Latvian historia

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Latvian historialla tarkoitetaan nykyisen Latvian alueen historiaa.

Balttiheimot jäävät saksalaisvallan alle

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyisen Latvian alueella on ollut asutusta pian jääkauden jälkeen 9000 eaa., kun ensimmäiset ihmiset etelästä saapuivat alueelle. Muinaisbalttilaiset tulivat aluksi toimeen metsästämällä ja kalastamalla. He elivät matriarkaalisissa yhteisöissä, joissa ruoka ja tavarat jaettiin tasa-arvoisesti yhteisön kesken. Myöhemmin ilmastonmuutoksen seurauksena joille ja järville alkoi muodostua suurempia asutuskeskuksia.lähde? Heidän saapuessaan aluetta asuttivat itämerensuomalaiset heimot, joista Latvian liiviläiset polveutuvat ja joilta muinainen Liivinmaa sai nimensä.[1]

Keskiajalle saakka Itämeren rannikko oli tunnettu meripihkasta. Osaksi meripihkakaupan ansiosta Latvian alue oli osa Pohjois- ja Itä-Euroopan kauppareittejä Euroopan keskeisimmille alueille. Itämeren meripihka tunnettiin antiikin Kreikassa ja Roomassa saakka.[2]

Baltit järjestäytyivät heimoiksi ensimmäisen vuosituhannen aikana. Niistä muodostui länsirannikolla kuurilaiset, idässä latgallit ja Väinäjoen eteläpuolella seelit eli selonit sekä keskellä Lielupe-joen laaksossa semgallit. Liiviläiset vetäytyivät Riianlahden rannoille. Semgallit ja latgallit nousivat ajan myötä johtaviksi heimoiksi.[3] Keskiajalta 1900-luvun alkuun saakka nykyisen Latvian alue oli jakautuneena Liivinmaahan ja Kuurinmaahan, joista Liivinmaa käsitti myös nykyisen Viron eteläosan. Rajana Liivinmaan ja Kuurinmaan välillä oli Väinäjoki.[4]

Latvian pääkaupunki Riika.

Vilkkaan kauppareitin ansiosta alueelle alkoi 1100-luvun loppupuolella muuttaa saksalaisia kauppiaita. He toivat mukanaan myös kristinuskon: munkki Meinhard perusti 1186 Väinäjoen varteen Ykskylään (nyk. latv. Ikšķile) kirkon. Hänestä tuli Liivinmaan piispa, joka toimi Bremenin arkkipiispan alaisuudessa. 1199 Liivinmaan piispaksi nimitettiin Albert von Buxhövden, joka ryhtyi käännyttämään Liivinmaan kansoja. Hän perusti 1201 Väinäjoen suuhun Riian kaupungin, ja hänen johdollaan siellä luotu kalparitaristo eli Liivinmaan ritarikunta valtasi nopeasti koko Liivinmaan ja käännytti sen väestön kristinuskoon. Kuurinmaakin valloitettiin vuosina 1230–31. Semgallit jatkoivat vastarintaa vuoteen 1264 saakka. Kalparitaristo liittyi 1237 saksalaiseen ritarikuntaan ja balttien antautumisen myötä Liivinmaan rajat vakiintuivat.[3][5]

Puolan, Ruotsin ja Venäjän vallan alla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ritarikuntavaltion hajoaminen 1500-luvulla synnytti valtatyhjiön, jonka täytti ensin Puola. Vuosina 1558–1583 käytiin Venäjän ja sen länsinaapurien, lähinnä Puolan kesken Liivinmaan sota, jonka lopputuloksena Vironmaa joutui Ruotsille, Liivinmaa ja Latgallia Kuurinmaan herttuakunnalle. Ruotsi vahvisti asemiaan valtaamalla vuonna 1621 Riian, joka samoin kuin koko Liivinmaa liitettiin Ruotsiin Altmarkin rauhassa 1629. Liivinmaan papiston ja virkamiehistön kouluttamiseksi kuningas Kustaa II Aadolf perusti Tarttoon yliopiston vuonna 1632.[3]

Samaan aikaan kun saksalainen ritarikunta hajosi, Latvian alueelle alkoi Keski-Euroopasta tulla uskonpuhdistuksen vaikutuksia. Jo 1520-luvulla Riika oli Itämeren länsirannan merkittävin uskonpuhdistuksen keskus. Parissa vuosikymmenessä alueen valtaeliitti omaksui luterilaisuuden,[6] vaikkakin katolinen kirkko vakiinnutti valta-aseman itäisellä Latgallian alueella.[7]

