Suojeluskunta

Suojeluskuntajärjestö (ruots. Skyddskår) oli Suomessa vuosina 1918–1944 toiminut vapaaehtoinen maanpuolustusjärjestö ja kansalliskaarti, joka lakkautettiin Liittoutuneiden valvontakomission määräyksellä syksyllä 1944. Ensimmäiset suojeluskunnat perustettiin syksyllä 1917 yksityisten aloitteesta, mutta ne eivät olleet rakenteeltaan ja jäsenistöltään tai muutenkaan samanlaisia kuin vuosien 1918–1944 Suojeluskuntajärjestön suojeluskunnat. Vaikka ne alkujaan perustettiin yksityisinä kansalaisjärjestöinä, vuonna 1918 Suojelus­kunta­järjestön organisaatio ja tehtävät vahvistettiin erityisellä asetuksella ja vuonna 1927 lailla.

Suojeluskuntajärjestö Skyddskår
Toiminnassa	1918–1944
Valtio	Suomi
Rooli	kansalaisjärjestö vapaaehtoinen maanpuolustusjärjestö kansalliskaarti
Koko	150 000 (jäseniä historian aikana)
Marssi	Vapaussoturin valloituslaulu
Vuosipäivät	16. toukokuuta
Infobox OK

Seiskarin suojeluskunta syksyllä 1917.

Nummen suojeluskunta 1930-luvulla.

Suojeluskuntien historian aikana niihin ehti kuulua 150 000 jäsentä. Tuona aikana se oli selvästi Suomen suurin kansalaisjärjestö. Vuositasolla jäseniä oli keskimäärin 90 000. Suurimmillaan Suojeluskuntajärjestö oli vuonna 1941, jolloin sillä oli vajaat 127 000 jäsentä. Pienimmillään se oli vuoden 1918 lopussa, jolloin sillä oli 39 000 jäsentä. Vuosien 1918–1944 suojeluskuntalaisista oli esimerkiksi vuoden 1918 sodan veteraaneja vain 12 prosenttia. Enimmillään Suojeluskuntajärjestöön kuului 672 suojeluskuntaa 22 suojeluskuntapiirissä.

Järjestön ensisijaisena tehtävänä oli Suomen turvaaminen ulkoiselta uhalta. Lisäksi sillä oli Suomen sisäisiä tehtäviä, kuten virka-avun anto ja laillisen järjestysvallan turvaaminen. Se toimi tärkeänä runkona reserviläistoiminnalle ylläpitäessään rauhan aikana reservin koulutusta.

Suojeluskuntajärjestö syntyi suomalaisista lähtökohdista, eikä sillä ollut ulkomaista esikuvaa. Yhteneväisyyksiä voi toki nähdä saman ajan eri maiden kansalliskaarteissa. Lähin verrattavissa oleva organisaatio on kuitenkin Viron Kaitseliit (Suojeluliitto), josta voidaan käyttää myös nimitystä ”Viron suojeluskunta”.

Suojeluskuntajärjestön juuret

Suurlakon järjestyskaartit

Pääartikkeli: Kansalliskaarti (suurlakko)

Vuonna 1905 lakkautettu Suomen kaarti.

Nikolai II vahvisti 12. heinäkuuta 1901 suomalaisia koskevan ase­velvollisuus­lain sekä erityisen armollisen julistuskirjan, jossa todettiin että Suomen asema velvoittaa suomalaisia osallistumaan valtaistuimen ja isänmaan puolustukseen. Sen nojalla lakkautettiin Suomen oman sotaväen osastot vuoden 1901 lopulla, Suomen kaartia lukuun ottamatta, joka lakkautettiin vuonna 1905.

Tämän jälkeen maasta puuttui suomalaisten oma järjestysvalta. Loka–marraskuussa 1905 suurlakon aikana lakkoileva venäläinen santarmi- ja poliisilaitos eivät kyenneet ylläpitämään järjestystä, joten suomalaiset perustivat oman järjestyskaartinsa nimeltä Kansalliskaarti, jonka jäseninä olivat työläiset sekä porvarit. Myös ylioppilaat muodostivat Helsingissä tiistaina 7. marraskuuta 1905 suojeluskaartin.

Helsingin entinen poliisimestari eversti Ivar Gordie ryhtyi yksityisten henkilöiden kehotuksesta järjestämään ylioppilaiden ja polyteekkarien suojeluskuntia. Maisteri Mexmontanin johdolla aktivisteista koottiin suojeluskuntaosasto, joka otti tunnuksekseen valkoisen käsivarsinauhan, jonka johdosta osastoa nimitettiin valkokaartiksi.

