Aleksei Kuropatkin

Aleksei Kuropatkin.

Aleksei Nikolajevitš Kuropatkin (ven. Алексе́й Никола́евич Куропа́ткин; 29. maaliskuuta (J: 17. maaliskuuta) 1848 Šešurino, Pihkovan kuvernementti, Venäjän keisarikunta – 16. tammikuuta 1925 Šešurino, Neuvostoliitto) oli venäläinen jalkaväenkenraali ja Venäjän sotaministeri vuosina 1898–1904. Hän oli Venäjän–Japanin sodassa jonkin aikaa Venäjän joukkojen ylipäällikkönä Kaukoidässä, mutta joutui eroamaan tappioiden vuoksi. Hän vaikutti keskeisesti sortokausien alkamiseen Suomessa.

Elämä ja ura

Nuoruus ja varhaisempi sotilasura

Kuropatkinin suku oli maanomistaja-aatelia. Hänen vanhempansa olivat topografikapteeni Nikolai Emeljanovitš Kuropatkin ja Aleksandra Pavlovna Arbuzova.

Kuropatkin valmistui 1. kadettikoulusta vuonna 1864 ja Paavalin sotakoulusta vuonna 1866, minkä jälkeen hän palveli pitkään upseerina Turkestanissa. Hän suoritti Nikolain yleisesikunta-akatemian vuosina 1871–1874 ja täydensi opintojaan Saksan ja Ranskan armeijoissa. Hän vietti vuoden Ranskan joukoissa Algeriassa. Vuosina 1875–1877 hän palveli Turkestanin sotilaspiirin esikunnassa ja osallistui vuonna 1876 kenraali Mihail Skobelevin sotaretkeen Kokandin kaanikuntaa vastaan. Vuosien 1877–1878 Turkin sodassa Kuropatkin oli päämajan esikuntaupseerina ja Skobelevin komentaman 16. jalkaväkidivisioonan esikuntapäällikkönä. Haavoituttuaan hän oli jonkin aikaa opetustehtävissä. Vuosina 1879–1883 Kuropatkin komensi tarkk’ampujaprikaatia Turkestanissa ja osallistui sotaretkeen turkmeeneja vastaan. Vuosina 1883–1890 hän palveli Venäjän pääesikunnassa ja oli vuosina 1890–1897 Taka-Kaspian alueen päällikkönä ja sotilaskomentajana.

Kuropatkin oli kahdesti naimisissa ja hänellä oli toisesta avioliitosta yksi poika.

Sotaministerikausi ja Venäjän–Japanin sota

Palvelu Skobelevin alaisena toi Kuropatkinille liioitellun maineen päättäväisenä komentajana. Päästyään keisari Nikolai II:n suosioon hänet nimitettiin tammikuussa 1898 Venäjän virkaa tekeväksi ja heinäkuussa vakinaiseksi sotaministeriksi. Kuropatkin kannatti venäläistä nationalismia ja hänen mielestään muilla kansallisuuksilla oli liikaa valtaa Pietarissa. Hän sai joulukuussa 1900 jalkaväenkenraalin ja vuonna 1902 kenraaliadjutantin arvon. Kuropatkin piti tärkeimpänä vahvistaa Venäjän länsirajan puolustusta Saksan ja Itävalta-Unkarin uhkaa vastaan. Nikolai II:n aloite vuoden 1899 Haagin rauhankoferenssiin sai mahdollisesti alkunsa Kuropatkinin ehdottamasta Venäjän ja Itävalta-Unkarin välisestä aserajoitussopimuksesta, jolla molemmat maat kieltäisivät uuden pikatykkimallin. Vaikka Kuropatkin oli kiinnostunut Venäjän vallan laajentamisesta myös Mantšuriaan, hän kannatti sillä suunnalla varovaista politiikkaa ja halusi välttää sodan Japania vastaan.

