2. divisioona (jatkosota)

2. divisioona sai lisänimen ”Murtajadivisioona” Tyrjän alueella käymistään taisteluista. Kuvassa alueelta saatua sotasaalista.

2. divisioona (”Murtajadivisioona”) oli Itä-Savon sotilasläänin perustama Suomen puolustusvoimien jatkosodan divisioona. Kyseiseen sotilaslääniin kuuluivat Savonlinnan ja Saimaan suojeluskuntapiiri. Divisioonan perustaminen alkoi 17. kesäkuuta 1941 annetulla yleisellä kutsulla ylimääräisiin kertausharjoituksiin (käytännössä liikekannallepano).

Perustaminen

Perustamisen jälkeen divisioonaan kuului muun muassa seuraavat yksiköt:

• Jalkaväkirykmentti 7 (JR 7).
• Jalkaväkirykmentti 28 (JR 28).
• Jalkaväkirykmentti 49 (JR 49).
• Kevyt osasto 6 (KevOs 6).
• Kenttätykistörykmentti 15 (KTR 15).
• Raskas patteristo 27 (RaskPsto 27).
• Raskas patteristo 14 (RaskPsto 14), liitettiin divisioonaan hyökkäysvaiheen aikana.
• Linnoituspatteri 48 (Lin.Ptri 48).
• Pioneeripataljoona 33 (PionP 33).
• Viestipataljoona 21 (VP 21).
• 259. ilmatorjuntakonekiväärikomppania (259. ItKKK).

Divisioonan joukot pyrittiin varustamaan määrävahvuuksien mukaiseksi, missä pääsääntöisesti onnistuttiin. Puolustusvoimien materiaalipuutteiden johdosta kaikilta osin määrävahvuuksiin ei kuitenkaan päästy.

Komentajat

2. divisioonan ensimmäinen komentaja kenraalimajuri Aarne Blick.

• eversti Aarne Blick (3. lokakuuta 1941 kenraalimajuri)
  • 10. kesäkuuta 1941 – 1. helmikuuta 1942 (pl. muun muassa 26.–30. elokuuta 1941 II armeijakunnan komentajana)
  • 7. heinäkuuta 1944 – 19. marraskuuta 1944
• kenraalimajuri Hannu Hannuksela
  • 1. helmikuuta 1942 – 12. toukokuuta 1942
• kenraalimajuri Armas-Eino Martola
  • 19. toukokuuta 1942 – 7. heinäkuuta 1944

Keskittäminen ja tehtävä sodan alkaessa

Divisioonan (pl. JR 7) keskityskuljetukset alkoivat neljäntenä päivänä liikekannallepanon alkamisesta eli 21. kesäkuuta 1941 alkaen. Divisioona liitettiin kenraalimajuri Taavetti Laatikaisen komentamaan II armeijakuntaan.

Se keskitettiin Kirjavala–Putikko–Ristilahti–Pyhäjärvi-alueelle Parikkalan ja Uukuniemen kunnissa. Keskityskuljetuksia hidasti muun muassa moottoriajoneuvojen heikko kunto ja reserviläisten odotettua hitaampi saapuminen perustamispaikkoihin. Näistä syistä keskittämisessä syntyi noin 15 tunnin viive tehtyihin suunnitelmiin nähden.

Päämaja antoi II armeijakunnalle 18. kesäkuuta 1941 tasavallan alueen puolustamista koskevan käskyn, mutta samassa käskyssä annettiin määräys valmistautua myös hyökkäykselliseen toimintaan.

Keskityskuljetukset oli suoritettu 2. divisioonan osalta 25. kesäkuuta 1941 mennessä. Sota syttyi mainittuna päivänä. Divisioonan puolustuslohko oli II armeijakunnan vasemmalla siivellä (pohjoisessa)

Divisioonaan alkujaan kuulunut Jalkaväkirykmentti 49 määrättiin II armeijakunnan reserviksi ja se taistelikin sodan alkuvaiheen erillään muusta divisioonasta alistettuna muun muassa 18. divisioonalle, josta taas Jalkaväkirykmentti 48 oli vastaavasti alistettu 2. divisioonalle.

2. divisioona hyökkäysvaiheessa vuonna 1941

Katso myös: Jatkosodan hyökkäysvaihe, Karjalankannaksen valtaus 1941

Siirtyminen hyökkäykseen

II armeijakunnalta saamansa käskyn mukaisesti 2. divisioonan pääosat siirtyivät 28.–29. kesäkuuta 1941 lähemmäksi valtakuntien rajaa Honkakylän–Kirjavalan–Tarnalan alueelle. II armeijakunnan tehtävänä oli 18. kesäkuuta 1941 annetun käskyn perusteella valmistautua hyökkäämään ja valloittamaan Ilmee–Hiitola–Elisenvaara-alue.

