Koverin keskitysleiri

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Koverin leirin vankiparakkeja

Koverin keskitysleiri, myös Koveron keskitysleiri[1] oli miehitetyssä Itä-Karjalassa jatkosodan aikana toimineen Erillisen työkomppanian asemapaikka, virallisesti Linnoitusrakennuspataljoona Lin.RP HK-A kp 2177[2]. Koska Erillinen työkomppania oli muodostettu kommunisteista, poliittisista vangeista ja muista epäilyttävinä pidetyistä turvasäilöön otetuista kansalaisista,[3] Koverin leiri oli varustettu vankileirin tavoin. Virallisesti kyse ei ollut keskitysleiristä, vaan termiä ovat käyttäneet pääasiassa leiriin suljetut vangit.[4] Aiemmin työkomppania vankeineen oli sijoitettuna Kangasjärvelle ja Säämäjärvelle, mutta pisimmän aikaa se oli sijoitettuna Koveraan, noin 20 kilometrin päähän Aunuksen kaupungista, vanhaan Neuvostoliiton aikaiseen metsätyökeskukseen. Samalla paikalla Koverassa oli toiminut sotavankileiri, joka oli tyhjennetty hieman aikaisemmin puna-armeijan sotavangeista.[5][6]

” ..Heidän päällikökseen määrättiin eräs kapteeni Kartano, jonka omalaatuinen menneisyys Tammisaaren vankileirin vartiopäällikkönä jo osoitti, hänellä täytyi olla henkilökohtaisia harrastusta esiintyä mahdollisimman julmasti alaisiansa n.s "toisen luokan työvelvollisia" kohtaan. Nälkä, syöpäläiset ja kylmyys ovat heikentäneet jatkuvasti näiden työvelvollisten fyysistä työtä, on heidän asemansa jatkuvasti pahentunut. ”

– Ote Eduskunnan pöytäkirjasta vuodelta 1943, Sylvi-Kyllikki Kilpi[7]

Vankien tausta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vangitsemiset turvasäilöön aloitettiin elokuun alussa 1940. Tällöin turvasäilöön vangittiin Suomen-Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran (SNS) johtohenkilöitä ja aktiiveja, jotka olivat heinäkuussa lietsoneet väkivaltaisia mielenosoituksia ja uhkailleet hallitusta Neuvostoliiton miehityksellä.

Pidätykset johtivat voimakkaisiin protesteihin Neuvostoliiton suurlähetystöstä, joka oli aktiivisesti toiminut yhteistyössä SNS:n johdon kanssa.

Lähetystö vaati muun muassa sisäministeri Ernst von Bornin ja kansanhuoltoministeri Väinö Tannerin eroa, ja Tanner erosikin 15. elokuuta 1940.[8] Laajemmassa mittakaavassa vangitsemiset turvasäilöön toteutettiin vasta toukokuussa 1941.[9]

Epäonnistunut rintamakomennus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Köyliön varavankilan turvasäilövangeista koottiin komppanian verran miehiä rintamayksiköksi. Vangituista suurin osa oli tuomittu aikoinaan valtiorikosoikeudenkäynneissä kansalaisluottamuksensa menettäneiksi, joten he eivät olleet suorittaneet asepalvelusta. Näin 288 miestä vapautettiin turvasäilöstä ja määrättiin saman tien asepalvelukseen.[10]

Heidät siirrettiin Riihimäelle, missä oltiin kokoamassa syyskuun alussa 1941 Nikke Pärmin johtamaa, pääasiassa rangaistusvangeista koottua Erillistä pataljoonaa 21 (Er.P.21).[11][12]

Riihimäen sotilasalueella heidät otti vastaan kapteeni Arvo Kartano, joka oli Er.P.21:n varakomentaja. Kartano lähetti heti nimenhuudon jälkeen Riihimäen vankilaan 25 henkilöä, jotka olivat entisiä punaupseereja ja tunnettuja agitaattoreita. Nämä miehet vietiin vangittuna Riihimäeltä suoraan Viipurin kautta Karjalankannakselle hautaamaan hyökkäysvaiheessa kaatuneiden neuvostosotilaiden ruumiita, purkamaan miinoituksia ja rakentamaan linnoitteita.[13] Majuri Pärmi piti muille paikan päälle jääneille uusille sotilaille puheen.[14]

