Naulasaaren taistelu
| Naulasaaren taistelu | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa Viipurin taistelua | |||||||
 Naulasaaressa antautuneita punaisia kuljetetaan Viipurin vankileirille.
| |||||||
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
| Komentajat | |||||||
| Vahvuudet | |||||||
|
n. 800 |
n. 5 000–6 000 punakaartilaista ja siviiliä | ||||||
| Tappiot | |||||||
|
n. 25 kaatunutta |
80–150 kaatunutta | ||||||
Naulasaaren taistelu oli Suomen sisällissodan taistelu, joka käytiin 29. huhtikuuta 1918 Viipurin maalaiskunnan Naulasaaren ja Rasalahden kylissä.[1] Kyseessä oli Viipurin taisteluun liittynyt Karjalan rintaman viimeinen taistelu, joka oli myös koko sodan viimeisiä yhteenottoja. Taistelu syntyi, kun valkoisten piirittämästä Viipurista paenneet tuhannet punaiset yrittivät läpimurtoa tarkoituksenaan jatkaa kohti Kymenlaaksoa. Heitä vastassa oli kaksi vahvoihin puolustusasemiin linnoittautunutta valkoisten pataljoonaa. Sekasortoisessa yhteenotossa osapuolet tulittivat toisiaan summittaisesti pimeässä. Taistelu päättyi aamun valjetessa noin 5 000–6 000 punaisen antautumiseen.[2]
Naulasaaren taistelu muistutti edellisenä päivänä Tuuloksessa käytyä Syrjäntaan taistelua, jossa punaisten pakolaiskolonnan murtautui saksalaisten linjojen läpi. Kummassakin paikassa kaatuneiden ja haavoittuneiden tilalle tuli koko ajan takaa uusia miehiä ja naisia.[3] Naulasaaren taistelun ympärille rakentui nopeasti legenda, joka sopi molempien osapuolten propagandatarkoituksiin. Sen mukaan sankarillisten valkoisten pieni joukko pysäytti päälleen vyöryneen ylivoimaisen vihollisen, joka lopulta antautui valtavien tappioiden jälkeen. Punaiset puolestaan kuvasivat taistelua urhoollisena viimeisenä yrityksenään, vaikka häviö oli jo varma. Tarinaan liittyy olennaisesti valkoisten ilmoituksiin perustuva punaisten tappioiden suurentelu. Väitteet useista sadoista kaatuneista sopivat hyvin myös punaisille osoitukseksi heidän uhrivalmiudestaan. Todellisuudessa punaisia kaatui taistelussa vain noin 100.[4]
Taustaa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Viipurin piiritys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Valkoiset käynnistivät Viipurin valtaukseen tähtäävän operaationsa 19. huhtikuuta. Neljän päivän kuluttua he katkaisivat Pietarin radan, jonka jälkeen punaiset vetäytyivät kaikilta rintamanosilta kohti Viipuria. Seuraavan parin päivän aikana valkoiset saartoivat kaupungin, mutta 25.–26. huhtikuuta tehty ensimmäinen valtausyritys epäonnistui. 27. huhtikuuta Viipurin puolustus alkoi lopulta murtua, jolloin osa punaisista pakeni meriteitse Pietariin. Joukossa oli lähes koko kansanvaltuuskunta sekä runsaasti muita siviilihallinnon edustajia, jotka oli huhtikuun alussa evakuoitu Helsingistä. Taistelun alkaessa Viipurissa oli noin 7 000 punaista, joista vajaat 2 000 onnistui pakenemaan Neuvosto-Venäjälle.[5]