Hyökkäys alkaa 30. kesäkuuta 1941

30. kesäkuuta 1941 klo 19 alkoi 2. divisioonan päävoimien hyökkäys valtakunnan rajan yli. I/JR 7 saavutti seuraavan päivän kuluessa Tyrjän kylän maaston ja JR 28:n joukot etenivät noin kymmenen kilometrin matkan Parikanjärven eteläpuolelle 2. heinäkuuta 1941 mennessä.

2. heinäkuuta 1941 aamulla Parikanjärven alueelle ryhmittynyt I/JR 28 joutui vihollisen vastahyökkäysten kohteeksi sekä idästä että etelästä. Pataljoona säilytti kuitenkin asemansa.

3.–9. heinäkuuta 1941 välisenä aikana JR 28 osallistui Ristilahden alueella käytyihin taisteluihin, joiden aikana vihollisen joukot kyettiin osin saartamaan, mutta aloitteellinen vihollinen pääsi murtautumaan pinteestään itään.

Jalkaväkirykmentti 7 kykeni saamansa tehtävän mukaisesti pitämään Tyrjän kylän ja Ison-Iijärven välisen kannaksen vihollisen 4.–5. heinäkuuta 1941 suorittamista vastahyökkäyksistä huolimatta.

Divisioonan alueen taistelut laantuivat muun muassa partiokahakoiksi ja tykistötoiminnaksi heinäkuun lopulle asti, koska armeijan hyökkäyksen painopiste siirtyi divisioonan aluetta pohjoisemmaksi. Suomen armeija eteni Sortavalan pohjoispuolitse Laatokan rantaan ja päämajan käskyn mukaisesti II armeijakunta aloitti heinäkuun lopulla etenemisen kohti Laatokan rantaa tavoitteena saartaa vihollisjoukot Sortavalan eteläpuoliselle alueelle.

Läpimurto Tyrjän kylässä ja eteneminen Laatokan rantaan 31. heinäkuuta – 21. elokuuta 1941

Tämä taisteluvaihe johti muun muassa siihen, että 2. divisioonaa ryhdyttiin kutsumaan nimellä ”Murtaja”-divisioona.

Strategisena tavoitteena, 2. divisioonan hyökkäyksessä alueeltaan kohti Laatokan rantaa oli Sortavalan alueella tiukasti puolustautuvan vihollisen yhteyksien katkaiseminen myös etelästä omiin joukkoihinsa (Karjalan Armeija oli katkaissut mainittujen joukkojen yhteydet itään saavuttamalla Laatokan rannan jo aiemmin pohjoisen kautta). Näin alueelle olisi saatu aikaan Laatokkaan avautuva motti, missä tavoitteessa onnistuttiinkin.

31. heinäkuuta 1941 (kello 12.30) hyökkäys alkoi JR 7:n toimiessa divisioonan kärjessä hyökkäävänä rykmenttinä. Vihollisen asemat olivat porrastettuna 7–8 kilometrin syvyyteen täydennettynä lukuisin miinoittein, murroksin ja estein. Hyökkäyksen tulivalmisteluun osallistui divisioonan orgaanisen tykistön ohella lukuisia muitakin tykistöyksiköitä, jotka ampuivat ensivaiheessa JR 7:n kaistalle noin 3 000 kranaattia.

Hyökkäys eteni hyvin hitaasti ensimmäisen vuorokauden aikana jo aiemmin mainituista vihollisen linnoitteista ja muista esteistä johtuen. Lisähankaluuksina olivat puna-armeijan joukkojen sytyttämät metsäpalot ja vastahyökkäykset. Hyökkäys eteni vuorokauden mittaan parhaimmillaankin vain noin kaksi kilometriä. Taistelua käytiin niin sanotusti pesäke pesäkkeeltä.

1. elokuuta 1941 taistelu JR 7:n alueella jatkui kiivaana. Samanaikaisesti JR 28 sai divisioonan komentajalta käskyn edetä JR 7:n taistelualueen itäpuolitse kohti Akkaharjua.

2. elokuuta 1941 JR 28 saavutti Tyrjän–Akkaharjun välisen tien. JR 7 eteni etelän kautta koukaten kohti Tyrjää katkaisten samalla mainitun tien toisestakin kohtaa estäen vihollisen vetäytymisen kohti itää.