” Ylipäällikkö on antanut nyt teillekin mahdollisuuden osoittaa olevanne osa Suomen kansasta taistelussa ryssää vastaan. Mannerheim antaa jalomielisesti teille anteeksi kaiken entisen ja vapauttaa teidät turvasäilöstä. Teistä muodostetaan nyt armeijanosasto, jonka tehtävät tulevat olemaan sotatoimialueella ja joka tulee olemaan historiallisesti kuuluisia. Sota on oikeastaan jo ratkaistu ja Pietarin kohtalo sinetöity, sen valtaaminen on vain ajan kysymys. Tämä meidän osasto tuskin kerkiää mukaan sen valtaamiseen, mutta silti on monia kunniakkaita tehtäviä. ”

– Majuri Nikke Pärmi 1941[14]

Turvasäilöläisten koulutus kesti vain kolme päivää, minkä jälkeen yksikkö lähetettiin rintamalle. Joukkoa kuljettanut juna putosi Riihimäen ratapihalla raiteilta, jolloin kahdeksan turvasäilöläistä pääsi karkaamaan, heidän joukossaan tuleva ministeri Yrjö Leino.[15]

Kun Er.P.21 saapui rintamalle, se alistettiin kenraalimajuri Oinosen komentaman Ryhmä O:n alaisuuteen. Vasta lähellä rintamaa miehille annettiin henkilökohtainen ase.[16] Äänisen luoteispuolella pataljoona joutui heti taisteluun ja oli vähällä joutua puna-armeijan saartamaksi[17]. Pataljoonaa vastassa oli neuvostoarmeijan valiorykmentti JR 52, joka oli koottu karjalaisista ja emigranttisuomalaisista. Puna-armeija oli tietoinen suomalaispataljoonan erikoisluonteesta, ja joukkoihin kohdistettiin kovaa propagandaa. Kun jo ensimmäisen viikon aikana noin 80 miestä loikkasi vihollisen puolelle tai muuten karkasi, loput jäljellä olevat noin 200 turvasäilöläistä vedettiin nopeasti pois rintamalta.[18][19]

Leirin perustaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kapteeni Arvo Kartano
Kartanon tilalle leirin päälliköksi komennettu luutnantti Kosti-Paavo Eerolainen (vas.), vänrikki Lauri Oikari ja vartiokoira Raiku.[20]

Vankeja ei palautettu turvasäilöön Köyliöön, vaan heistä muodostettiin Erillinen Työkomppania, jonka päälliköksi nimettiin kapteeni Kartano.[21] Virallisesti miehet olivat toisen luokan työpalveluvelvollisia.[12] Vangit päätyivät Kangasjärven ja Säämäjärven kautta lopulta syyskuussa 1942 Koveraan, noin 20 kilometrin päähän Aunuksen kaupungista. Siellä vanhan neuvostoliittolaisen metsätyökeskuksen ympärille perustetulla leirillä he pysyivät kesään 1944 saakka. Joukon vahvuus oli aluksi noin 170 miestä. Koveriin koottiin myös vuonna 1941 Riihimäellä muista turvasäilöläisistä erotettu kahdenkymmenenviiden miehen osasto.[22]

Työkomppanian päällikkönä Kangasjärven ja myöhemmän Koverin leirin komentajana oli kapteeni Kartano.[23] Hän oli aikaisemmin toiminut Suomenlinnan kurikomppanian päällikkönä, ja sitä ennen Tammisaaren vankilassakin palvelleena hän oli tunnettu kyseenalaisista kurinpitomenetelmistään.[12][18][24][25][26][27]

Vankiparakeissa valaistukseen käytettiin päreitä. Ainoastaan vankien keittiössä oli karbidilamppu. Leirin vartijoilla oli valonlähteenä öljy- ja karbidilamput. Pakeneminen estettiin kolminkertaisella piikkilanka-aidalla, joka Taito Tiihosen muistelmien mukaan oli sähköistetty.[12][28]

Olot leirillä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
 Tämän artikkelin tai sen osan neutraalius on kyseenalaistettu.
Asiasta keskustellaan keskustelusivulla. Voit auttaa Wikipediaa muokkaamalla artikkelin näkökulmaa neutraalimmaksi. Mallineen saa poistaa vasta kun asiasta on saavutettu konsensus keskustelusivulla.
 Tämä artikkeli tai sen osa painottuu liikaa joihinkin aiheen osa-alueisiin. Artikkelia tulisi muuttaa tasapainoisemmaksi.
Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.