Kansanvaltuuskunnan paon jälkeen Viipurin punakaartin esikunta kokoontui Neitsytniemen tykistökasarmissa. Lahden ja Kymenlaakson punaisiin ei enää ollut yhteyttä, joten kaupungissa ei tiedetty tilanteen kehittymisestä muulla. Antautumisen sijasta Viipurin punaiset päättivät murtautua valkoisten saartorenkaasta. Kun itään johtava rata oli poikki ja vihollisen vahvimmat osastot kaupungin pohjoispuolella, jäi ainoaksi mahdollisuudeksi yrittää länteen. Tavoitteena oli pyrkiä Kymenlaaksoon ja paeta Kotkan ja Haminan satamien kautta Pietariin. Esikunnan päätöksen jälkeen lähetit levittivät sanaa eri puolilla kaupunkia majailleille punakaartilaisille, joista halukkaita lähtijöitä löytyi useita tuhansia. Aseistettujen lisäksi mukaan liittyi jo aseensa luovuttaneita punakaartilaisia sekä heidän perheenjäseniään ja muita punaisten kannattajia. Viipurissa piileskelleiden suojeluskuntalaisten kautta tieto suunnitelmasta levisi kaupunkia piirittäneille valkoisille.[3]
Yhteenotot kaupungin länsipuolella
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Antrean rintamalla olleet Aarne Sihvon komentamat Karjalan 2. rykmentin osastot saapuivat Viipurin länsipuolelle Hovinmaahan 27. huhtikuuta. Joukot siirrettiin Tienhaaran eteläpuolelle, jossa jääkäriluutnantti Aarne Salmisen 4. pataljoona sijoitettiin Rasalahteen, vänrikki Jussi Närväsen 5. pataljoona Suur-Merijoelle ja varavänrikki Edmund Heimolaisen 10. pataljoona Naulasaareen 11. pataljoonan jäädessä reserviksi Hovinmaahan.[6][7] Heimolaisen pataljoonan saavuttua seuraavana yönä Naulasaareen punaiset vetäytyivät taisteluitta Tienhaaraan. Päivän valjettua tykistö alkoi moukaroimaan valkoisten asemia, johon vastattiin puoliltapäivin käynnistyneellä hyökkäyksellä.[8] Punaisten konekiväärituli kuitenkin ajoi peltoaukean yli hyökäneet valkoiset takaisin asemiinsa.[6] Perääntymisen jälkeen pataljoonan päävoimat vedettiin Rasalahteen ja Naulasaareen jätettiin ainoastaan ratsumestari Aito Husson johtama etuvartio. Valkoiset eivät odottaneet enää laajaa hyökkäystä, vaan olettivat vajaan sadan miehen osaston pysäyttävän mahdollisen läpimurtoyrityksen.[8]
Tapahtumat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Pako
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]28. huhtikuuta valkoiset etenivät Viipurin itäiselle esikaupunkialueelle, jossa heitä vastassa oli punaisten vähälukuinen puolustuslinja. Samaan aikaan noin 6 000 punaista järjestäytyi Sorvalin kaupunginosassa, josta marssikolonna lähti liikkeelle noin kello 22. Valkoisten miehittäessä kantakaupunkia eteni punaisten kolonna kohti neljän kilometrin päässä sijaitsevaa Tienhaaraa, mistä se kääntyi lounaaseen pitkin rannikkotietä.[9] Punaisten komentajina toimivat Jalmari Parikka, Oskar Rantala ja Otto Vuoristo. Tiedusteluosastoa johti Viipurin rintamapäällikkö A. Backman, joka pian törmäsi valkoisten tiedustelijoihin Haminan ja Naulasaaren maanteiden risteyksessä. Vangiksi jäänyt Backman ammuttiin seuraavana päivänä.[10][3][11]
Punaisten marssi eteni omaa tahtiaan, vaikka suunnitelman mukaan kärjessä piti olla erityinen iskujoukko, joka tarvittaessa olisi saanut tukea Tienhaaran ja Hovinmaan asemien välillä operoivalta panssarijunalta.[3] Ratsumestari Husson komentama osasto oli kuitenkin kaapannut junan jo edellisenä päivänä.[12] Kyseessä oli ilmeisesti Wahlberg-nimisen punakaartilaisen johtama Panssarijuna nro 6, jonka tiedetään toimineen Hovinmaan asemalta käsin vielä 27. huhtikuuta.[13]
Läpimurto
