Macina

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee historiallista valtiota. Macina on myös kunta ja piiri Malissa.
Macina
1400–1862


Länsi-Afrikan fulbevaltiot vuoden 1830 tienoilla.

Valtiomuoto teokratia (1818)
Pääkaupunki Hamdallahi (1818)
Uskonnot islam
Historia
– Perustetaan Malin vasalliksi 1400-luvun alku
– Songhain vasalliksi 1494
– Marokkolaisten vasalliksi 1590-luku
– Segun vasalliksi 1670-luku
– Islamilaiseksi valtioksi 1818
– Osaksi tukulorivaltakuntaa 1862
– Osaksi Ranskan Sudania 1893
Edeltäjä Malin valtakunta
Seuraaja tukulorivaltakunta

Macina (myös Masina) oli fulbejen 1400–1800-luvulla hallitsema valtio Nigerjoen sisämaasuistossa nykyisen Malin alueella.

Macinan fulbevaltio

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karjanhoitoa harjoittavat fulbet muuttivat Macinaan 1300-luvulta lähtien nykyisessä Senegalissa sijaitsevalta Fouta Toron ylängöltä. He asettuivat Nigerjoen ja Banin sisämaasuistoon, jossa levittäytyvät erinomaiset laidunmaat. Eräiden tutkijoiden mukaan he saapuivat alueelle jo 1100-luvulla.[1]

Fulbejen heimopäälliköt eli ardot olivat pitkään toisistaan riippumattomia. Islamin levitessä alueelle syntyi karjaa ja orjia omistava ylimystö, joka yhdistyi Diallo-suvun ylipäällikön johdolla. Macinan muslimihallitsijat eivät aina noudattaneet oikeaoppista islamia. Heidän alamaisensa olivat animisteja, missä piili tulevan uskonnollisen konfliktin siemen. Yhteiskunnallisia vastakohtia syvensivät erot sodankäyntiin erikoistuneen ylimystön sekä karjanhoitoa ja maanviljelyä harjoittavien orjien ja rimaibe-maaorjien välillä.[2]

Macinan perustajana pidetään 1400-luvun alussa hallinnutta Maga Dialloa, joka oli Malin valtakunnan vasalli. Songhaivaltakunta alisti Macinan vuonna 1494. Sen hallitsijat kapinoivat Länsi-Sudanin 1590-luvulla vallanneita marokkolaisia vastaan. He olivat Timbuktun paššojen vasalleja aina 1670-luvulle, jolloin Macina joutui Segun bambaravaltion alaisuuteen.[3]

Islamilainen valtio

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1800-luvun alussa Macinaan ilmestyi Timbuktussa suufilaiseen Qadiriyya-veljeskuntaan liittynyt Amadu Lobbo, joka ryhtyi saarnaamaan pyhää sotaa uskostaan luopuneita muslimeja ja animisteja vastaan. Hänen puhdasoppisuutta ja tasa-arvoa korostava sanomansa sai vastakaikua fulbeylimystöön tyytymättömien kastiryhmien, maanviljelijä-rimaibejen ja karjapaimenten keskuudessa. Amadun menestystä edisti Sokoton sulttaanikunnan luoneen Usman dan Fodion esimerkki.[4]

Ahmadun nostattama kapina päättyi Macinan ardon, heimoylimystön ja heitä tukeneiden bambaroiden tappioon Djennén luona vuonna 1818. Voittaja otti nimen Seku Amadu ja julistautui oikeauskoisten hallitsijaksi. Macinasta tuli islamilainen teokratia Dina, jonka emiiri oli samaan aikaan maallinen ja hengellinen hallitsija. Moptin lähelle rakennettiin uusi pääkaupunki Hamdallahi. Vuonna 1819 vallattiin Djenné ja vuonna 1826 Timbuktu, joka säilytti itsehallintonsa. Idässä Dina ulottui Homboriin saakka ja etelässä käytiin jatkuvia käännytyssotia animisteja vastaan.[5]