Koverassa työkomppanian tehtävänä oli tuottaa muun muassa halkoja armeijan tarpeeseen. Siksi useimmat miehistä työskentelivät metsätöissä, ja päivittäisenä mieskohtaisena tavoitteena oli kaksi kuutiometriä halkoja.[29]

Muonituksessa leiriläiset saivat vankinormin mukaista ruokaa, joka oli tarkoitettu korkeintaan kevyen työn tekijöille. Raskaaseen metsätyöhön tuo ruoka oli aivan riittämätöntä, ja aliravitsemus alkoi pian vaivata leiriläisiä.[30] Hengenpitimikseen leiriläiset söivät salaa pyydystämiään rottia, käärmeitä ja sammakoita.[31] Vangeilta oli esimerkiksi sienten kerääminen kielletty: jos vartijat huomasivat sitä tapahtuvan, ruoka hävitettiin.[31][32]

Töitä tehtiin joulupäivää lukuun ottamatta joka päivä miesten terveydentilasta riippumatta. Leirillä oli sairaustapauksia varten lääkintäupseerina vänrikki Lauri Oikari[33], jonka tehtävänä oli vankien myöhempien muistelmien mukaan huolehtia, että myös sairaat pakotettiin töihin.[34] Koska leirillä ei ollut sairasosastoa, vaikeasti sairaat ja kuolevat vangit kuljetettiin pois leiriltä.[35]

Henkilökuntaan valikoitui vangeista piittaamattomia suojeluskuntalaisia ja Lapuan liikkeen kannattajia.[36] Jos joku avusti tai pyrki osoittamaan myötämielisyyttä vankeja kohtaan, hän sai pikaisen komennuksen etulinjaan.[37] Erään karkaamistapauksen yhteydessä pidätettiin sotamies, jonka repusta löydettiin vangin kirje omaisille. Hänet tuomittiin kahden kuukauden kovennettuun arestiin ja lähetettiin sen jälkeen etulinjaan.[38] Vartijoiden apuna oli myös vartiokoira, joka oli opetettu puremaan vankeja.[39]

Vangittuina olevien omaisten valitettua leirin olosuhteista SDP:n eduskuntaryhmälle, kuten myös leirin saaman kansainvälisen huomion takia, olot jonkin verran paranivat.[40][41] Kesäkuussa 1943 kapteeni Kartano vapautettiin tehtävästään ja komennettiin Aunuksen komendantiksi.[42] Leirin uudeksi komentajaksi määrättiin entinen Etsivän keskuspoliisin etsivä, itsekin kyydityksistä kuritushuonetuomion istunut luutnantti Kosti-Paavo Eerolainen.[43] Eerolaisen tullessa päälliköksi leiriläisiä oli noin 150.[44]

Eerolainen nosti halkotavoitteen kahteen ja puoleen kuutioon, mutta nosti vastaavasti tavoitteen saavuttaneiden ruoka-annoksen täydeksi sotamuona-annokseksi. Tämä helpotti leirin ravitsemustilannetta niin paljon, että Eerolaisen aikana nälästä johtuvia kuolemantapauksia ei enää sattunut.[44] Talvivaatteet miehet saivat vasta keväällä 1944 oltuaan leirillä jo kaksi talvea.[12]