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Valkoisten asemat sijaitsivat noin kilometrin päässä Tienhaarasta Haminaan ja Naulasaaren kartanoon johtavien maanteiden risteyksessä, jonne punaisten kolonna saapui hieman ennen puoltayötä.[14] Jalmari Parikan muistelmateoksessa Viimeinen taisto kerrotaan, kuinka taistelu syntyi Otto Vuoriston johtaman pakolaisosaston rynnätessä tämän estelyistä huolimatta asemiinsa käyneen etujoukon ohitse.[4] Hyökkäyksessä oli mukana myös naiskaartilaisia.[8] Puolen yön aikoihin punaisten tykistö alkoi tulittamaan valkoisten asemia, jonka jälkeen eteneminen käynnistyi saman peltoaukean yli, jota pitkin valkoiset olivat aikaisemmin päivällä hyökänneet.[8] Taistelu pimeässä oli hankalaa, sillä punaiset eivät pystyneet tähtäämään venäläisten rakentamiin vahvoihin betonilinnoitteisiin asettuneita valkoisia, mutta myös nämä joutuivat tulittamaan umpimähkään aseiden suuliekkejä kohti.[6] Karjala-lehdessä vuonna 1919 julkaistun silminnäkijäkertomuksen mukaan punaiset saivat kuitenkin heti vallattua yhden valkoisten kolmesta konekivääristä ja onnistuivat tuomaan myös omat panssarikilvin varustetut konekiväärinsä parinkymmenen metrin päähän vihollisen asemista.[8] Yhteenotto muuttui nopeasti puukoin ja pistimin käydyksi lähitaisteluksi kunnes valkoisten etummainen puolustuslinja murtui.[3]
Taistelu pelloilla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Punaisten läpimurron jälkeen taistelu levittäytyi ympäröiville Pien-Merijoen kartanon pelloille.[3] Parin kilometrin päässä Rasalahdessa olleet valkoiset lähettivät paikalle apuvoimia, mutta punaiset torjuivat kaksi hyökkäystä ja valkoiset palasivat asemiinsa.[8] Ylivoiman edessä luutnantti Salminen määräsi valkoisten kuormaston vetäytymään suojaan Vahvialan Löytömäelle.[6] Samalla ammuttiin Naulasaaren kartanossa vankeina olleet punaiset.[3] Ammusvaunujen poistuttua valkoisten patruunat alkoivat käydä vähiin, jolloin Salminen antoi joukoilleen perääntymiskäskyn. Täydennystä saatiin aluksi kaatuneiden punaisten patruunavöistä. Lopulta kuormasto saatiin takaisin ja taistelua pystyttiin jatkamaan.[6][15] Pohjoisesta saapunut punaisten pääjoukko sulloutui peltoaukealle suureksi massaksi, jota valkoiset pääsivät vapaasti tulittamaan konekivääreillään.[3] Punaisten puolella taistellut Kaarlo Hyvönen sanoo muistemissaan, kuinka sekasortoisessa tilanteessa taaempana edenneet ampuivat vahingossa omiaan selkään. Taistelun jälkeen haavoittuneita keräämään komennettu Hyvönen kertoi nähneensä useita takaapäin tulleesta luodista osuman saaneita punakaartilaisia.[14] Jalmari Parikan mukaan pakolaiset pysähtyivät viimein aamun valjetessa, kun he päivänvalossa huomasivat valkoisten asemien eteen kaatuneet. Linjojen läpi onnistui pääsemään muutama sata punaista, jotka myöhemmin jäivät vangiksi Virolahdella.[4]
Antautuminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Punaisten havahduttua tilanteen epätoivoisuuden päättivät Tienhaaran asemalla kokoontuneet päälliköt antautua 29. huhtikuuta. Jalmari Parikka lähti aamuseitsemältä neuvottelemaan valkoisten kanssa, mutta Otto Vuoristo ampui itsensä. Parikalle ilmoitettiin yllättäen, ettei ketään ammuta tutkimatta, vaikka Viipurissa oli samaan aikaan käynnissä laajat teloitukset. Parikan palattua noin 5 000–6 000 punaista antautui aamupäivän aikana.[3] Vangit sullottiin Suur-Merijoen, Pien-Merijoen, Naulasaaren ja Ykspään kartanoiden kylmiin ulkorakennuksiin, joissa he olivat ilman ruokaa kahden vuorokauden ajan.[14] Joidenkin tietojen mukaan Tienhaaraan saapui aamulla vielä noin 1 500 punaisen joukko, joka antautui taisteluitta.lähde?