3. elokuuta 1941 Tyrjän alueella olevat vihollisjoukot saatiin mottiin. Vihollinen valmistautui iltayöstä ulosmurtautumiseen. JR 28 valtasi päivän aikana tavoitteena olleen Akkaharjun edettyään noin seitsemän kilometriä kaakkoon katkaisten samalla Sortavalaan johtavan rautatien.

4. elokuuta 1941 aamuyöllä vihollinen aloitti ulosmurtautumisensa, jonka torjumiseen JR 7 oli jo valmistautunut. Erittäin ankarassa taistelussa vihollinen menetti suuren määrän joukkojaan osan päästessä kuitenkin murtautumaan omien joukkojen yhteyteen.

JR 7 käytti osan päivästä taistelualueen puhdistukseen ja runsaan sotasaaliin kokoamiseen. JR 28 torjui valtaamallaan alueella vihollisen vastahyökkäyksiä.

Seuraavassa hyökkäysvaiheessa 6.–9. elokuuta 1941 JR 7 eteni kohti Laatokan rannalla sijaitsevaa Lahdenpohjaa ja valtasi sen katkaisten Sortavalan alueella olevien vihollisjoukkojen yhteydet etelään. Samanaikaisesti JR 28 eteni etelän suuntaan kohti Maasiltaa miehittäen sen.

Tämän jälkeen JR 28 siirtyi lähes suoraan pohjoiseen divisioonan vastuualueen pohjoisosaan Parikanjärvi–Sikopohja-alueelle 11. elokuuta 1941 mennessä. Divisioonan muut osat olivat puolustusasemissa saavuttamallaan tasalla Lahdenpohja–Kalattomanjärvi.

12. elokuuta 1941 alkanutta hyökkäystä jatkettiin perusteilla olevan uuden I armeijakunnan saaman tehtävän mukaisesti, jonka komentaja eversti Einar Mäkinen otti rintamavastuun hyökkäyksen toisena päivänä. Uuden armeijakunnan tavoitteena oli tuhota Sortavalan eteläpuolisella alueella taistellut puna-armeijan 168. divisioona.

12. – 20. elokuuta 1941 välisenä aikana divisioonan joukot etenivät yli kahdenkymmenen kilometrin matkan Laatokalle. Hyökkäysryhmityksessä JR 7 hyökkäsi eteläisintä kaistaa, divisioonalle alistettu JR 48 hyökkäsi keskimmäisenä ja JR 28 pohjoisimpana. Vaikean maaston ja etenkin vihollisen joukkojen erinomaisen toiminnan johdosta tuhoamistavoitetta ei saavutettu ja vihollinen sai yhdessä Laatokan laivasto-osastonsa kanssa vedettyä jopa 3/4 elävästä voimastaan ja melko suuren osan kalustostaan Laatokan kautta pois. Lisätekijöinä vaikutti myös joukkojen väsyneisyys ja epäedullinen alkuryhmitys.

Taisteluvaiheen lopputulosta alettiin joukkojen keskuudessa kutsua yleisesti Vesiperämotiksi.

2. divisioona menetti elokuussa 1941 kaikkiaan kaatuneina, haavoittuneina ja kadonneina peräti 3 507 miestä. Nämä tappioluvut olivat raskaimmat kuukausitappiot koko hyökkäysvaiheen aikana vuonna 1941 (mukaan lukien kaikki suomalaiset divisioonat).

Karjalan kannaksen valtauksessa 27. elokuuta – 4. syyskuuta 1941

Edellisen taisteluvaiheen päättymisen jälkeen 2. divisioona oli noin viikon poissa taisteluista. Aika käytettiin lepoon, sotasaaliin keräämiseen ja lajitteluun sekä siirtymiseen uuteen toimintasuuntaan Karjalan kannakselle. Siirtymisvaiheessa 2. divisioona liitettiin takaisin alkuperäiseen II armeijakuntaan. 2. divisioona liittyi sotatoimiin 27. elokuuta 1941 alkaen ryhmittymällä Kirkkojärvi–Punnusjärvi-alueelle aloittaen rintamalinjan vastaanottamisen alueella jo olevalta 18. divisioonalta.

Seuraavan runsaan viikon aikana, 2. divisioona eteni yhteensä lähes 40 kilometrin matkan Karjalankannaksen keskiosissa kohti Leningradia. Hyökkäyksen aikana käytiin ajoittain melko kiivaitakin taisteluita ja muun muassa saarrostettiin vihollisjoukkoja.