Strategisesti tärkeä Kuurinmaa kiinnosti sekä Ruotsia että Puolaa, ja ne kävivät sen omistajuudesta sodan vuosina 1600–1629. Kuurinmaan ja Semgallian herttuakunta jäi kuitenkin Puolan vasalliksi. 1600-luku oli Kuurinmaalle taloudellisen noususuhdanteen aikaa. Herttua Jakob Kettlerin valtakaudella (1642–1682) merenkulku ja kauppa kukoistivat jopa siinä määrin, että Kuurinmaa hankki siirtokunnat Gambiasta ja Tobagosta. Ne kuitenkin menetettiin Jakob Kettlerin kuoltua ja laivaston hajottua.[3][7]

1600-luvun kuluessa alueen väestöstä muodostui hiljalleen yhtenäinen kansakunta ja kulttuuri, jota alettiin kutsua latvialaiseksi (latvieši).[3][8] Teologi Georgs Mancelis kirjoitti vuonna 1654 julkaistun Latvialaisen saarnakirjan (Latviešu sprēdiķu gramata), joka sisälsi latvialaisyhteisöjen kuvauksia. Hän oli ensimmäinen latvian kielen oikeinkirjoitusta kehittänyt henkilö. Saksilaissyntyinen Ernest Glück aloitti vuonna 1681 muutamien avustajien kanssa Raamatun kääntämisen latviaksi heprean ja muinaiskreikan kielistä. Latviankielinen Uusi testamentti ilmestyi vuonna 1685.[9] Koko Raamattu käännettiin latviaksi vuonna 1689.[3] Raamatunkäännöksellään Glück loi latvian kirjakielen kehyksen.[9] Maallisen latviankielisen kirjallisuuden perustaja on baltiansaksalainen Gotthard Friedrich Stender, joka kokosi vuonna 1789 tietokirjan nimeltä Latviešu Leksikons. Stender kirjoitti myös useita aapisia.[10] Varsinainen kansallinen herääminen tapahtui Latviassa kuten muuallakin vasta 1800-luvulla, jolloin perustettiin monia kulttuurilaitoksia ja Riian Latvialainen Seura 1868.[3]

Kuuluessaan Ruotsille oli Riika koko Ruotsin suurin kaupunki. Ruotsi menetti Liivinmaan ja Vironmaan Venäjälle suuressa Pohjan sodassa ja lopullisesti Uudenkaupungin rauhassa 1721. Puolan jaossa 1772 Venäjä sai myös Latgallian alueen ja Puolan kolmannessa jaossa 1795 Kuurinmaan.[11] Sekä Liivinmaa että Kuurinmaa olivat vuoteen 1917 saakka Venäjän kuvernementteja, joista Liivinmaahan kuului myös nykyisen Viron eteläosa. Lisäksi nykyisen Latvian itäosa kuului Vitebskin kuvernementtiin. Teollisuuden lisääntymisen myötä latvialaisprovinssien talous koheni ja väestö lisääntyi nopeasti, niin että Liivinmaan kuvernementti ja Kuurinmaan kuvernementti olivat koko Venäjän imperiumin kehityksen kärjessä. Maatalousväestön olot heikkenivät kuitenkin aluksi maaorjuuden vuoksi. Maaorjuus lakkautettiin Liivinmaalla 1817, Kuurinmaalla 1819 ja Latgalliassa vasta 1861.[3][12] Maakysymys ratkaistiin niin, että aatelisto säilytti omistusoikeutensa maaorjuuden loputtuakin. Maanosto-oikeuden maatalousväestö sai vasta 1863.[3]

