Kielilläpuhuminen

Kielilläpuhuminen tarkoittaa uskonnollista ilmiötä, jossa henkilö esittää hurmostilassa yleensä käsittämättömistä tavuista muodostuvaa puhetta.

Kielilläpuhumista esiintyy pääosin karismaattisissa kristinuskon suuntauksissa, esimerkiksi helluntailaisuudessa. Glossolaliaksi luonnehdittua kielilläpuhumista ilmenee myös Haitin voodookulteissa ja šamanismissa sekä hindulaisuudessa. Näiden uskontojen piirissä uskotaan, että alttiutta kielilläpuhumiseen voidaan edistää hallusinogeeneillä.^lähde?

Kielilläpuhuminen kristinuskossa

Kristinuskon piirissä kielilläpuhuminen jaetaan kahdenlaisiin tapauksiin, joista käytetään nimityksiä glossolalia (kreik. γλώσσα, glossa, kieli ja λαλώ, lalô, puhua) ja ksenolalia. Oudon kielen tulkitseminen liittyy samaan ilmiöön. Glossolaliassa, joka on yleisempää, kielilläpuhujan kieli on käsittämätöntä myös puhujalle itselleen, ja tarvitaan erityinen selittäjä tulkitsemaan puhetta, jotta se voidaan ymmärtää. Silloin kun kielilläpuhuja puhuu itselleen vierasta kieltä (jota hän ei ole oppinut taikka opiskellut), mutta jonka joku kuulijoista tunnistaa luonnolliseksi kieleksi, kutsutaan ilmiötä nimellä ksenoglossolalia tai ksenolalia, eli vierailla kielillä puhuminen.

Kielilläpuhuminen mainitaan Raamatussa yhtenä Pyhän Hengen antamista armolahjoista. Raamatun Apostolien teoissa on kuvaus selväsanaisesta kielilläpuhumista, ksenolaliasta, jollaista ilmeni ensimmäisen kerran helluntaina sekä erinäisiä kertoja myöhemminkin. Myöhemmin seurakunnissa esiintyi kuitenkin paljon nimenomaan glossolaliaa, jonka käytöstä ja siihen suhtautumisesta Apostoli Paavali ohjeisti seurakuntalaisia. Hänen mukaansa kielilläpuhuminen seurakunnassa on sallittua vain, mikäli puhe tulkitaan. Muutoin kielilläpuhujan tulisi puhua itsekseen muita häiritsemättä, sillä selittämätön kielilläpuhuminen voi olla rakentavaa puhujalle, mutta merkityksetöntä seurakunnalle.

Kielilläpuhuminen (ksenolalia, mutta useimmiten glossolalian muodossa) yleistyi kristittyjen keskuudessa huomattavasti 1900-luvun aikana helluntailaisuuden ja karismaattisuuden myötä. Näissä liikkeissä rukoillaan usein erityistä henkikastetta eli Pyhän Hengen kastetta – samanlaista kuin apostoleille tapahtui helluntaina, jonka selvimpänä merkkinä on juuri kielilläpuhuminen. Kielilläpuhumisen katsotaan olevan hengellisesti rakentavaa sen käyttäjälle. Toinen merkitys sillä on profetian välittäjänä: yksi rukoilee ääneen kielillä ja toinen käyttää kielten selittämisen armolahjaa viestin tulkitsemiseen.

Kielilläpuhumisilmiöön ovat kohdistaneet kritiikkiä niin uskonnottomat kuin uskovatkin. Muiden muassa episkopaalinen piispa James A. Pike on puhunut kielilläpuhumista vastaan ja sanonut sen saattavan pisimmilleen vietynä liittyä jopa skitsofreniaan. Myös ortodoksinen pappismunkki Serafim Rose kritisoi kielilläpuhumisilmiöitä epäkristilliseksi ja toteaa, että ilmiö saadaan aikaiseksi isossa ihmisryhmässä suggestioivilla lauluilla ("Hän tulee! Hän tulee!") toistamalla tiettyjä lauseita jatkuvasti tai vain tekemällä ääniä. Hänen mukaansa oikea Pyhän Hengen lahja tulisi ilman ihmisten vaikutusta. Ilmiö ei olekaan rajoittunut kristinuskon piiriin, vaan sitä on tavattu myös esimerkiksi hinduilla.

Tieteellisiä näkökulmia

Kielillä puhumista on tutkittu melko paljon. Tutkijoiden hypoteesit vaihtelevat huijauksesta mielenhäiriöihin.

Kielitieteellinen

Kielilläpuhujien käsittämättömistä tavuista koostuva puhe on tyypillisesti epämääräistä tavujen uudelleenjärjestämistä puhujan äidinkielestä. Eri maista kotoisin olevien kielilläpuhujien näytteitä analysoitaessa on huomattu niiden kaikkien poikkeavan selvästi toisistaan. Kielitieteilijöiden mukaan käsittämättömällä puheella ei ole mitään yhteyttä mihinkään ihmisten käyttämiin kieliin ja niiden rakenteeseen, eli se on niin sanottua siansaksaa. Myöskään uskonnollisen kokemuksen aiheuttama kielilläpuhuminen ei poikkea tyyliltään kielilläpuhumisesta, johon uskonnot eivät liity. Kielilläpuhuminen ei rajoitu mihinkään tiettyyn uskontoon, vaan se on ihmisten keskuudessa tapahtuva luonnollinen ilmiö.

Psykologinen

Ensimmäisen tieteellisen tutkimuksen kielilläpuhumisesta suoritti psykiatri Emil Kraepelin tutkiessaan skitsofreniapotilaiden kielellistä käyttäytymistä. Vuonna 1927 G.B. Cutten julkaisi kirjan Speaking with tongues; historically and psychologically considered, joka oli vuosia arvostettu lääketieteellinen teos. Kuten Kraepelin hän yhdisti kielilläpuhumisen skitsofreniaan. Vuonna 1972 John Kildahl tarkasteli ilmiötä eri näkökulmasta kirjassaan The Psychology of Speaking in Tongues. Hänen mukaansa kielilläpuhuminen ei ollut skitsofreniaan liittyvä oire, ja kielilläpuhujat kärsivät vähemmän stressistä. Hän kuitenkin havaitsi kielilläpuhujien taipumuksen tarvita auktoriteettihahmoja elämässään sekä heidän kärsineen monista kriiseistä.

Lääketieteellinen

Pennsylvanian yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan tutkijat kuvansivat viiden kielilläpuhujan aivoja ja havaitsivat, että kielilläpuhumisen aikana muun muassa otsalohkot ja keskittymiskykyä säätelevä aivoalue hiljenivät.^lähde? Kokelaat eivät kontrolloineet aivojensa kielikeskuksia glossolalian aikana. Näitä löydöksiä on tulkittu niin, että jokin tuntematon tekijä otti heidän tietoisuutensa hallintaansa. Tutkijat olettivat, että tämä olisi toinen osa aivoista, mutta sen sijaintia he eivät tutkimuksessa kuitenkaan pystyneet osoittamaan. Kaiken kaikkiaan kielilläpuhumisen katsottiin heijastavan monimutkaista aivotoimintaa, jonka ymmärtämiseksi tutkijoiden mukaan tarvittaisiin lisätutkimuksia.

Katso myös

• karismaattinen liike
• hurmos
• armolahjat
• itsesuggestio

Aiheesta muualla

• Ylen Elävä arkisto: 1930-luvun kielilläpuhuja tulkitsi taivaallisen profetiansa suomeksi