31. elokuuta 1941 2. divisioonan joukot saavuttivat vanhan valtakunnan rajan, josta edettiin pienen tauon jälkeen (3.9.) Neuvostoliiton alueelle.

4. syyskuuta 1941 saavutettiin Päämajan tavoitteeksi määrittämälle tasalle ja 2. divisioona alkoi asettautua puolustukseen Lampijärvi–Ohta-alueelle.

Asemasota 5. syyskuuta 1941 – 9. kesäkuuta 1944

Koko asemasota ajan taistelutoiminta 2. divisioonan lohkolla oli melko vilkasta. Alueella käytiin toistuvasti kiivaitakin kahakoita, joista muutamat ovat jääneet sotahistorian lehdille. Kaksi tärkeintä kahakkaa liittyvät ns. Ojasen bunkkeriin ja tukikohta Sevastopoliin.

Ojasen bunkkerin tuhoaminen

Kyseessä oleva bunkkeri oli betonirakenteinen kuudella ampumasektorilla varustettu linnoituslaite Ohtan tien varressa. Bunkkerissa oli kaksi 45 mm:n pst-tykkiä ja useita konekiväärejä. Miehistöä linnakkeessa oli yhden upseerin lisäksi noin 30 miestä. Katon vahvuudeksi arvioitiin noin 2 metriä, joten se olisi kestänyt liki 1 000-kiloisen lentopommin täysosuman.

Useiden epäonnistuneiden tuhoamisyritysten jälkeen keväällä 31. maaliskuuta 1942 aamuyöstä lähti II/JR 7:n jääkärijoukkue vahvistettuna rykmentin pioneerijoukkueen 12 miehisellä osastolla tuhoamaan linnoitusta.

Maaston tarjoaman ns. kuolleen kulman avulla lähestyminen onnistui ja vihollinen yllätettiin lähes täydellisesti. Pioneerit saivat kasattua linnoituksen oven eteen 230 kiloa trotyyliä ja sen räjähdettyä linnake oli tuhottu.

Paluu linnakkeen tuhoamisesta muodostui hankalaksi vihollisen miehitettyä lähistön asemat ja ampuessa vetäytyviä joukkoja kaikilla mahdollisilla aseillaan.

Tukikohta Sevastopolin taistelu

Tukikohdan tarina alkoi suomalaisten vallatessa 13. maaliskuuta 1942 venäläisiltä vähäisen mäenharjanteen silloin vielä suomalaisille kuulumattomalta alueelta Harvasuon eteläpuolelta. Aluevaltauksen jälkeen muodostetulle tukikohdalle annettiin sangen komealta kalskahtava nimi Sevastopol.

Sunnuntaina 19. heinäkuuta 1942 etulinjan vartiot havaitsivat puna-armeijan tähystyspallon noin viiden kilometrin päässä etulinjasta.

20. heinäkuuta 1942 aamuyöstä vastustajan ensimmäiset tiedustelijat menivät alueelle asetettuun valoansaan.

Aamulla kello 6.30 puna-armeijan joukot aloittivat voimakkaan tykistötulen tukikohdan taakse ja sivustoille. Samanaikaisesti komppanian verran neuvostojoukkoja hyökkäsi tukikohtaan rivipanoksella piikkilankaesteeseen tehdystä aukosta. Suomalaisjoukot joutuivat vetäytymään ylivoimaisen vihollisen edestä tukikohdan takana olevalle puolustuslinjalle.

Melko pian aloitettiin ensimmäinen vastahyökkäys, joka ei kuitenkaan johtanut tulokseen. Yritys uusittiin kello 11.10 alkaen ja tukikohta oli vallattu takaisin noin kello 14.30.

Illansuussa puna-armeija otti tukikohdan jälleen haltuunsa, mutta suomalaisten uusi vastahyökkäys heitti neuvostojoukot jälleen takaisin seuraavaan aamuun kello 7.45 mennessä.

Taistelun kiivautta kuvannee puolin ja toisin kärsityt tappiot. Suomalaiset menettivät kaatuneina 12 henkeä (joista kaksi upseeria) ja haavoittuneina 75 miestä (joista myös kaksi upseeria). Puna-armeijalta jäi kaatuneina yksinomaan suomalaisille jääneisiin asemiin noin 120 miestä, lisäksi vangeiksi jäi parisenkymmentä venäläistä. Toinen kaatuneista upseereista oli kaatumispäivänään Mannerheim-ristin ritariksi nimetty kapteeni Caj Toffer.

