Constantius II

Constantius II

Constantius II (7. elokuuta 317 – 3. marraskuuta 361) oli Rooman itäosien keisari vuosina 337–361 ja koko valtakunnan keisari 350–361. Hän oli keskimmäinen Konstantinus Suuren kolmesta pojasta.

Isänsä kuoltua vuonna 337 Constantiuksesta tuli keisari yhdessä veljiensä Konstantinus II:n ja Constansin kanssa. Constantiuksen väitetään johtaneen tuolloin tehtyä sukulaisten joukkomurhaa, jonka jäljiltä miespuolisista perillisistä henkiin jäi vain hän veljineen, sekä serkut Julianus ja Constantius Gallus.

Veljesten keskinäisessä vallanjaossa Constantiuksen valtapiiriksi määriteltiin Konstantinopoli ja valtakunnan itäosat, joita pidettiin valtakunnan tuottoisimpina osina.

Ulkoiset ja sisäiset viholliset

Constantius joutui lähes välittömästi sotaan Rooman itäisen naapurin Persian kanssa, jota johti lahjakas kuningas Shapur II. Constantius kävi tuota sotaa vaihtelevalla menestyksellä. Persia joutui lopulta luopumaan valloitusaikeistaan ja keskittymään Keski-Aasian suunnalta hyökkäävien itäisten vihollisiensa torjumiseen.

Persian lisäksi Constantiusta työllistivät Rooman sisäiset valtataistelut. Kenraali Magnentius oli vuonna 350 murhauttanut Constantiuksen veljen Constansin, joka oli hallinnut Rooman länsiosia (Konstantinus II oli kuollut jo aiemmin Constansin vastaisella sotaretkellä). Magnentius myös julistautui keisariksi, saaden tukea läntisten provinssien legioonilta. Constantius päätti välittömästi yrittää Magnentiuksen kukistamista. Kuviota monimutkaisti lisäksi se, että myös eräs Vetranio oli Tonavan legioonien tuella julistautunut keisariksi.

Constantius onnistui pian suostuttelemaan Vetranion puolelleen. On myös mahdollista, että Vetranio oli jatkuvasti toiminut Constantiuksen laskuun, pyrkien keisariksi julistautumisellaan vain hajottamaan Magnentiuksen tukijajoukkoa. Tätä teoriaa tukee se, että Vetraniota ei tapettu, kuten usurpaattoreille oli tapana tehdä.

Magnentiuksen keisarius päättyi käytännöllisesti katsoen Mursa Majorin taisteluun v. 351, jossa hän kärsi ratkaisevan tappion. Magnentius sinnitteli vielä kaksi vuotta, mutta kärsi sitten v. 353 Mons Seleucin taistelussa uuden tappion ja joutui tekemään itsemurhan. Näin Constantiuksesta tuli koko Rooman keisari. Tosin Reinjoen suunnalla oli vielä eräs Silvanus, joka vuonna 355 kapinoi keisaria vastaan ja julistautui jopa keisariksi, mutta hänet saatiin murhattua varsin vaivattomasti.

Constantius alkoi pitää päämajaansa Mediolanumissa (nykyinen Milano). Constantiuksen serkku Julianus puolestaan sai vastuulleen rauhan ylläpitämisen Germanian vastaisella rajalla. Samalla Julianus ylennettiin apukeisariksi (caesar), ja hän sai puolisokseen keisarin sisaren Helenan. Constantiuksen toisella serkulla, Constantius Galluksella, oli sen sijaan ikävämpi kohtalo, sillä keisari epäili häntä juonittelusta ja tuomitsi hänet kuolemaan vuonna 354.

Constantius joutui 350-luvun loppupuolella jälleen taistelemaan ulkoisia vihollisia vastaan, ensin Tonavan rintamalla ja sitten jälleen Persian vastaisella rajalla, jossa Shapur II:lla oli jälleen valloitusaikeita. Ollessaan idässä keskittymässä Persian vastaisiin operaatioihin, sai Constantius tiedon, että Julianus oli Germaniassa julistautunut keisariksi. Constantius lähti kohti Germaniaa kukistaakseen petollisen serkkunsa, mutta kuoli matkalla kuumetautiin.

Constantius ja kristinusko

Constantius oli suuresti kiinnostunut kristillisestä teologiasta. Hän tuki areiolaista tulkintaa Jumalan kolminaisuudesta ja pyrki kumoamaan Nikean kirkolliskokouksessa v. 325 tehdyn päätöksen, jossa oli tuomittu areiolaisuus harhaopiksi. Constantius ei ollut kuitenkaan fanaattinen areiolainen, vaan pyrki löytämään kiistoihin kompromissiratkaisun, joka olisi tyydyttänyt mahdollisimman monia kristittyjä ja taannut siten valtakuntaan uskonrauhan. Hän kutsui koolle useita kirkolliskokouksia, joissa teologisia asioita vatvottiin jokseenkin riitaisissa tunnelmissa. Lopulta areiolaisuuden kannattajat hävisivät teologisen taistelunsa, mutta tämä tapahtui vasta parikymmentä vuotta Constantiuksen kuoleman jälkeen.

Luonne

Historioitsija Ammianus Marcellinuksen mukaan Constantius oli melko kyvykäs sodanjohtaja ja hallinnon järjestäjä. Hänellä oli hyvä itsehillintä, mutta lempeä hän ei ollut, vaan kykeni äärimmäiseen julmuuteen. Hänen heikkoutenaan oli alttius imartelulle. Hän oli lyhyt mies, joten hän katsoi parhaaksi tavoitella vaikuttavaa olemusta esiintymällä julkisissa tilaisuuksissa patsasmaisen jäykästi.

Ammianus kertoo myös, että Constantius pelkäsi salamurhaajia. Jopa niin paljon, että hän kaivautti vallihaudan makuuhuoneensa ympärille.

Kirjallisuutta

• Alf Henrikson: Antiikin tarinoita 1–2. WSOY, 1993. ISBN 951-0-18515-9
• Arto Kivimäki ja Pekka Tuomisto: Rooman keisarit. Karisto, 2000. ISBN 951-23-4094-1