Vankien toiminta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vangituilla oli leirissä tiukka keskinäinen kuri, jota ylläpitivät entiset punaupseerit ja agitaattorit.[45][46] Kuri oli erityisen tiukkaa ideologisissa kysymyksissä: Kun ankarista vatsavaivoista kärsinyt vanki huusi tuskissaan "Jumala auta! Jeesus auta!", niin kanssavangit ryhmittyivät vastakkaiselle seinustalle selät käännettynä kohti entistä aateveljeään.[44] Eerolainen pyrki saamaan tietoja vangeista ja vankien toiminnasta värväämällä vankien joukosta urkkijoita.[46] Jos vangit onnistuivat paljastamaan urkkijan, oli tämän muutettava pois vankiparakeista.[47] Vangittuja kohtaan pyrittiin käyttämään myös suostuttelua: hylkäämällä oman aatteensa vanki pääsi lähtemään pois leiriltä tai sai helpompia töitä.[48] Leiriltä siirrettiin Eerolaisen aikana pois tämänkaltaisten tapahtumien vuoksi kaikkiaan lähes kolmannes vangeista.[44]

Vapaa-aikansa vangit pyrkivät käyttämään hyväksi esimerkiksi luennoimalla toisilleen vasemmistolaisista poliittisista teorioista kuten "Työväenliike ja marxilainen maailmankatsomus" tai "Johdatus työväenluokan maailmankatsomukseen".[49] Vankeusaikana opiskeleminen oli tuttua monille jo muun muassa Tammisaaren vankilassa aiemmin olleille.[50]

Paluu Suomeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kesäkuussa 1944 puna-armeijan suurhyökkäyksen alettua suomalaiset tyhjensivät leirin ja polttivat sen. Vangit marssitettiin kymmenessä päivässä noin 240 kilometrin matkan ensin Suomen puolelle, sitten Värtsilässä heidät lastattiin junaan, joka vei heidät Parkanon asemalle.[51][52] Matka jatkui jalkamarssilla Karviaan, Rihkaan siirtolaan, jonne muut Köyliön turvasäilöläiset oli siirretty lokakuussa 1942, minne he saapuivat heikossa kunnossa, koska heidän ruoka-annoksensa pienennettiin metsätöiden loputtua takaisin vankien normaaliannokseksi.[53] Matkan aikana vankeja muun muassa pahoinpideltiin pieksemällä kepeillä[12][54] Kun vangit saapuivat Karvian varavankilaan, leiriläiset luulivat olevansa välittömästi vapaat armeijasta ja ilmaisivat kirpeästi mielipiteensä vartijoilleen. Koska virallista luovutusta ei ollut vielä tehty[55], Eerolainen vastasi puhuttelemalla ensin leiriläisiä ja pitämällä sitten nääntyneille vangeille läheisellä suolla tunnin mittaiset kurinpalautussulkeiset.[56][57] Ennen poistumistaan Karvialta Eerolainen poltatti työkomppanian arkiston.[58]

Sodan jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
” Minulla ei ole ollut tilaisuutta opettaa teille tarpeeksi sotilaallisuutta. Ette te vielä ole oppineet tarpeeksi antamaan arvoa isänmaalle ja kunnioittamaan esimiehiä ja päällikköänne. Te olette päässeet siinä suhteessa liian helpolla, mutta tässä on vielä mahdollisuus ottaa vahinkoa takaisin. Teille on järjestetty vaatimaton tilaisuus oppia sotilaallisuutta ja tuntea, mitä on kuri ja järjestys. ”

– Kosti-Paavo Eerolainen 1944[57]

Sodan päätyttyä kaikki turvasäilöön otetut vangit vapautettiin välirauhansopimuksen nojalla heti syyskuussa sen tultua voimaan. Koverilaisia oli noista 106.[59] Neljä viimeistä vankia vapautettiin vasta marraskuussa 1944 valvontakomission puututtua asiaan. He olivat aiemmin yrittäneet paeta Koverin leiriltä ja siten saaneet kuritushuonetuomiot.[60] Kapteeni Kartano sai sodan jälkeen lyhyen tuomion virkavirheestä toimestaan Koverin leirin päällikkönä.[24] Myös Eerolainen oli kommunististen lehtien ja Neuvostoliiton radion parjauskampanjan kohteena[58] ja Kartanon tuomion sekä kahden punaisen Valpon pidätysyrityksen jälkeen pakeni Ruotsiin, mistä hän palasi takaisin Suomeen vasta Valpon hajottamisen jälkeen vuonna 1953. Huolimatta entisten vankien kritiikistä leirin kuria kohtaan ei mitään laitonta voitu osoittaa tapahtuneen, eikä Eerolaista koskaan syytetty mistään Koveriin liittyvästä.[61] Vänrikki Lauri Oikari kaatui 23. heinäkuuta 1944 Kannaksella.[62][63]