Uudelleen ryhmittymisiä ja organisaatiomuutos

Päämajan suunnitteleman prikaatikokoonpanoon siirtymisen vuoksi 2. divisioonassakin suoritettiin siirtoja eri yksiköiden välillä ja ennen vuotta 1912 syntyneitä kotiutettiin. Tärkeimpinä kotiutettuina yksiköinä olivat II/JR 28 ja III/JR 49, jotka kotiutettiin marras-joulukuun vaihteessa 1941. Lisäksi muun muassa KevOs 7 kotiutettiin 5. maaliskuuta annetulla käskyllä.

Organisaatiomuutokset jatkuivat koko asemasodan ajan. 2. divisioonalle oli ajoittain alistettu joukkoja muun muassa lakkautetusta 19. divisioonasta.

Viimeisimmät muutokset toteutettiin kevättalvella 1944. Jalkaväkirykmentti 28 lakkautettiin lopullisesti, mutta toisaalta divisioonaan muodostettiin kokonaan uusi yksikkö ErP 12.

Kannaksen suurhyökkäyksen alkaessa 9. kesäkuuta 1944 oli 2. divisioonan joukkoina sen alkuperäisistä jalkaväkirykmenteistä JR 7 ja JR 49. Lisäksi divisioonaan kuului Erillinen pataljoona 12, Heimopataljoona 3 ja Pioneeripataljoona 33. Tykistöä divisioonalla oli sen orgaaniset yksiköt KTR 15 ja Raskas patteristo 27. Lisäksi divisioonalle oli alistettuina myös Kevyt patteristo 24 ja Raskas patteristo 20 (alkuvaiheessa myös RaskPsto 17).

Kannaksen suurhyökkäyksen torjunnassa

Katso myös: Kannaksen suurhyökkäys 1944

Vetäytyminen VT-linjalle 9.–12. kesäkuuta 1944

Puna-armeija aloitti massiivisen suurhyökkäyksensä Karjalankannaksella 9. kesäkuuta 1944 klo 6. Hyökkäyksen painopiste oli 2. divisioonan naapurin 10. D:n lohkolla, jossa venäläisten läpimurto oli käytännössä tosiasia jo ensimmäisenä hyökkäyspäivänä, koska suomalaiset joutuivat sitomaan myös reservinsä taisteluun ja neuvostojoukkojen valmistautuessa murskaamaan seuraavan päivän aikana suomalaisten puolustuksen. Hämäyksen vuoksi puna-armeija käytti ensimmäisenä hyökkäyspäivänä lähestulkoon ainoastaan linjassa jo olleita joukkoja, josta syystä tiedustelu ei vielä löytänyt varmaa näyttöä alueelle keskitetyistä lisäjoukoista.

Huolimatta siitä, että suurhyökkäyksen painopiste oli viereisen divisioonan lohkolla, sai myös 2. divisioona oman osansa hyökkäyksen tulivalmistelusta. Divisioonan lohkolle laskettiin ammutun yhteensä yli 70 000 kranaattia ensimmäisenä hyökkäyspäivänä. 2. divisioonan lohkolla taisteluasemat kyettiin pääsääntöisesti pitämään tai valtaamaan vastahyökkäyksillä takaisin. Divisioonan lohkon eteläosassa (Vaskisavotan lohkolla) puolustautuva ErP 12 menetti etummaiset asemansa ja joutui perääntymään jonkin verran neuvostojoukkojen päästyä 10. divisioonan lohkon kautta eteläisimpien tukikohtien sivustalle ja jopa osin taaksekin. Mainitulle lohkolle ammuttiin neuvostotykistöllä noin 20 000 kranaattia, jolloin taisteluhaudat jauhautuivat käyttökelvottomiksi.

10. kesäkuuta 1944 suurhyökkäyksen toisena päivänä puna-armeija heitti hyökkäykseen uusia joukkoja ja naapuridivisioonan jouduttua perääntymään kohdistui sietämätön paine myös 2. divisioonan lohkon eteläosissa puolustautuvaa ErP 12:ta kohtaan, jossa jouduttiin myös aloittamaan perääntyminen. Päivän aikana divisioonan eteläinen siipi joutui vetäytymään jopa noin kymmenen kilometrin matkan osin jopa Rajajoen taakse.

11.–12. kesäkuuta 1944 välisenä aikana 2. divisioona vetäytyi viivyttäen VT-linjalle. Kahden vuorokauden aikana divisioonan joukot vetäytyivät lähtöasemasta riippuen noin 10–15 kilometriä. VT-asemassa divisioonalla oli uusi oikeanpuoleinen naapuri eli kenraalimajuri Aaro Pajarin komentama 3. divisioona.