Kansallinen herääminen ja tie itsenäisyyteen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansallinen herääminen alkoi 1800-luvulla myös latvialaisten keskuudessa. Vuonna 1822 alkoi ilmestyä ensimmäinen latviankielinen sanomalehti Latweeschu Avise, 1824 perustettiin Latvialaisen kirjallisuuden seura ja 1868 Riian latvialainen seura, josta tuli kansallisen toiminnan keskus. 1873 järjestettiin ensimmäiset kansalliset laulujuhlat. 1870-luvulla alettiin Riian teatterissa esittää myös latviankielisiä näytelmiä. Oma osuutensa kansallishengelle on kerätyillä ja julkaistuilla kansanlauluilla (daina) ja kansanrunoudella. Andrejs Pumpurs julkaisi 1888 kansantaruihin pohjautuvan kansalliseepoksen Lāčplēsis (Karhunkaataja, suom. 1988)[13].[3] Aktiivisimmin kulttuurielämässä toimivat niin sanotut nuorlatvialaiset (jaunlatvieši), jotka vaativat muun muassa latvialaisille samanlaisia kansallisia oikeuksia kuin muilla sivistyskansoilla. Samalla arvosteltiin saksalaisylimystön ylivaltaa kulttuurielämässä ja politiikassa.[12]

Sosialismin aatteet valtasivat alaa Latviassa nopeasti 1890-luvulta lähtien ja ryhmä nuoria intellektuelleja irtaantui kansallisesta taistelusta. Heidän tunnuksenaan oli: Proletariaatilla ei ole isänmaata. Ensimmäisenä poliittisena puolueena maahan perustettiinkin Latvian sosialidemokraattinen työväenpuolue vuonna 1904. Yhteiskunnalliset paineet ja valtaväestön tyytymättömyys purkautuivat vuoden 1905 vallankumouksessa. Se suuntautui kaupungeissa erityisesti venäläistämistoimia vastaan, maaseudulla taas maata omistavaa saksalaisaatelistoa vastaan. Vallankumouksen yhteydessä esitettiin myös ensi kertaa ajatus latvialaisalueiden yhdistämisestä. Ylimystön vähäiset myönnytykset eivät enää saaneet yleisen mielipiteen suuntaa kääntymään, vaan demokratia- ja kansalliset autonomiavaatimukset lisääntyivät.[14][15] Latvian sosiaalidemokraattinen työväenpuolue liittyi vuonna 1906 Venäjän sosiaalidemokraattiseen työväenpuolueeseen. [16] Vuonna 1914 Latvian sosialidemokraattisen puolueen puoluekokous järjestettiin Brysselissä. Kokouksessa bolševikit kaappasivat vallan puolueessa.[15]

Ensimmäisen maailmansodan toisena vuonna 1915 Saksa miehitti Kuurinmaan ja loputkin latvialaisalueet 1917. Tsaarin armeijassa palveli latvialainen jalkaväkiosasto, joka kävi ankarimman taistelunsa Riiasta jouluna 1916.[17] Latvialaiset tarkka-ampujarykmentit perustettiin sodan aikana. Ne radikalisoituivat sodan kuluessa ja Lokakuun vallankumouksen jälkeen niistä tuli puna-armeijan eliittiä, joka hajotettiin eri rintamille.[15]

Vuodesta 1917 lähtien latvialaiset alkoivat tavoitella kansallista itsemääräämisoikeutta. Riiassa puolueet perustivat yhteisen demokraattisen rintaman (Demokratiskais bloks). Valkassa perustettiin Latvian väliaikainen kansallisneuvosto (Latviešu pagaidu nacionālā padome), joka päätti 30. tammikuuta 1918 muodostaa riippumattoman ja demokraattisen Latvian valtion, johon kuuluisivat kaikki latvialaisten asuttamat alueet. 17. marraskuuta demokraattinen rintama ja väliaikaisneuvosto päättivät yhdessä muodostaa parlamentin, Latvian kansallisen neuvoston (Tautas padome), ja seuraavana päivänä se antoi Latvian kansallisteatterissa Latvian eli ”Lättiläisen Liivinmaan” itsenäisyysjulistuksen. Kansallisneuvoston puhemieheksi valittiin Jānis Čakste ja pääministeriksi Kārlis Ulmanis.[18]

Maailmansodan loppuvaiheessa maan olivat miehittäneet saksalaiset, joiden tukemat baltiansaksalaiset muodostivat oman maaneuvoston huhtikuussa 1918 ja kaappasivat vallan saksalaisten tuella vuotta myöhemmin. Puna-armeija ajoi saksalaisia maasta, ja bolševikit julistautuivat maan hallitsijoiksi helmikuussa 1919. Kolmen hallituksen välinen vapaussota päättyi Ulmanisin hallituksen voittoon heinäkuussa 1919. Saksa tunnusti maan itsenäisyyden heinäkuussa 1920, ja Neuvosto-Venäjän kanssa solmittiin rauha elokuussa 1920.[19]