Venäjän–Japanin sodan puhjettua Kuropatkin nimitettiin helmikuussa 1904 Venäjän Mantšurian-armeijan komentajaksi, jolloin hän luopui sotaministeriydestä. Lokakuussa 1904 hänestä tuli Kaukoidän joukkojen ylipäällikkö. Hän epäröi toistuvasti, vältteli ratkaisevaa taistelua Japania vastaan ja määräsi useita perääntymisiä, mikä heikensi venäläisten taistelutahtoa. Kuropatkin pyysi eroa tappiollisen Mukdenin taistelun jälkeen, joten maaliskuussa 1905 ylipäälliköksi tuli kenraali Nikolai Linevitš ja Kuropatkin sai tältä vapautuneen 1. armeijan komentajuuden, jota hän hoiti helmikuuhun 1906. Myöhempien historioitsijoiden mukaan Kuropatkinin päättämättömyys komentajana oli yksi pääsyistä Venäjän tappioon koko sodassa.

Myöhemmät vaiheet

Vuodesta 1906 Kuropatkin oli Venäjän valtakunnanneuvoston jäsen. Ensimmäisen maailmansodan aikana hänet kutsuttiin takaisin palvelukseen. Hän komensi vuosina 1915–1916 krenatööriarmeijakuntaa ja vuonna 1916 ensin 5. armeijaa ja sitten pohjoisrintamaa. Heinäkuussa 1916 hänet siirrettiin Turkestanin kenraalikuvernööriksi. Hän johti samana vuonna Kazakstanin kapinan tukahduttamista. Vuoden 1917 helmikuun vallankumouksen jälkeen hänet erotettiin ja vangittiin lyhytaikaisesti. Kuropatkin ei osallistunut Venäjän sisällissotaan. Hän vietti viimeiset vuotensa omalla maatilallaan Neuvostoliitossa ja opetti perustamassaan maatalouskoulussa.

Kuropatkin kirjoitti useita sotatieteellisiä ja sotahistoriallisia teoksia. Hänen Venäjän–Japanin sodan aikainen päiväkirjansa julkaistiin Neuvostoliiton Krasnyi Arhiv -aikakauskirjassa 1920-luvulla.

Vaikutus Suomeen

Suomessa Kuropatkin muistetaan roolistaan ensimmäisenä sortokautena tunnetun ajanjakson käynnistymisessä. Heti tultuaan sotaministeriksi vuonna 1898 hän laaditutti Venäjän pääesikunnassa esityksen Suomen uudeksi asevelvollisuuslaiksi, joka olisi määrännyt suomalaiset palvelemaan Venäjän armeijassa oman sotaväkensä sijasta. Edistääkseen asiaa Kuropatkin tuki kenraali Nikolai Bobrikovin nimitystä Suomen kenraalikuvernööriksi sekä ilmeisesti järjesti ministerivaltiosihteeri Woldemar von Daehnille yllättäen myönnetyn eron. Kuropatkinin aloitteesta Nikolai II kutsui koolle vuoden 1899 ylimääräiset valtiopäivät käsittelemään asevelvollisuuslakia. Koska oli odotettavissa, että valtiopäivät eivät hyväksyisi esitystä Kuropatkinin toivomassa muodossa, hän ja Bobrikov pyysivät keisaria antamaan salassa valmistellun helmikuun manifestin.

Kun Kuropatkinin ajama Suomen asevelvollisuuslaki ei saanut vuonna 1901 myöskään Venäjän valtakunnanneuvoston enemmistöä taakseen, hän painosti Nikolai II:n lakkauttamaan Suomen sotaväen keisarillisella määräyksellä. Kuropatkin ei kuitenkaan varauksetta tukenut Bobrikovin vielä pidemmälle menneitä pyrkimyksiä suuriruhtinaskunnan hallinnon yhtenäistämiseksi eikä asevelvollisuuskysymyksen ratkettua puuttunut enempää Suomen asioihin.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Aleksei Kuropatkin Wikimedia Commonsissa

• КУРОПАТКИН Алексей Николаевич (venäjäksi)
• Алексей Николаевич Куропаткин (venäjäksi) Hrono.ru