Carlo Emilio Gadda

Carlo Emilio Gadda 1921.

Carlo Emilio Gadda (14. marraskuuta 1893 Milano – 21. marraskuuta 1973 Rooma) oli italialainen kirjailija ja runoilija. Häntä pidetään kielellisenä kokeilijana, joka on 1900-luvun italialaisen kirjallisuuden älyllisimpiä ja vaikeaselkoisimpia kirjailijoita. Hän käytti kielessään murteita, tekniikan kieltä ja sanaleikkejä.

Elämäkerta

Carlo Emilio Gadda oli vanhempiensa, liikemies Francesco Ippolito Gaddan ja unkarilaissyntyisen ranskanopettajan Adele Lehrin, esikoinen. Myöhemmin perheeseen syntyi vielä kaksi lasta. Isän liiketoimet eivät onnistuneet, ja hänen kuollessaan vuonna 1909 perhe jäi vakaviin talousvaikeuksiin. Gadda kiinnostui jo nuorena intohimoisesti kirjallisuudesta ja filosofiasta, mutta äitinsä toiveita noudattaen hän ryhtyi lukion jälkeen opiskelemaan Milanossa insinööriksi.

Italian liittyminen ensimmäiseen maailmansotaan keskeytti opinnot. Gadda liittyi armeijaan vapaaehtoisena vuonna 1915. Hän taisteli alppirykmentissä, joutui sotavangiksi, ja hänet kuljetettiin vankileirille Saksaan lähelle Hannoveria. Enrico-veljen kaatuminen oli Gaddalle suuri järkytys, ja hän mietti loppuelämänsä sotaa ja sen mielettömyyttä. Hän julkaisi vuonna 1959 sotapäiväkirjansa ja vankileirikokemuksensa ja kuvailee sotaa kyyniseksi idioottimaisuudeksi.

Rauhan palattua Gadda viimeisteli opintonsa ja valmistui insinööriksi 1920. Hän matkusti Argentiinaan saatuaan sieltä työtarjouksen. Argentiinassa Gadda opiskeli espanjan kielen ja kiinnostui espanjankielisestä kirjallisuudesta. Myöhemmin hän käänsi espanjankielisen kirjallisuuden klassikoita italiaksi.

Gaddan esikoisteos ilmestyi 1924, jolloin hän oli lukion opettajana. Samoihin aikoihin hän myös opiskeli filosofiaa ja kirjoitti Leibnizin tietoteoriaa käsittelevää opinnäytetyötään. Hän ei kuitenkaan valmistunut, sillä rahavaikeudet pakottivat palaamaan insinööriksi. Seuraavana vuonna hän muutti Roomaan ja matkusteli seuraavan kuuden vuoden ajan paljon kotimaassaan ja Euroopassa. Samoihin aikoihin hän ryhtyi kirjoittamaan Via Merulanan sotkuista tapausta.

Vaikka Via Merulanan sotkuinen tapaus ilmestyi vasta 1957, sen tapahtumat sijoittuvat 1920-luvulle. 1930-luvulla Gadda liittyi Firenzessä toimineeseen Solaria-nimiseen kirjallisuusryhmään ja kirjoitti ryhmän lehteen artikkelin "La Madonna dei filosofi" ('Filosofien Madonna'), jossa hän pohti kirjoittajan ja kirjallisuuden roolia teoreettisesti. Vuonna 1934 Gadda julkaisi teoksen Castello di Udine, joka sai Bagutta-kirjallisuuspalkinnon. Päivätyö insinöörinä aiheutti sen, että vapaa-aika kului kuumeiseen työskentelyyn kirjallisuuden parissa. Gadda oli 1930-luvulla arvostettu, mutta vain pienten piirien tuntema kirjailija. Äidin kuoltua vuonna 1934 Gadda myi lapsuudenkotinsa ja lopetti insinöörin työt. Hän kirjoitti nyt kertomuksia, lehtiartikkeleita ja käänsi espanjankielistä kirjallisuutta italiaksi.

1920-luvulla Italiaa hallinneeseen fasistipuolueeseen ja Benito Mussoliniin Gadda suhtautui ehdottoman kielteisesti. Hän inhosi ajatusta vain yhdestä sallitusta ideologiasta ja väkisin ylläpidetystä järjestyksestä. Gaddan mielestä ne olivat jo lähtökohdiltaan valheellisia ja sairaita, ja hän piti massayhteiskunnan kollektiivisia myyttejä pelottavina. Mussolinia Gadda kutsuu Via Merulanan sotkuisessa tapauksessa leukaluuksi, pääkalloksi ja paskaksi sekä vihjailee ministeri Federzonin olevan Mussolinin äidin äpäräpoika. Lisäksi hän kaivelee esiin fasistihallintoon liitettyjä skandaaleja.

Firenzen vuosien jälkeen Gaddan hyvä ystävä tarjosi tälle työn Italian yleisradioyhtiössä, ja siihen päättyivät rahahuolet. Gadda muutti vuonna 1950 loppuiäkseen Roomaan. Via Merulanan sotkuinen tapaus ilmestyi 1957, ja sen ansiosta Gaddasta tuli tunnettu ja suuren yleisön suosikki. Kirjailija ei tosin suosiostaan ilahtunut. Ujona miehenä hän kammosi julkisuutta ja piti nuoren polven häneen kohdistamaa ihailua jopa nolona. Menestysteoksen vanavedessä ilmestyi esseekokoelma, ja vuonna 1963 ilmestyi yksi Gaddan pääteoksista La cognizione del dolore, jota pidetään mestarillisena, tragikoomisena omaelämäkertana. Teos oli ilmestynyt jo aikaisemmin jatkokertomuksena Letteratura-lehdessä vuosina 1938–1941. Lopullisena versiona voi pitää vasta romaanin neljättä painosta, joka ilmestyi vuonna 1970 ja jota Gadda oli paljolti muutellut ja laajentanut.