Siiranmäen taistelut 13.–16. kesäkuuta 1944

Pääartikkeli: Siiranmäen taistelu

Kesäkuussa 1944 tuhottu JS-2.

Pääasemasta vetäytyessään divisioonan joukot joutuivat taistelemaan lähes taukoamatta samalla viivyttäen ja kuluttaen venäläisten voimia. Tämän vuoksi joukot olivat sangen uupuneita saapuessaan VT-linjalle muun muassa Siiranmäen alueelle.

VT-linja oli periaatteessa kantalinnoitettu puolustusasema, jossa oli jonkin verran betonilaitteitakin, mutta linja oli pahasti kesken ja esimerkiksi Siiranmäen alueella oli valmiina vain muutamia betonikorsuja, ampuma-alaa oli raivaamatta ja hirsiasemien ympärille ei oltu ehditty luoda maata.

13. kesäkuuta alkoi (saavuttuaan aamuyöstä suomalaisasemien eteen) puna-armeijan XCVIII armeijakunta valmistautua suurhyökkäyksen jatkamiseen Siiranmäen alueella. Armeijakunnan komentajana toimi kenraaliluutnantti Basarov ja AK:aan kuului muun muassa 281., 381. ja 172. divisioona sekä ainakin yksi panssariprikaati. Keskipäivästä eteenpäin vastustaja aloitti tunnusteluhyökkäyksen suomalaisten asemia vastaan tykistön ja panssarivaunujen tukemana.

Varsinainen hyökkäys alkoi 14. kesäkuuta 1944 aamulla kello 8. Puna-armeija oli keskittänyt alueelle jopa 300–400 tykkiä ja kranaatinheitintä rintamakilometriä kohden ja lisäksi alueella toimi kymmeniä tai jopa satoja panssarivaunuja. Lisäksi vastustajan ilmavoimat olivat varanneet hyökkäyksen tukemiseen jopa satoja maataistelukoneita. Erittäin ankaran tulivalmistelun jälkeen venäläisten jalkaväki ja panssarit hyökkäsivät suomalaisten asemia kohti. Päivän aikana panssarit ampuivat aukon panssariesteeseen ja murtautuivat suomalaisten asemiin kohdasta, josta puuttuivat muun muassa yhteys- ja ampumahaudat. Sisäänmurto laajeni noin 300 metriä syväksi ja 600 metriä leveäksi. Useiden vastahyökkäysten ja venäläisten uusien hyökkäysten jälkeen murtoaukko oli saatu kutistumaan noin 50 metrin levyiseksi. Iltapäivän ja illan aikana suomalaiset tuhosivat pääosin panssarinyrkki- ja panssarikauhuaseistuksella 10 vastustajan raskasta panssarivaunua.

15. kesäkuuta puna-armeija aloitti uuden massiivisen hyökkäyksen, joka johtikin melko nopeasti noin kilometrin syvyiseen murtoon suomalaisasemiin. Hyökkäys pysäytettiin ns. Kylmäojan linjalle. Hyökkäyksen torjunnassa suomalaisen tykistön tulella ja Lentorykmentti 4:n suorittamalla pommituksella (jossa Siiranmäen eteläpuolelle pudotettiin noin 48,5 tonnia pommeja aamupäivällä n. klo 10.30) oli suuri merkitys. Suomalaiset valmistautuivat vastahyökkäykseen alueelle saapuneiden lisäjoukkojen tuella. Vastahyökkäys johtikin tilanteen palautumiseen illansuussa käytännössä samanlaiseksi kuin se oli aamulla ollut. Yön aikana joukkoja ryhmitettiin uudelleen ja muun muassa JR 7 siirtyi lepoon.

16. kesäkuuta taistelutoiminta oli edellisiin päiviin verrattuna huomattavasti laimeampaa ja suomalaiset kykenivät pitämään asemansa aina iltaan saakka. Irtautuminen asemista tapahtui 17. kesäkuuta klo 1 yöllä muiden rintamanosien tapahtumien vuoksi.

• Tappiot
  • Suomalaiset menettivät kolmen vuorokauden aikana kaatuneina, haavoittuneina ja kadonneina yhteensä 72 upseeria, 185 aliupseeria ja 716 miehistöön kuuluvaa.
  • Venäläisten menetyksiksi pelkästään kaatuneina arvioitiin vähintään 5 000 miestä, lisäksi ainakin 21 panssarivaunua tuhottiin taisteluissa.