Koverin leirin maineen loivat leiriläisten muistelmat, joiden Jussi Niinistö väittää olevan kirjoitetun korvausvaatimusten vauhdittamiseksi ja marttyyrikuvan luomiseksi[64]. Niinistö myös kiistää Vankienhuoltolaitoksen historiassa esitetyn näkemyksen, että Koveri olisi ollut keskitysleiri sanan nykyisessä merkityksessä[64]. Myös muista vankiloista joihin turvasäilöläisiä oli sijoitettuna käyttivät muistelmien kirjoittajat nimitystä "keskitysleiri"[10].

Koverin vankeja.

Koverin leirillä, kuten Karviassa ja Hämeenlinnan naisvankilassakin, oli tulevia SKDL:n kansanedustajia ja muihin yhteiskunnallisesti tai poliittisesti vaikutusvaltaisiin virkoihin myöhemmin nousseita henkilöitä, kun äärivasemmistolainen toiminta sallittiin välirauhansopimuksen yhteydessä. Eduskuntaan valittiin muun muassa Matti Janhunen, Sulo Muuri[65][66][67] ja Toivo Lång. Kaarlo Kivilahti[68] toimi sodan jälkeen punaisen Valpon apulaispäällikkönä. Kirjailijoina samalla poliittisesti aktiiveja olivat ainakin Nestori Parkkari[69] ja Harry Verner Vuorinen[70].

