Vajosuo
Vajosuo (joskus myös Vajossuo[1]) on Kurjenrahkan kansallispuistossa, Varsinais-Suomessa sijaitseva suoalue. Se sijaitsee Maskun, Nousiaisten ja Ruskon alueilla. Suolle on Turusta noin 30 ja Vahdolta noin 13 kilometriä.[2]
Suotyypit ja kasvillisuus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vajosuo on alueen suurimman suon Kurjenrahkan tavoin keidassuo, jossa suotyypille luonteenomaiset kermit eli muuta ympäristöä kuivemmat alueet kiemurtelevat kuljujen eli märempien alueiden väleissä. Kermit ja kuljut ovat myös selvästi suuntautuneet. Keidassoille tyypilliset reunaluisut ovat myös hyvin kehittyneet. Niiden alaosat ovat isovarpurämettä ja yläosa kanervarahkarämettä.[3][4]
Vajosuon keskustasanne muodostuu pääosin sekä lähes puuttomasta, nevavaltaisesta keidasrämeestä että ruoppaisesta sammalkuljunevasta, jota reunustaa mäntyvaltainen rämevyöhyke. Vajosuon pohjoispäässä ja keskiosissa on suursaranevaa ja keskustasanteella on edellä mainittujen suotyyppien lisäksi myös rahkanevaa, rahkarämettä ja lyhytkorsinevaa. Suon itäreunalla on myös viidestä kymmeneen metriä leveä laidenevavyöhyke.[2][3][4][5]
Suon kenttäkerroksen kasveja ovat muun muassa mutasara, valkopiirtoheinä ja leväkkö. Pohjakerroksessa puolestaan kasvaa esimerkiksi silmäke-, vajo- ja kuljurahkasammal. Suolla on noin kolmekymmentä allikkoa ja osassa niistä kasvaa pohjanlummetta ja raatetta. Suon reuna-alueiden vallitseva suotyyppi on nevakorpi, jonka tyypillisiä kasveja ovat pullo- ja jouhisara sekä harvinaisempana viilto- ja luhtasara. Kuivemmilla mättäillä kasvaa puolestaan esimerkiksi suokukkaa, isokarpaloa ja puolukkaa.[2][3][4]
Eläimet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Erityisesti suon rämevyöhykkeiilä esiintyy runsaasti perhosia. Vajosuolla on esimerkiksi uhanalaisen luumittarin lounaisin esiintymä Suomessa. Lisäksi suolla on tavattu vaarantuneen muurainhopeatäplän yksilöitä. Kosteiden nevasoiden runsauden takia Vajosuolla esiintyy hyönteiskartoitusten perusteella esimerkiksi saraikkoniittyperhosta, pyörösiipeä, koiyökköstä ja sarakiiltoyökköstä. Kartoituksissa yleisiä lajeja ovat olleet lisäksi muun muassa suokeltaperhonen, suohopeatäplä, rämehopeatäplä, rämeokamittari, suoiltayökkönen ja mustaluhtayökkönen. Kaikkiaan alueella on tavattu ainakin 39 soille tunnusomaista lajia.[5]
Suon linnustoon kuuluvat muun muassa kurki, riekko, punajalkaviklo, käki, niittykirvinen ja taivaanvuohi. Allikoilla tavataan muuttoaikaan myös alleja ja haapanoita.[1][2]
Ihmistoiminta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suon länsi- ja itälaidoista osa on aikanaan ojitettu ja myös Vajosuon laidoilta on myös nostettu turvepehkua. Kuten Kurjenrahkallakin, ovat pehkun kuivatuksessa käytetyt kolme kuivatuskatosta ja itse nostopaikka kuitenkin jo häviämässä, eivätkä ojituksenkaan jäljet enää juurikaan näy suon maisemassa.[2][6]
Vajosuon reunaosissa kulkee Kuhankuonon retkeilyreitistön polku. Se kuuluu osana kolmenkymmenen kilometrin mittaiseen Vajosuon vaellus -rengasreittiin, jonka suon ylittävät osat valmistuivat vuonna 2001.[1][7][8] Vajosuon etelälaidalla on myös neljälle hengelle tarkoitettu vuokratupa, joka on kunnostettu tuvaksi vanhasta partiolaisten majasta vuonna 2002.[9] Tuvan läheisyydessä ja retkeilyreitin varrella sijaitsee myös laavu, puuvarasto, tulipaikka ja kuivakäymälä sekä lintutorni aivan suon laidalla.[1][7] Linnuston pesimärauhan takaamiseksi Vajosuon rajoitusalueella liikkuminen on kiellettyä huhtikuun puolivälistä heinäkuun puoliväliin.[10]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Lauri Hokkinen: Kuhankuono, Kurjenrahka, Suokulla - Retkikohteita Turun pohjoispuolella. (Omakustanne) Raisio: Lauri Hokkinen, 2003. ISBN 952-91-6688-5
- Jouko Högmander: Kurjenrahkan kansallispuiston hoito- ja käyttösuunnitelma. (Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja. Sarja C 1) Helsinki: Metsähallitus, 2006. ISBN 952-446-471-3 Teoksen verkkoversio (pdf).[vanhentunut linkki]
- Kari Järventausta: Perhostutkimuksia eräillä Etelä-Suomen luonnonsuojelualueilla - Osa 1: Puurijärvi-Isosuo, Kurjenrahka, Torronsuo, Kurasmäki, Tammimäki ja Lenholm. (Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja: Sarja A No 57) Vantaa: Metsähallitus, 1996. ISBN 951-53-0863-1
- Lassi Lähteenmäki, Veijo Peltola, Lasse Porsanger, Anne Raunio & Pekka Sundholm (toim.): Suo, kurki ja kansallispuisto. Forssa: Varsinais-Suomen luonnonsuojelupiiri, 1991.
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d Hokkinen: Kuhankuono, Kurjenrahka, Suokulla, s. 39–40
- ↑ a b c d e Irene Routio ja Matti Valta: Retkeilijän Kurjenrahka, s. 14–15. Teoksessa Lähteenmäki ym. (toim.): Suo, kurki ja kansallispuisto
- ↑ a b c Kurjenrahka 23.10.2007. ymparisto.fi: Lounais-Suomen ympäristökeskus. Viitattu 13.8.2010.
- ↑ a b c Kurjenrahkan suot 24.11.2004. Luontoon.fi: Metsähallitus. Arkistoitu 10.1.2005. Viitattu 4.8.2010.
- ↑ a b Järventausta: Perhostutkimuksia eräillä Etelä-Suomen luonnonsuojelualueilla, s. 17–18
- ↑ Högmander: Kurjenrahkan kansallispuiston hoito- ja käyttösuunnitelma, s. 11–12
- ↑ a b Kurjenrahkan reitit 15.6.2010. Luontoon.fi: Metsähallitus. Arkistoitu 29.12.2010. Viitattu 5.8.2010.
- ↑ Kuhankuonon retkeilyreitistö - reitit ja opasteet Kuhankuonon retkeilyreitistö- ja virkistysalueyhdistys ry. Viitattu 22.8.2010.
- ↑ Vajosuo, vuokratupa 6.5.2009. Luontoon.fi: Metsähallitus. Arkistoitu 18.9.2007. Viitattu 28.8.2010.
- ↑ Jukka Uotila: Kurjenrahkalle uusi järjestyssääntö - Kansallispuistossa voimassa rajoitetut jokamiehenoikeudet. Vakka-Suomen Sanomat, 23.7.2010, s. 3.