Vetäytyminen viivyttäen VKT-linjalle 17.–20. kesäkuuta 1944

VT-aseman murruttua Kuuterselässä divisioonan toiminta-alueen ulkopuolella asetettiin Päämajan käskyllä tavoitteeksi vetäytyminen taistelukyky säilyttäen VKT-linjalle. 2. divisioonan osalta käsky tarkoitti viivyttäen tapahtuvaa vetäytymistä kohti Äyräpään–Vuosalmen aluetta.

Vetäytymistä varten 2. divisioona jaettiin kolmeen ryhmään:

• Osasto Ehrnrooth I/JR 7, III/JR 7 ja ErP 12
• Osasto Inkinen I/JR 6, II/JR 6, III/JR 11 ja I/JR 200
• Osasto Wahlbäck II/JR 7, II/JR 49 ja III/JR 6

Heti vetäytymisvaiheen alussa 17. kesäkuuta 1944 klo 02:05 koko divisioona alistettiin kenraaliluutnantti Hjalmar Siilasvuon komentamalle III AK:lle.

Vetäytymisvaiheen aikana käytiin lähinnä paikallisia kiivaitakin taisteluita, joissa panssarien tukemien puna-armeijan joukkojen etenemistä hidastettiin ja vastustajan kalustoa sekä miehistöä saatiin jonkin verran kulutettua. Pariin otteeseen tilanne ehti muodostua melko kriittiseksikin, mutta tilanteista selvittiin osin onnellakin.

Kesäkuun lopun ja heinäkuun alun tapahtumat

2. divisioonan joukot olivat vetäytyneet VKT-asemaan Vuosalmelle 20. kesäkuuta mennessä. Vuosalmen alueella puolustusasemien sijoittelu oli sikäli erikoista, että strategisten syiden vuoksi puolustusasema kulki Vuoksen lounaispuolella olevalla Äyräpään harjanteella. Kyseinen harjanne oli noin 20 metriä korkea, keskimäärin vain noin puoli kilometriä leveä ja kaikkiaan liki 7 kilometriä pitkä. Mikäli harjanne olisi jätetty hyökkääjälle vapaaehtoisesti, niin olisi se vaikuttanut erittäin haitallisesti Vuosalmen alueen puolustamiseen, koska Vuoksen koillisranta oli hyvin alavaa ja suojatonta maastoa. Hyökkääjälle ei voitu jättää suosiolla mahdollisuutta päästä asemiin, jotka olisivat olleet merkittävästi vastarannalla olevia asemia ylempänä. Tulevien taisteluiden aikana kävi kuitenkin jälleen ilmi, että harjanteelle varustetuissa asemissa oli ainakin kaksi erittäin kielteistä piirrettä: ensinnäkin maapohja koostui harjanteella monin paikoin pintaan asti ulottuvasta rapakivimuodostumasta, joka tehosti kranaattien sirpalevaikutusta ikävällä tavalla, ja toiseksi puolustaja oli harjanteella ikään kuin tarjottimella muun muassa talvisodan aikana tuhoutuneen puuston vuoksi.

21. kesäkuuta 2. divisioonan puolustusalue jaettiin kahteen lohkoon. Oikeanpuoleista lohkoa puolusti Osasto Wahlbeck (JR 49 [pl. I/JR 49] ja ErP 12) ja vasemmanpuoleista lohkoa Osasto Ehrnrooth (JR 7). Saman päivän aamuyöllä puna-armeijan joukot saapuivat puolustusaseman eteen. Ensimmäinen hyökkäys tapahtui jo aamulla sillanpääaseman keskikohtaa vastaan. Tämä tykistön tukena hyökkäys kuitenkin torjuttiin.

Tämän jälkeen painostus sillanpääasemaa vastaan oli lähes jatkuvaa, tosin varsinaiset hyökkäykset tapahtuivat pääosin ilta- tai yöaikaan. Suomalainen tykistö tuki puolustusta keskimäärin noin 2 000 kranaatilla päivittäin aina varsinaisen suurhyökkäyksen alkuun asti.

Samaan aikaan alueelle ryhdyttiin keskittämään lisää joukkoja muun muassa siten, että varsinaisen suurhyökkäyksen alkaessa alueella oli ainakin:

• Puna-armeijan CXV armeijakunta, johon kuului muun muassa
  • Puna-armeijan 10. divisioona
  • Puna-armeijan 92. divisioona
  • Puna-armeijan 142. divisioona
• Puna-armeijan XCVIII armeijakunta, johon kuului muun muassa
  • Puna-armeijan 177. divisioona
  • Puna-armeijan 281. divisioona
  • Puna-armeijan 381. divisioona

Eräs vakavimmista hyökkäyksistä kohdistui divisioonan pohjoiseen sivustaan 23. kesäkuuta vastaisena yönä, jolloin neuvostojoukot saivat vallattua sumun turvin Vitsaaren. Venäläiset lyötiin kuitenkin takaisin vastahyökkäyksellä.