Koverin entiset vangit pystyttivät vuonna 1993 leiripaikalle kivisen muistomerkin, jossa luki suomeksi ja venäjäksi: ”Tällä paikalla sijaitsi 170 suomalaisen sodanvastustajan keskitysleiri 15.9.1942–18.6.1944”. Muistomerkki joutui kuitenkin pian tihutyön kohteeksi, ja muistokivi teksteineen katosi.[71]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Aatsinki et al. 2007 s. 333
  2. ↑ Kopsa, Pentti: Puolustusvoimain joukot 1941–1945 peitelukuina (pdf) (Kohta: 155. Linnoitusrakennuspataljoonat.Lin.RP HK-A 2177) 2002. Helsinki: Arkistolaitos. Viitattu 17.11.2009.[vanhentunut linkki]
  3. ↑ Parkkari 1955, s. 147, Pauli Puhakka pidätettiin kun hän oli arvostellut sotatoimia ja joidenkin poliittisten tuttavien takia jotka olivat pidätettyjä
  4. ↑ Salme Vuorisen haastattelu Voima[vanhentunut linkki] Apulaisoikeusasiamies, oikeustieteiden tohtori Jukka Lindstedt
  5. ↑ Tiihonen, s. 167, luku: Siirto Koverin leirille syyskuussa 1942,Kirjailija kertoo kuinka vangit siirrettiin Koverin leirille ja sen taustoja.
  6. ↑ Vuorinen 2006, s. 121
  7. ↑ Parkkari 1955, s. 151–152
  8. ↑ Tuomo Polvinen: J. K. Paasikivi, valtiomiehen elämäntyö 3: 1939–1944 s. 202–210
  9. ↑ Kujansuu, Juha: Kenraalikoppi ja sikalaryssät. Jatkosodan politrukki ja upseerisotavangit (pdf) (Sivut 20–21) 1999. Toukokuu. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. Viitattu 1.12.2009.[vanhentunut linkki]
  10. ↑ a b Kujansuu Juha
  11. ↑ Kostiainen 2006
  12. ↑ a b c d e f Rislakki 1993a
  13. ↑ Parkkari kuvaa Riihimäen tapahtumia ja kertoo matkasta vangittuna kohti Viipuria ja myös ensimmäisiä tehtäviä lähellä rintamaa, Parkkari 1955, 27–28,
  14. ↑ a b Tiihonen s. 116
  15. ↑ Sotilasläänin lehti "Lapin Nuija" (pdf) (s. 6 "käytti hämminkiä hyväkseen ja karkasi heidän joukossaan tuleva sisäministeri Yrjö Leino) 2007. Rovaniemi: Puolustusvoimat, Lapin sotilaslääni.[vanhentunut linkki]
  16. ↑ Täällä jaettiin myös kiväärit niillekin, joille niitä ei poliittisesti syistä Riihimäellä annettu. Tiihonen s. 125
  17. ↑ Tiihonen kuvailee mottitaisteluja ja suomalaisten perääntymistä asemista, Tiihonen s. 130–131
  18. ↑ a b Brantberg 1999
  19. ↑ Ylikangas 2004
  20. ↑ Harry Vuorinen s. 162
  21. ↑ Lapin Sotilasläänin lehti "Lapin Nuija" 3/2007 s. 6 luettu 10.11.2008[vanhentunut linkki]
  22. ↑ Parkkari kirjoittaa oman ryhmänsä siirtyneen 29. syyskuuta 1942 Koveriin, Parkkari 1955, s. 116
  23. ↑ Rislakki 1993a: "...syyskuussa 1942 joukko päätyi Aunukseen Koverin leirille, jota johti kapteeni Arvo Kartano."
  24. ↑ a b Niinistö s. 117
  25. ↑ Selin 2004, sivu 174, luku Uudelle vuosikymmenelle, ”Jännittävin elämykseni” -sarja[vanhentunut linkki]
  26. ↑ Lapin Sotilasläänin lehti "Lapin Nuija" 3/2007 s. 6 viitattu 10.11.2008[vanhentunut linkki]
  27. ↑ Parkkari kertoo Kartanon kuuluneen vuonna 1933 kesäkuusta Tammisaaren vankilan henkilökuntaan, Parkkari 1961, s. 89
  28. ↑ Tiihonen, s, 167, luku: Siirto Koverin leirille syyskuussa 1942
  29. ↑ Parkkari kuvailee Eerolaisen tapaa käsitellä vankeja ja muutoksia vankien jokapäiväisessä elämässä, Parkkari 1955, 157
  30. ↑ Niinistö kuvailee leirin tilaa ennen Eerolaisen saapumista, Niinistö 2003, 113
  31. ↑ a b Rislakki 1993b
  32. ↑ Kirjailija kuvailee erään tapauksen, jossa vartija löytää sieniä erään vangin taskuista, Parkkari 1955 s. 135
  33. ↑ Vankien keskustelua "tänne kuulemma tulee meille saniteeriksi mies, joka on lukenut melkein lääkäriksi. Suutari s. 343, luku: Lääkintämies
  34. ↑ Parkkari 1955, s. 129–130, luku: Kuolemanpainia. Parkkari kuvailee tilannetta, kuinka vänrikki Oikarin tarkastuksen jälkeen vangeille luvattiin "reikiä nahkaan", ja aliupseerit raahasivat erään vangin ulos jaloista ja samalla kolhivat hänen naamansa verille ja ruhjeille. Vanki oli kuumeessa.
