muoto sissiradisteilla.

• 
  Ensimmäisen maailmansodan aikainen saksalainen maavoimen kenttäsähkötysasema
• 
  Saksalainen radioryhmä, merkinantoryhmä, panssaroituine ajoneuvoineen Lapissa jatkosodan aikana

Vertauskuvia

• 
  Pohjois-Atlantin liiton Stanagin mukainen taktinen merkki viestijoukoille, jollainen on käytössä myös rauhankumppanuusmaissa. Komento-, valvonta- ja tietojärjestelmissä G1-G6, viestitoiminnan tunnus on G6 (Stanag)G6.
• 
  Fernmeldetruppen kokardi, Saksan liittotasavalta
• 
  Voiska svjazin tunnus, Venäjän federaatio
• 
  työläisten ja talonpoikien puna-armeijan viestijoukkojen tunnus vuodelta 1936, jota muunneltiin vähäisesti kertoja, Neuvostoliitto
• 
  Royal Corps of Signalsin kokardi, Yhdistynyt kuningaskunta

Museotoiminta

Suomessa sotilasradioita on mm. sotamuseossa, entisessä entisessä Suomen valtakunnallisessa viestimuseossa, joka on liitytnyt yhdessä Suomen Tykistömuseoon ja Pioneerimuseoon Museo Militariassa Hämeenlinnassa. Sotilasradioita on myös Kouvolan Miljöö- ja Radiomuseossa, Kouvolan Putkiradiomuseossa, jossa on erillinen sotilasraidoiden osasto. Kymen viestikilta järjestää Kouvolan kaupungissa keväisin sotilasradiopäivän.

Kirjallisuutta

• Harola, Jussi: Menomatkalla radiohiljaisuus – Ilmavoimien taktinen viestitoiminta talvi- ja jatkosodassa. Koala-kustannus, 2021. ISBN 978-952-229-218-6.
• Harola, Jussi: Yhteys! Tiedonanto- ja viestivälineitä Suomen puolustusvoimissa. Koala-kustannus, 2013. ISBN 978-952-229-146-2.