Mihail Borodkin
Mihail Mihailovitš Borodkin (ven. Михаи́л Миха́йлович Боро́дкин; 1. syyskuuta 1852 – 1919)[1][2] oli venäläinen kenraaliluutnantti, joka tutki Suomen historiaa ja vastusti Suomen autonomiaa. Hän osallistui sortovuosina Suomen itsehallintoon kohdistuneiden päätösten valmisteluun. Borodkin syntyi Suomessa ja oli sukutaustaltaan puoliksi suomalainen.
Perhetausta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Borodkinin isä oli Bomarsundin linnoituksessa rangaistuskomppanian päällikkönä palvellut Venäjän armeijan alikapteeni Mihail Ivanovitš Borodkin ja äiti ahvenanmaalainen Olivia Karolina Vikberg.[3][1] Borodkinin isä tuomittiin vuonna 1854 useista laiminlyönneistä sekä kuolemantuottamuksesta tämän ruoskittua vangin kuoliaaksi ja alennettiin sotamieheksi. Lisäksi isä joutui Bomarsundin taistelun jälkeen sotavankeuteen Englantiin. Äiti ei tämän jälkeen kyennyt elättämään lapsia, joten Borodkin lähetettiin suomalaisen enonsa kasvatettavaksi kartanoon Sipooseen ja myöhemmin keisarilliseen orpojen kouluun Hatsinaan. Borodkinin äiti suljettiin vuonna 1861 Lapinlahden mielisairaalaan ja vuonna 1869 loppuiäkseen Seilin saaren mielisairaalaan ”kroonisen vainoharhaisuuden” vuoksi. Borodkin omaksui ”isovenäläisen” identiteetin.[3]
Ura
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Borodkin kävi Venäjällä junkkerikoulun ja valmistui upseeriksi vuonna 1875 Konstantinin 2. sotakoulusta. Hän palveli Suomeen sijoitetussa tykistödivisioonassa, jossa hän yleni vuoteen 1882 mennessä kapteeniksi. Samana vuonna hän valmistui sotilasjuristiksi Pietarissa toimineesta Aleksanterin lainopillisesta sota-akatemiasta. Hän toimi sen jälkeen syyttäjän ja tutkijan viroissa venäläisissä sotilastuomioistuimissa Odessan ja Pietarin sotilaspiireissä sekä sotatuomarina Varsovassa vuosina 1892–1895 ja Pietarissa 1895–1901.[2][1] Vuosina 1901–1909 Borodkin toimi eri viroissa Venäjän sotaministeriössä. Hänet ylennettiin vuonna 1890 everstiksi, 1900 kenraalimajuriksi ja 1907 kenraaliluutnantiksi.[2]
Borodkin oli Nikolai Bobrikovin hyvä ystävä. Vuonna 1898 Suomen kenraalikuvernööriksi nimitetty Bobrikov pyysi Borodkinia avustajakseen Helsinkiin, mutta Borodkin kieltäytyi ja päätti sen sijaan toimia Bobrikovin epävirallisena neuvonantajana Pietarista käsin, koska hänellä oli jo huono maine Suomessa.[3] Borodkin oli sotaministeriön asettamana jäsenenä useissa Suomen asevelvollisuuskysymystä pohtineissa komiteoissa ja sai valmistella vuonna 1901 toteutettua Suomen asevelvollisen sotaväen lakkauttamista.[1] Hän oli vuonna 1900 perustetun monarkistisen Russkoje sobranije -järjestön perustajajäsen ja kuului sen johtoon.[2] Pääministeri Pjotr Stolypin kutsui Borodkinin vuonna 1907 perustamansa Suomen asiain neuvottelukunnan jäseneksi, missä tehtävässä Borodkin avusti myös kenraalikuvernööri F. A. Seyniä.[1] Borodkin erosi sotapalveluksesta vuonna 1909. Hänet nimitettiin vuonna 1911 Venäjän hallitsevan senaatin ja vuonna 1916 valtakunnanneuvoston jäseneksi.[2][1] Lisäksi hän oli vuosina 1911–1912 Aleksanterin lainopillisen sota-akatemian johdossa.[2]
Suomea koskeneet kirjoitukset ja tutkimukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Borodkin tunsi hyvin Suomen asioita ja vieraili usein Suomessa. Ruotsinkielentaitoisena hän kykeni tutkimaan Suomen historiaa ja alkoi 1880-luvulla kirjoittaa siitä venäläisiin lehtiin, aluksi nimimerkillä G. A. Abov.[1][3] Nimimerkin todellinen henkilöllisyys paljastui vuonna 1898, jolloin Borodkinista alettiin kirjoittaa vihamieliseen sävyyn Suomen lehdistössä. Myöhemmin häntä on kutsuttu yhdeksi ”Suomen syöjäksi”.[3]
Borodkin kirjoitti vuosisadan vaihteessa ja 1900-luvun alussa Suomen historiasta useita lentokirjasia ja tutkimuksia, joissa hän K. F. Ordinin tavoin pyrki osoittamaan suomalaisten autonomiakäsitysten virheellisyyden. Vuosina 1905–1912 hän julkaisi neliosaisen Suomen historian, joka ulottui Pietari Suuren ajoista Aleksanteri II:n valtakauteen. Borodkinin mukaan keisari Aleksanteri I ei ollut vuoden 1809 Porvoon valtiopäivillä perustanut mitään Suomen valtioita ja suomalaisten myöhemmät tulkinnat asiasta osoittivat vain petollisuutta valtakuntaa kohtaan. Borodkin julkaisi myös vuonna 1904 tutkimuksen Oolannin sodasta sekä vuonna 1905 kirjasen Bobrikovin kenraalikuvernöörikaudesta, johon Borodkin suhtautui hyvin ymmärtäen. Hänen viimeinen teoksensa oli vuonna 1914 ilmestynyt tutkimus Suomen armeijasta Nikolai I:n aikana. Suomessa Borodkinin kirjoituksia pidettiin hyökkäyksenä Suomen asemaa vastaan.[1]
Bolševikit vangitsivat ja teloittivat Borodkinin vuoden 1919 aikana.[2]
Teokset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Voina 1854–1855 gg. na Finskom poberežje: istoritšeski otšerk (1904)
- Iz noveišei istori Finljandi: vremja upravlenija N. I. Bobrikova (1905)
- Istorija Finljandi, neljä osaa (1908–1912)
- Finskija voiska pri Imperatore Nikolaje I (1914)
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f g h Pertti Luntinen: Borodkin, Mihail Mihailovitsh Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 6.9.2011. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
- ↑ a b c d e f g Бородкин Михаил Михайлович (venäjäksi) Grwar.ru. Viitattu 26.5.2015.
- ↑ a b c d e Harri Alanne: Seilin saarella on arvoituksellinen hauta, jonka tarina on nyt paljastunut – taustalla äidin ja pojan traaginen kohtalo Yle 31.10.2021. Viitattu 9.1.2022.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Harri Alanne: Suomen syöjä, joka rakasti Suomea Yle Areena
| Kansainväliset | |
|---|---|
| Kansalliset | |
| Henkilöt | |
| Muut | |