Itsenäinen Latvia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itsenäistynyt Latvia oli selkeästi kansallisvaltio. Latvialaisten osuus koko väestöstä, vähän alle 2 miljoonasta, oli noin 75 prosenttia.[20]

Latvian perustuslakia säätävä kansalliskokous, jonka kokoontumista pitkällinen sotatila oli lykännyt kevääseen 1920 asti ja joka oli valittu yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden pohjalta käydyissä vaaleissa, kokoontui vuosina 1920–22. Perustuslakia säätävä kansalliskokous toteutti vuonna 1920 maareformin, jossa suurtilat takavarikoitiin valtiolle siten, että tilanomistajat saivat pitää itsellään enintään 50 hehtaarin kokoisen maatilan. Takavarikoitu maa jaettiin pientiloiksi maata halunneille latvialaisille. Vuonna 1922 hyväksytyssä perustuslaissa vahvistettiin Latvian tasavaltainen ja parlamentin, eli saeiman, valtaa korostanut hallitusmuoto. Latvian presidentti, jonka saeima valitsi, oli lähinnä edustuksellinen valtionpäämies. Parlamentarismin alkuaikoina puoluekenttä oli pirstaleinen, ja hallitukset vaihtuivat usein.[21][20][22]

Suomen, Viron, Latvian ja Puolan välinen sopimus sotilaallisen ja poliittisen liiton solmimisesta neuvoteltiin valmiiksi vuonna 1922. Sopimuksen voimaantulo kuitenkin kaatui viime hetkellä Suomen eduskunnan kieltäydyttyä vahvistamasta sitä.[23] Latvian ja Viron välinen liittosopimus solmittiin 1.11.1923. Sopimusosapuolet sitoutuivat antamaan toisilleen apua, mikäli niitä vastaan hyökättäisiin.[24] Latvian ja Neuvostoliiton välinen hyökkäämättömyyssopimus solmittiin vuonna 1932.[25]

Suuri lama aiheutti Latviassa maatilojen ja yritysten konkursseja, työttömyyttä ja yhteiskunnallista levottomuutta. Seurauksena oli valtion järjestämiä hätäaputöitä ja valtion säätelyn lisääntyminen talouselämässä. Koulutuspolitiikkaa muutettiin laman jälkimainingeissa siten, että valtiovalta alkoi suosia ammattikoulutusta peruskoulutuksen jatkona. Talous lähti nousuun 1930-luvun jälkipuolella, ja elintaso ylitti 1920-luvun lopun tason 1930-luvun loppuvuosina.[26][27]

Poliittisen elämän hajanaisuuden takia oikeisto alkoi vaatia presidentin ja hallituksen asemaa vahvistavia muutoksia perustuslakiin. Erityisen aktiivinen oli vuonna 1933 perustettu puolisotilaallinen Tuliristi -järjestö, joka pian muutti nimensä Ukkosristiksi. Perustuslakiuudistus ei kuitenkaan saanut saeimassa riittävästi kannatusta tullakseen hyväksytyksi.[28] Vuonna 1934 pääministeri Kārlis Ulmanis kaappasi vallan, hajotti parlamentin määräämättömäksi ajaksi, kielsi poliittiset puolueet ja ryhtyi hallitsemaan maata diktatorisesti. Presidentti Alberts Kviesisin virkakauden päätyttyä vuonna 1936 Ulmanis otti itselleen perustuslain vastaisesti myös presidentin tehtävät. Ulmanis pyrki diktaattorina lähentämään Latviaa natsi-Saksaan, mutta yritys kariutui Molotov–Ribbentrop-sopimuksen solmimiseen elokuun lopulla 1939. Toisen maailmansodan sytyttyä Latvia julistautui puolueettomaksi.[29]

Latvian neuvostotasavalta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Latvian sosialistinen neuvostotasavalta