Kun Gaddalle vuonna 1963 myönnettiin kirjallisuuspalkinto Prix international de littérature, hän alkoi saada myös kansainvälistä mainetta ja hänen teoksiaan ryhdyttiin kääntämään eri kielille. Viimeisessä teoksessaan Eros e Priapo vuonna 1967 Gadda palaa inhoamaansa fasismiin, jonka hän selittää paljolti Sigmund Freudin näkökannoilta. Fasismi tekee elämästä kieroutunutta aggressiota. Se suuntaa kollektiivisen narsistisen seksuaalisuuden kohti diktaattoria, joka on fallos. Teos on sekä herjakirjoitus että myös selitys diktaattorien sokeiden ihailijoiden vaikuttimista.

Gadda eristäytyi elämänsä viimeiset vuodet kammoamaltaan julkisuudelta. Häneltä jäi jälkeen valtava määrä tekstejä ja katkelmia, joita on julkaistu postuumisti.

Kirjailijakuva

Gadda kuvaili itseään romantikoksi. Hänen mukaansa lapsuus, unelmat ja toiveet sekä harhakuvien menetys tekivät hänestä romantikon. Hän kutsui itseään kohtalon ja todellisuuden potkimaksi romantikoksi. Hän vaati romaanilta, draamalta ja jopa rikosuutisilta salaperäisyyttä ja tunteiden lataamaa mielten ja tapojen kuvausta.

Gaddan on mainittu olleen viimeinen suuri italialainen modernistikirjailija. Häntä on verrattu Luigi Pirandelloon ja Italo Svevoon. Kaikki kolme kuvaavat ihmisen sisäistä maailmaa, joskin omalla tavallaan. Gaddaa kiinnosti kielen ja kielenkäytön tutkiminen ja kirjallisuuden mahdollisuudet kuvailla erilaisia ihmistyyppejä ja todellisuutta niiden kautta. Gadda eteni tutkimuksissaan pitkälle ja tutki sisäisen ja ulkoisen maailman limittäistä olemessaoloa tai niiden limittämättömyyttä. Hän pyrki nostamaan esiin tilanteita ja esineitä, kunnes niiden rakenne murtuisi tuottaen kaaoksen, mikä hänen mukaansa oli ainoa oikea tapa kuvata maailmaa realistisesti. Pier Paolo Pasolinin mielestä Gadda oli suuri mestari.

Lukijalla oli Gaddan mielestä oikeus saada lukemastaan hupia. Hän mielestään monet kirjailijat kirjoittivat liian pitkästyttävästi. Hänen mielestään oli kirjoitettava huikeaa seikkailua, sillä sitä arki hänen mielestään parhaimmillaan on. Gaddaa pidetään surumielisenä modernistina, jonka tuotantoa luonnehditaan barokkimaiseksi.

Gaddaa kutsuttiin teostensa johdosta naisvihaajaksi, ja hän tiedosti syytteen itsekin. Monissa kirjoituksissaan hän pyyteli sitä nolostellen anteeksi. Miesten ja naisten suhteet eivät hänen teoksissaan juuri koskaan toimi, vaan ovat kärsimystä tuottavia tyhjänpäiväisiä tapahtumia. Nuoret naiset ovat ahnaita, alkuvoimaista ja moraalitonta elinvoimaa edustavia olentoja. Vanhemmat naiset kuvataan lähestulkoon siipiään räpytteleviksi kanoiksi. Miehet ovat roistomaisia oman etunsa tavoittelijoita tai liian romanttisia etäisiä ihailijoita, jotka ovat koomisen kyvyttömiä solmimaan kestäviä ihmissuhteita.

Teokset

• La madonna dei filosofi (1931)
• Il castello di Udine (1934)
• Le meraviglie d'Italia (1939)
• Gli anni (1943)
• L'Adalgisa (1944, novelleja)
• Il primo libro delle favole (1952)
• Novelle dal ducato in fiamme (1953, novelleja)
• I sogni e la folgore (1955)
• Giornale di guerra e di prigionia (1955)
• Quer pasticciaccio brutto de via Merulana (1957), Via Merulanan sotkuinen tapaus, suom. (2010)
• I viaggi e la morte (1958)
• Verso la Certosa (1961)
• Accoppiamenti giudiziosi (1963)
• La cognizione del dolore (1963)
• I Luigi di Francia (1964)
• Eros e Priapo (1967)
• La meccanica (1970, novelleja)
• Novella seconda (1971)
• Meditazione milanese (1974)
• Le bizze del capitano in congedo (1981)
• Il palazzo degli ori (1983)
• Racconto italiano di ignoto del novecento (1983)
• Azoto e altri scritti di divulgazione scientifica (1986)
• Taccuino di Caporetto (1991)
• Opere (1988-93)

Lähteet

• Laura Lahdensuu, "Keskeneräinen mutta ei täydellinen". Suomentajan jälkisanat romaanin Via Merulanan sotkuinen tapaus lopussa. Kustannusosakeyhtiö Teos, Helsinki, 2010. ISBN 978-951-851-226-7

Aiheesta muualla

• The Edinburgh Journal of Gadda Studies (Arkistoitu – Internet Archive)
• Carlo Emilio Gadda (italiaksi)