Seku Amadu pyrki järjestämään valtakuntansa puhtaan islamin periaatteiden mukaisesti. Sen johdossa oli uskonoppineiden neuvosto, joka sääti lakeja ja vastasi niiden toimeenpanosta. Kastijärjestelmää lievennettiin, kaikista vapaista miehistä tuli asevelvollisia ja verotus järjestettiin islamilaisen lain mukaan. Verojen ja orjien avulla ylläpidettiin armeijaa ja valtio perusti lukuisia koraanikouluja. Kaupankäynnille asetettiin säännöt ja paimentolaisia asutettiin vakituisiin kyliin, mikä edisti yhteiskunnan vakiintumista.[6]

Seku Amadun hallintokauden (1818–1845) lopussa Dina taisteli jälleen Timbuktua hallinneiden tuaregien kanssa. Hänen poikansa Amadu Seku (1845–1853) kävi sotia Segua vastaan ja seuraava emiiri Amadu Amadu (1853–1862) joutui kohtaamaan Umar Tallin lännestä hyökänneen tukuloriarmeijan. Islamiin kääntyneen Segun hallitsijan kanssa liittoutunut Dina kärsi vuonna 1862 ratkaisevan tappion Hamdallahin luona ja Amadu Amadu pakeni Timbuktuun. Hänet otettiin kiinni ja teloitettiin, ja Macina lakkasi olemasta itsenäisenä valtiona.[7]

Osa tukulorivaltakuntaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fulbejen ja dogonien ahdistama Umar Tall sai surmansa Bandiagaran ylängöllä vuonna 1864[8]. Macinaa hallitsi sen jälkeen hänen veljenpoikansa Tijani Tall, joka siirsi pääkaupungin Bandiagaraan. Tijani säilytti Seku Amadun luoman hallintorakenteen ja ylläpiti hyviä välejä dogoneihin.[9] Macinan viimeinen tukulorihallitsija oli ranskalaisten vuonna 1893 asettama Umarin poika Aguibu Tall, joka alennettiin tavalliseksi heimopäälliköksi vuonna 1902[10].

Macinan hallitsijat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Diallo-dynastia

  • Maga Diallo (noin 1400–1404)
  • Ibrahim (1404–1424)
  • Alioun (1424–1433)
  • Kanta (1433–1466)
  • Alioun II (1466–1480)
  • Nia (1480–1510)
  • Soudi (1510–1539)
  • Ilo (1539–1540)
  • Hamadou-Siré (1540–1543)
  • Hamadou-Pullo (1543–1544)
  • Boubou-Ilo (1544–1551)
  • Ibrahim-Boyé (1551–1559)
  • Boubou Mariama (1559–1583)
  • Hamadou-Amina (1583–1603)
  • Boubou-Aissata (1603–1613)
  • Ibrahim-Boyé (1613–1625)
  • Silamaga-Aissata (1625–1627)
  • Hamadou-Amina II (1627–1663)
  • Alioun III (1663–1673)
  • Gallo-Haoua (1673–1675)
  • Gorouri (1675–1696)
  • Gueladio (1696–1706)
  • Guidado (1706–1761)
  • Hamadou-Amina III (1761–1780)
  • Ya-Gallo (1780–1801)
  • Hamadi-Diko (1801–1810)

Bari-dynastia

  • Cheikou Amadou (1810–1844)
  • Amadou Cheikou (1844–1852)
  • Amadou Amadou (1852–1862)

Tall-dynastia

[11]

  • Imperato, Pascal James & Imperato, Gavin H.: Historical Dictionary of Mali, fourth edition. Lanham: Scarecrow Press, 2008. ISBN 978-0-8108-5603-5 (englanniksi)
  • Novikov, S. S. & Ursu, D. P.: Istorija Mali v novoje i noveišeje vremja. Moskova: Vostotšnaja literatura, 1994. ISBN 5-02-017799-7
  1. Novikov & Ursu, s. 27.
  2. Novikov & Ursu, s. 28.
  3. Imperato & Imperato, s. 241–243.
  4. Novikov & Ursu, s. 29–30.
  5. Novikov & Ursu, s. 30.
  6. Novikov & Ursu, s. 31.
  7. Novikov & Ursu, s. 31–32, 35.
  8. Novikov & Ursu, s. 35.
  9. Imperato & Imperato, s. 293.
  10. Imperato & Imperato, s. 10.
  11. Imperato & Imperato, s. 351–352. Nimien kirjoitusasut ja vuosiluvut poikkeavat jonkin verran tekstissä esitetyistä.