Molotov–Ribbentrop-sopimuksen seurauksena Neuvostoliitto ryhtyi tavoittelemaan Latviaa haltuunsa. Lokakuussa 1939 solmitun sopimuksen nojalla se perusti Latvian länsiosiin ilma-, meri- ja maavoimien tukikohtia ja sijoitti niihin yli 25 000 sotilasta, mikä oli enemmän kuin Latvian rauhanaikaisen armeijan vahvuus.[30] Neuvostoliitto valtasi maan 17. kesäkuuta 1940, perusti Latvian sosialistisen neuvostotasavallan ja käynnisti laajan terrorin. Latvian liittämistä Neuvostoliittoon johti varapääministeri Andrei Vyšinski, joka oli kunnostautunut yleisenä syyttäjänä Stalinin vainojen aikaisissa oikeudenkäynneissä.[31] Valtionpäämies Kārlis Ulmanis vangittiin ja kuljetettiin Turkmenistaniin, jossa hän kuoli pari vuotta myöhemmin; hänen tarkka kohtalonsa selvisi vasta Mihail Gorbatšovin kaudella 1980-luvulla. Toisessa maailmansodassa Saksa miehitti Latvian heinäkuussa 1941. Latvian juutalaisista 90 prosenttia eli 80 000 henkeä likvidoitiin vuosina 1941–1942. Sodan loppuvaiheessa perustettiin latvialainen Waffen-SS-joukko, joka taisteli Saksan puolella puna-armeijaa vastaan. Siihen värvättiin noin 100 000 miestä.[32]

Neuvostoliitto valtasi Latvian uudelleen vuosina 1944–1945. Vuoden 1944 lopulla Latvian alueesta irrotettiin itärajalla sijainnut noin 2000 neliökilometrin kokoinen alue, joka liitettiin Venäjän sosialistiseen federatiiviseen neuvostotasavaltaan. Latvialaiset taistelivat puna-armeijaa vastaan pitkään, ja vielä 1953 osia maasta oli Neuvostoliiton kontrollin ulottumattomissa. Vuoden 1944 jälkeen lähes viidesosa latvialaisista pakeni länteen tai kyyditettiin itään, ja Neuvostoliitto toi maahan siirtolaisia muualta paikkaamaan syntynyttä työvoimapulaa sekä venäläistämään tätä osatasavaltaansa. Vuosien 1951 ja 1989 välillä Latviaan muutti 400 000 henkeä.[33][34] Useat länsimaat eivät koskaan tunnustaneet Baltian maiden liittämistä Neuvostoliittoon, sillä kansainvälisoikeudellisesti ne olivat teoriassa itsenäisiä kaikkien miehitysvuosien ajan.[35][36]

Latvian tasavalta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Latvia
Latvialainen sotilas Irakissa 2006.

Latvia itsenäistyi Viron ja Liettuan kanssa samaan aikaan uudelleen Neuvostoliiton vallankaappauksen kaaduttua 21. elokuuta 1991.[37] Huhtikuussa 2004 Latviasta tuli puolustusliitto Naton jäsen.[38]

Latviasta tuli 1.5.2004 Euroopan unionin (EU) jäsenmaa ja 1.1.2014 euro tuli Latvian valuutaksi.[39] Vuonna 2006 säädettiin tiukka kansalaisuuslaki, joka edellyttää latvian kielen hyvää osaamista.[37]

Latvian valtion talous romahti kansainvälisen pankkikriisin seurauksena. Kansainvälinen valuuttarahasto IMF myönsi sille joulukuussa 2008 pelastuspaketin. Tammikuussa 2010 työttömyys nousi kahteenkymmeneen prosenttiin.[37]