Juhannuspäivän (24. kesäkuuta) illalla puna-armeijan joukot yrittivät jälleen miehittää Vitsaaren siinä onnistumatta.

Seuraava merkittävä yritys sillanpääasemaa vastaan tapahtui 26. kesäkuuta aamulla klo 7, jolloin kaksi venäläispataljoonaa aloitti hyökkäyksen noin 4 000 kranaatin tulivalmistelun jälkeen neljän KV-vaunun tukemana. Jalkaväki torjuttiin, mutta panssarit jäivät mellastamaan aina iltayöhön asti suomalaisasemien taakse.

Keskiyöllä 27. kesäkuuta vastaisena yönä yrittivät puna-armeijan joukot sumun suojassa peräti kolmasti hyökätä sillanpäätä vastaan.

Pari seuraavaa päivää olivat hiljaisempia, koska vihollisen kaikki huomio oli keskittynyt Talin–Ihantalan alueella jo neljättä päivää riehuvaan suurtaisteluun.

30. kesäkuuta 1944 suoritettiin klo 1 alkaen väkivaltainen tiedustelu, jossa suomalaisjoukot puristivat iskuosaston ja etulinjan väliin neuvostojoukkoja. Vastustajan tappiot olivat noin 100 kaatunutta ja kolme vangittua. Vangit kuuluivat kaikki eri divisioonaan ja heiltä saadun tiedon mukaan samana päivänä oli venäläisten tarkoitus aloittaa hyökkäys suomalaisia vastaan. 2. divisioonan esikunta käytti tiedon hyödykseen ja määräsi aloitettavaksi noin 5 000 kranaatin vastavalmistelun hyökkäysryhmitykseen. Hyökkäysryhmitys hajosikin ja kärsi merkittäviä tappioita, jotka tekivät hyökkäysaikeet tyhjiksi ja hyökkäys peruuntui.

1. heinäkuuta neuvostojoukkojen liikenne suomalaisten tähystyksen alla olevilla tieosuuksilla lisääntyi merkittävästi. Myös seuraavana päivänä todettiin runsaasti liikennettä vastustajan puolella. Suurhyökkäyksen alkua enteillen Neuvostoliiton Sturmovik-koneet aloittivat hyökkäykset suomalaisasemiin pudottaen muun muassa fosforipommeja sytyttäen näin alueella olevia puuntähteitä tuleen.

3. heinäkuuta 1944 suurhyökkäyksen valmistelut olivat pääsääntöisesti tehty, mikä pääteltiin muun muassa venäläisten ajoneuvoliikenteen hiljenemisestä alueella. Lisäksi mainitun päivän aamuna Neuvostoliiton ilmavoimat suorittivat laajoja pommituksia Vuosalmen alueella.

Vuosalmen taistelut 4.–18. heinäkuuta 1944

Katso myös: Äyräpään-Vuosalmen taistelut

Puna-armeijan varsinainen suurhyökkäys Äyräpään-Vuosalmen alueella alkoi 4. heinäkuuta 1944 kello 3.50. Hyökkäyksen tulivalmisteluun osallistui noin 25 tykistöpatteria ja noin sata kranaatinheitintä.

Tappiot

Yhtymien Päämajalle tekemien määräaikaisilmoitusten mukaan 2. divisioonan kokonaistappiot kaatuneina, haavoittuneina ja kadonneina olivat jatkosodan aikana yhteensä 17 168 henkeä, mitkä olivat ylivoimaisesti suurimmat tappiot yhden divisioonan osalta koko sodan aikana.

Lähteet

• Sotatieteen laitos: Jatkosodan historia. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1988. ISBN 951-0-15326-5
• Olavi Antila jne.: 2. Divisioonan historiikki. Pori: Etelä-Suomen kustannus OY, 1975. ISBN 951-9064-08-7

Kirjallisuutta

• Hintikka, Pekka (toim.): Kannaksen murtumaton lukko: Jatkosodan 2. divisioonan veteraanit muistelevat. Helsinki: WSOY, 2005. ISBN 951-0-30455-7

Suomen armeijan divisioonat jatkosodassa

1. D - 2. D - 3. D - 4. D - 5. D - 6. D - 7. D - 8. D - 10. D - 11. D - 12. D - 14. D - 15 .D - 17. D - 18. D - 19. D - PsD - 1. RD