  35. ↑ Kirjailija kuvailee, että vaikeasti sairaat vietiin ensin Aunukseen ja sieltä vankisairaalaan Pälksaareen, Parkkari 1955, s.130
  36. ↑ Parkkari 1955 s. 121
  37. ↑ Parkkari 1955, luku: "Päällikkö muuttuu", s. 159. Eräänä päivänä Eerolainen otti puhutteluun. "Minä olen pannut merkille, että te alatte pehmetä noihin vankeihin nähden. Sopisitte hyvin niiden kanssa tuonne katiskan sisäpuolelle." "Miten vain, siellä onkin paljon reilumpaa väkeä, kuin täällä ulkopuolella." Seuraavana päivänä oli passitus tulilinjoille.
  38. ↑ Parkkari 1955 s. 145 Tapaus Taisto Kuhmoinen, häneltä löydettiin repusta erään vangin kirje omaisille. Eerolainen tuomitsi hänet yhteydenpidosta vankeihin.
  39. ↑ Parkkari 1955, s. 144, luku "Päällikkö muuttuu"
  40. ↑ Parkkari 1955, s. 154, "Päällikkö muuttuu", kuvailee Eversti Ingevald Pippingin tarkastuskäyntiä
  41. ↑ Tiihonen, s. 172, luku:Talvi Koverissa, Tiihonen kuvailee tiedon leviämisestä eduskuntaan ja myös Ruotsiin saakka
  42. ↑ Parkkari 1955, s. 155
  43. ↑ Poleemi s. 6 luettu 8.11.2008
  44. ↑ a b c d Niinistö, s. 115
  45. ↑ Nestori Parkkari: ”He kertovat synkän tarinansa”, Suomalaisessa keskitysleirissä vv. 1940–1944: Sotahistoria, s. 117. (Puolueessa on voima jota minkäänlainen terrori ei voinut murtaa. Yksityiset saattoivat sortua mutta, aate ja puolue eri milloinkaan) Helsinki: Kansankulttuuri, 1955.
  46. ↑ a b Nestori Parkkari: ”Ilta Veikko Pehkurin murjussa”, Suomalaisessa keskitysleirissä vv. 1940–1944: Sotahistoria, s. 124. (Parkkari kertoo ryhmänsä järjestävän leirillä puoluetyötä mutta puolittain salasaa koska piti pelätä urkkijoita) Helsinki: Kansankulttuuri, 1955.
  47. ↑ Tiihonen s.178, luku: Ohranan vasikat pois joukosta, Tiihonen mainitsee lyhyesti ketkä olivat urkkijoita ja näiden vaiheet
  48. ↑ ”Koveri – Yhteinen Via Dolorosa”, Myrskyn silmässä: poliittisen vangin päiväkirjat vuosilta 1941–1944, s. 165–166. (Vuorinen kuvaa kuulusteluitaan ja kun hän lupautui luopumaan puoluetyöstä niin hänet vapautettiin Koverin leiriltä vuoden vaihteessa 1944) Like, 2006.
  49. ↑ Parkkari kuvaa vangeille järjestettäviä luentoja, Parkkari 1955 s. 168, Luku: Henkisiä harrastuksia
  50. ↑ Nestori Parkkari "Väkivallan vuodet", 1961, kuvaa omaa vangitsemistaan ja kuuden vuoden tuomiotaan Tammisaaressa vuonna 1933
  51. ↑ Tiihonen, s. 184 luku: Matkareittimme vaiheita. Tiihonen kuvailee matkan aikana sattuneita tapahtumia
  52. ↑ Parkkari kuvailee junamatkan kokemuksia, Parkkari 1955, s. 178
  53. ↑ Kujansuu s. 100
  54. ↑ Parkkari kuvailee viimeistä kahdeksan kilometrin matkaa Karvialle, Parkkari 1955, s. 179, luku: Värtsilästä Parkanoon
  55. ↑ Niinistö s. 115
  56. ↑ Niinistö s. 115–116
  57. ↑ a b Parkkari 1955 s. 180–181
  58. ↑ a b Niinistö s. 116
  59. ↑ Satakuusi leiriläistä oli enää jäljellä, kun heidät..., Suutari s. 462 Liite 1
  60. ↑ Harry Vuorinen s. 210
  61. ↑ Niinistö s. 117–118
  62. ↑ Suomen sodissa 1939–1945 menehtyneiden tiedosto[vanhentunut linkki]
  63. ↑ Vänrikki Oikari kaatui kannaksella... Suutari s. 447, luku: Viimeinen voitelu
  64. ↑ a b Niinistö, s. 117
  65. ↑ Selin 2004, sivu 22, luku Nuoriso siirtyy uuteen aikaan, Uuden lehden ohjelmajulistus[vanhentunut linkki]
  66. ↑ Sulo Muuri Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
  67. ↑ Parkkari 1955, s. 155, "Kuvan piirsi Sulo Muuri Säämäjärven leirillä"
  68. ↑ Parkkari 1955, s. 168, "Henkisiä harrastuksia"
  69. ↑ Parkkari 1955
  70. ↑ Vuorinen 2006
  71. ↑ Selin Sakari: Karmaiseva ajankuva poliittisista vainoista[vanhentunut linkki], s. 21, viitattu 10.11.2008

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
    • Allan Asplund: Kokemuksia suomalaisilta keskitysleireiltä (alkuteos: Upplevelser i finska koncentrationsläger) suom. Bubi Asplund, Like 2011

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Koverin_keskitysleiri&oldid=22788414”