Puoluepolitiikan ulkopuolinen, arvovaltainen Vaira Vike-Freiberga toimi Latvian presidenttinä kaksi kautta vuosina 1999–2007. Hän oli Latvian ja koko Baltian ensimmäinen naispuolinen presidentti.[40]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Early History Latvia: A Country Study. Library of Congress. 1995. (englanniksi)
  2. ↑ Ceruzis 2007, s. 4.
  3. ↑ a b c d e f g h i j Leikola 2007.
  4. ↑ Maatiedosto Latvia: Historia 2.1.2012. Suomen Suurlähetystö Riika. Viitattu 27.5.2012.
  5. ↑ Ceruzis 2007, s. 8–9.
  6. ↑ Ceruzis 2007, s. 10–11.
  7. ↑ a b Ceruzis 2007, s. 12.
  8. ↑ Ceruzis 2007, s. 14.
  9. ↑ a b Vecgrāvis, Viesturs: Latvian kirjallisuuden neljä vuosisataa, s. 95, 97. Teoksessa Dainojen henki. Latvian ja Liettuan kirjallisuudesta ja kulttuurista. SKS, 1990. ISBN 951-717-622-8
  10. ↑ Vecgrāvis s. 100–101.
  11. ↑ Ceruzis 2007, s. 16.
  12. ↑ a b Ceruzis 2007, s. 18.
  13. ↑ Pumpurs, Andrejs: Karhunkaataja: Latvian kansallissankari. ((Lāčplēsis: Latvju tautas varonis, 1888.) Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 488) Suomentanut Edgar Vaalgamaa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1988. ISBN 951-717-535-3
  14. ↑ Ceruzis 2007, s. 20–21.
  15. ↑ a b c Küng, Andres: Unelma vapaudesta. Passiivinen vastarinta nyky-Baltiassa, s. 69. Kustannuspiste Oy, 1979. ISBN 951-95192-9-7
  16. ↑ Zetterberg, Seppo: Latvian ja Liettuan historiaa, s. 30. Teoksessa Dainojen henki. Latvian ja Liettuan kirjallisuudesta ja kulttuurista. SKS, 1990. ISBN 951-717-622-8
  17. ↑ Ceruzis 2007, s. 23.
  18. ↑ Ceruzis 2007, s. 24–25.
  19. ↑ Grén, Tanja & Yli-Hinkkala, Hanna: Latvian itsenäistyminen Suomi 80. 1998. Tampereen yliopiston historiatieteen laitos. Viitattu 2.6.2012.
  20. ↑ a b Alenius, Kari: Viron, Latvian ja Liettuan historia, s. 208-209, 211-212. Atena Kustannus Oy, 2000. ISBN 951-796-216-9
  21. ↑ Kasekamp, Andres: Baltian historia, s. 151-152. Vastapaino, 2013. ISBN 978-951-768-411-8
  22. ↑ Zetterberg s. 39–41.
  23. ↑ Alenius s. 233.
  24. ↑ Hyytiä, Osmo: Viron kohtalontie 1933...1939...1940, s. 14. Yliopistopaino, 1992. ISBN 951-570-143-0
  25. ↑ Alenius s. 235.
  26. ↑ Alenius s. 217.
  27. ↑ Alenius s. 222.
  28. ↑ Zetterberg s. 40–41.
  29. ↑ Otavan iso tietosanakirja, osa 9. Helsinki, 1965.
  30. ↑ Nollendorfs, Valters & Neiburgs, Uldis: Soviet Occupation and Annexation of Latvia 1939–1940 History of the Occupation of Latvia (1940–1991). Ministry of Foreign Affairs of the Republic of Latvia. Viitattu 2.6.2012. (englanniksi)[vanhentunut linkki]
  31. ↑ Jukka L. Mäkelä: Salaista palapeliä, s. 185. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1964.
  32. ↑ Annual Ceremony Divides Latvia: Waffen SS Veterans March Through Riga Spiegel. 17.3.2009. Viitattu 26.7.2016. (englanniksi)
  33. ↑ The Soviet Period Latvia: A Country Study. Library of Congress. 1995. (englanniksi)
  34. ↑ Alenius s. 251–255.
  35. ↑ History of Diplomatic Relations Embassy of Latvia in London. Arkistoitu 7.6.2012. Viitattu 27.5.2012. (englanniksi)
  36. ↑ Establishment and Renewal of Diplomatic Relations Ministry of Foreign Affairs of the Republic of Latvia. Arkistoitu 11.4.2012. Viitattu 27.5.2012. (englanniksi)
  37. ↑ a b c Latvia timeline BBC News. BBC. Viitattu 26.7.2016. (englanniksi)
  38. ↑ Natoon liittyi uusia jäsenmaita Yle Uutiset. Viitattu 30.3.2020.
  39. ↑ Latvia vaihtaa euroon Eurooppatiedotus. 19.12.2013. Viitattu 30.3.2020.
  40. ↑ Vaira Vīķe-Freiberga | Website of the President of Latvia www.president.lv. Viitattu 30.3.2020.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Mela, Marjo & Vaba, Lembit (toim.): Latvian historiaa ja kulttuuria. Rozentāls-seura 2005. ISBN 9789519867113.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Latvian_historia&oldid=22844422”