Silminnäkijäkertomusten mukaan Naulasaaren ja Rasalahden pelloilla lojui läjäpäin kaatuneiden punakaartilaisten ruumiita ja kuolleita hevosia, sekä kymmenittäin haavoittuneita, jotka joutuivat virumaan tuntien ajan taivasalla. Lopulta haavoittuneet koottiin pikaisesti kyhättyyn kenttäsairaalaan, jossa punaisten sanitäärit pääsivät hoitamaan heitä. Sidetarpeita ja lääkkeitä oli vähän, minkä vuoksi haavoittuneita kuoli vammoihinsa. Valkoisten lääkäri saapui paikalle vasta seuraavana iltana, mutta ei ollut erityisen kiinnostunut hoitamaan punaisia. Myöhemmin illalla vaikeimmin haavoittuneita alettiin kuljettaa Viipurin sotilassairaalaan.[14] 1. toukokuuta vangit marssitettiin Viipuriin, jossa suurin osa sijoitettiin keskuskasarmille. Naulasaaressa ja Tienhaarassa antautuneet muodostivat noin puolet Viipurin vankileirin 11 000 vangista.[16] Valkoisten ottama sotasaalis oli lehtitietojen mukaan 50 tykkiä, yli 100 konekivääriä ja yli 400 vaunukuormaa elintarvikkeita.[17]
Valkoisten itäarmeijan komentaja Ernst Löfström oli viettänyt yönsä Viipurin pohjoispuolella Talissa, jonne hän herättyään sai tiedon sekä Viipurin valtauksesta että Naulasaaren tapahtumista.[18] Punaisten antautuminen merkitsi Karjalan rintaman sotatoimien päättymistä. Karjalan kannaksella nähtiin enää yksittäisiä kahakoita viimeisten punaisten yrittäessä valkoisten ketjujen läpi Venäjälle.[5]
Tappiot
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Naulasaaren taistelua kuvaaviin kertomuksiin on aina liitetty punaisten kaatuneiden suuri määrä, joka on vaihdellut 500–800 tai jopa tuhannen välillä. Yleisin esitetty luku on 500, kun taas Karjalan II rykmentin komppanianpäällikkönä toiminut Paavo Susitaival mainitsee punaisten tappioiksi 600 kaatunutta ja 700 haavoittunutta. Hufvudstadsbladetissa mainitaan 800 kaatunutta ja taistelusta kirjoittanut A. Lallukka nostaa määrän jo tuhanteen. Tutkija Aapo Roseliuksen mukaan todellinen lukumäärä on kuitenkin huomattavasti pienempi. Punaisten antauduttua heiltä ei jäänyt taisteluraportteja tai tappioluetteloita, joten kaatuneiden suuri määrä on todennäköisesti peräisin everstiluutnantti Sihvon arvioista. Hän oli ilmeisesti katkeroitunut jouduttuaan sivuun Viipurin ratkaisutaisteluista ja kaupungin valtauksesta. Sihvon tehtäväksi tuli ainoastaan vihollisen sitominen kaupungin ulkopuolella, jossa hänen joukkonsa myös osittain epäonnistuivat. Tämän vuoksi Sihvolla oli Roseliuksen mukaan hyvä syy suurennella omaa panostaan ja ottaa kunniaa sodan viimeisen taistelun voitosta. Kaatuneiden nimitiedostoja tutkimalla Roselius on päätynyt ainoastaan 80–150 kaatuneeseen tai teloitettuun punaiseen. Vaikka nimitiedostot ovat epätäydelliset, ei niistä löydy tukea sadoille kaatuneelle. Roseliuksen mukaan ei myöskään ole mahdollista, että pimeässä käydyssä sekasortoisessa taistelussa valkoiset olisivat parilla konekiväärillään pystyneet surmaamaan useita satoja vihollisia. Valkoisten kohdalla Roselius on päätynyt noin 25 kaatuneeseen.[4] Kaatuneet punaiset haudattiin joukkohautaan Naulasaareen.[19]
Muistaminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Valkoiset järjestivät taistelun ensimmäisen muistojuhlan vasta sen 20-vuotispäivänä 1938. Samalla virisi myös ajatus muistomerkistä ja huhtikuussa 1939 Viipurin maalaiskunnan kunnanvaltuusto myönsi avustuksen muistomerkkitoimikunnan perustamaan rahastoon. Päätös syntyi äänestyksen jälkeen sosialidemokraattien vastustaessa hanketta. Vasemmisto esitti myös molemmille osapuolille pystytettävää muistomerkkiä, johon ei suostuttu. Muistomerkki oli tarkoitus pystyttää Pien-Merijoen kylän Sipilän talon maille, mutta sotavuosien johdosta henke ei toteutunut.[20][21]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Sisällissodan taistelupaikkakortisto (PDF) Arkistojen portti. 23.12.2013. Kansallisarkisto. Viitattu 6.10.2017.
- ↑ Hoppu, Tuomas: ”Valkoisten voitto”, Sisällissodan pikkujättiläinen, s. 220. Porvoo: WSOY, 2009. ISBN 978-951-03545-2-0
- ↑ a b c d e f g h i Keskisarja, Teemu: Viipuri 1918, s. 302–309. Helsinki: Siltala, 2013. ISBN 978-952-23418-7-7
- ↑ a b c d Roselius, Aapo: Amatöörien sota : rintamataisteluiden henkilötappiot Suomen sisällissodassa 1918, s. 143–145. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia, 2006. ISBN 978-952-53549-2-8 Teoksen verkkoversio (PDF). (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ a b Roselius 2006, s. 109–110.
- ↑ a b c d e Lallukka, A.: Naulasaaren taistelu Canadan Uutiset. 29.5.1919. Simon Fraser University Digitized Newspapers. Viitattu 6.10.2017.
- ↑ Mäntyvaara, Ilkka: Aikalaiskuvaus Karjalan rintamalta 1918 (PDF) (s. 11–12) 4.4.2017. Tampereen vapaussodan perinneyhdistys. Arkistoitu 6.10.2017. Viitattu 6.10.2017.
- ↑ a b c d e f Naulasaaren taistelu (Mukana olleen kuvaamana). Karjala, 29.4.1919, nro 97A, s. 6. Kansalliskirjasto. Viitattu 6.10.2017.
- ↑ Hannula, J. O.: Suomen vapaussodan historia, s. 285. WSOY, 1956.
- ↑ ”Wiipuri – Walkoinen” 29. päiwän w. 1918 tunnussana. Karjalan Aamulehti, 29.4.1920, nro 98, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 6.10.2017.
- ↑ Brotherus, Valter A.: En ritt vid fronten. Tidskrift för hästskötsel, Marraskuu 1918, nro 8-9, s. 8. Kansalliskirjasto. Viitattu 6.10.2017. (ruotsiksi)
- ↑ Harjula, Mirko: ”Ryssänupseerit” : ensimmäisen maailmansodan Venäjän asevoimien suomalaistaustaiset upseerit 1914–1956, s. 310. Helsinki: Books on Demand, 2013. ISBN 978-952-28656-6-3
- ↑ Sillanmäki, Jouni: Panssarijunia Suomessa – Suomalaisia panssarijunissa, s. 64. Parola: Panssarimuseosäätiö, 2009. ISBN 978-952-92549-6-5
- ↑ a b c d Hyvönen, Kaarlo: Viipurin valloitus ja valkoisten vankina, s. 7–9. Helsinki: Kehitys, 1919. Teoksen verkkoversio.
- ↑ Koskinen, Lasse: Viipurin vapaussodan taistelut vaativat runsaasti uhreja 2019. Vapaussoturi. Arkistoitu 15.9.2021. Viitattu 15.9.2021.
- ↑ Pekkalainen, Tuulikki: Lapset sodassa 1918. Helsinki: Tammi, 2014. ISBN 978-951-31693-9-8
- ↑ Finnlands Freiheitskampf. Wiborgs Eroberung. Suomi – Finnland : Nachrichtenblatt für das deutsche Militär in Finnland, 10.5.1918, nro 11, s. 1. Kansalliskirjasto. Viitattu 6.10.2017. (saksaksi)
- ↑ Keskisarja, Teemu: ”Ernst Löfström (1865–1937): unohdettu Viipurin valtaaja”, Muuttuvien tulkintojen Viipuri, s. 201. Helsinki: Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura, 2016. ISBN 978-952-67216-3-7 Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Valkoisetko ehdottamassa punaisten haudoille muistopatsaita?. Karjala, 13.8.1919, nro 183, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 5.10.2017.
- ↑ Naulasaaren taistelun muistomerkki. Karjala, 23.4.1939, nro 108, s. 8. Kansalliskirjasto. Viitattu 16.9.2021.
- ↑ Roselius, Aapo: ”Valkoinen Viipuri”, Politiikan ja jännitteiden Viipuri 1880–1939, s. 260. (Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran Toimitteita 21) Helsinki: Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura, 2019. ISBN 978-952-69280-2-9 Teoksen verkkoversio (PDF).