Räätäli Kaarlo Luoto ja muutama muu keräsivät väkeä kansalliskaartiin, jonka jäseniksi tulivat lakkoilevat sortovallan poliisit, entiset sotilaat ja kadun nuorisoa. Luoto jakoi kaartin kahteen osaan, toisen tehtäväksi tuli pääkaupungin vartioiminen, tämän osaston johtajana toimi ylioppilas Eero Haapalainen. Toinen osasto sai tehtäväkseen yleisen turvallisuuden suojelemisen. Toinen osasto nimettiin seuraavana päivänä, tiistaina 7. marraskuuta 1905 punaiseksi kaartiksi.

Aluksi poliisimestari eversti Ivar Gordien ja työväen suojelusvartioiden välillä pyrittiin yhteistyöhön, työväen suojelusvartioiden pyydettyä Gordieta päällikökseen, mutta Johan Kockin saavuttua Helsinkiin, Matti Kurikka nimitti hänet kansalliskaartin päälliköksi. Aluksi ylioppilaiden suojeluskunta alistui Kockin komentoon, mutta erosi sitten ja valitsi päällikökseen kapteeni Gösta Theslöfin.

Punakaartin päällikkönä toimi kapteeni Johan Kock. Suurlakon jälkeen, joulun aikoihin pidettiin Tampereella Venäjän vasemmistopuolueiden kokous, jossa Johan Kock nimitettiin vallankumousta valmistavaan valtuuskuntaan Suomen edustajaksi.

Marraskuun manifesti saapui lauantaina klo 17 aikaan Eläköön-laivan tuomana Pietarista Helsinkiin. Kenraalikuvernööri Ivan Obolenski luki manifestin panssarilaiva Slavassa eroa pyytäneille senaattoreille ja paikalle kutsutuille eri puolueiden johtajille. Manifestista kerrottiin yleisesti jo sunnuntaina, mutta julkaistiin virallisesti maanantaina.

Marraskuun manifestin jälkeen yleislakkoa aloitettiin lopettamaan, mutta kansan valitsemat sosiaalidemokraattiset ”senaattorit” halusivat jatkaa lakkoa, saadakseen voimaan yhteiskunnallisen ohjelmansa. Perustuslailliset ja vanhasuomalaiset olivat tyytyväisiä manifestiin ja tahtoivat lopettaa lakon. Helsingin kauppiaat pitivät kokouksen, jossa he totesivat marraskuun manifestin palauttaneen maahan lailliset olosuhteet ja päättivät lopettaa lakon ja avata kaupat maanantaina kello 9. Tehtailijat ja käsityöläiset tahtoivat myös lopettaa lakon.

Yleislakkokomitea ja punakaarti tahtoivat jatkaa lakkoa ja levittivät sunnuntaina kapteeni Kockin allekirjoittamaa julistusta lakon jatkamisen puolesta. Maanantaina monet kauppiaat aukaisivat liikkeensä. Stockmannin liikkeen edessä, Aleksanterinkadun ja Unioninkadun kulmauksessa punakaartilaiset tappelivat liikkeen työntekijöiden ja heitä auttamaan tulleiden sivullisten kanssa, tämän johdosta 400:sta ylioppilaasta koostuva ylioppilaskaarti komennettiin liikkeelle, kapteeni Gösta Theslöfin johdolla, joka oli saanut lauantaina kaupunginvaltuustolta tehtäväkseen poliisikunnan järjestämisen ja oli maanantaina virallisesti määrätty poliisilaitoksen johtajaksi. Ylioppilaskaartin marssittua pitkin Esplanadia, saatiin ilmoitus punakaartin saapumisesta. Valkokaarti ja punakaarti kohtasivat toisensa Aleksanterinkadulla. Kapteeni Theslöf puhutteli punakaartia ja punakaartin johtaja kapteeni Johan Kock sai punaiset perääntymään ja ylioppilaskaarti vetäytyi takaisin ylioppilastalolle.

Yleislakko lopetettiin 6. marraskuuta 1905 Senaatintalon edustalla, suuren paikalle kerääntyneen yleisön laulaessa Maamme-laulua. Samaan aikaan työväki piti paikalla omaa tilaisuuttaan, jossa ivattiin kyseistä juhlatoimitusta ja sanottiin manifestin olevan vain halpa perustuslaillinen valhe. Eero Haapalainen julisti että perustuslailliset olivat yrittäneet kiihottaa venäläistä sotaväkeä käymään työväen kimppuun ja vaati että perustuslailliset pitäisi tuomita nälkäkuolemaan. Haapalainen lupasi, että he saisivat vielä nähdä, mitä tulee tapahtumaan, sillä työmiehet nousevat uuteen taisteluun, jolloin sortajat tuhotaan viimeiseen mieheen saakka.

Suurlakon aikana pakotettiin venäläisiä viranomaisia avustaneet poliisit, kuvernöörit ja monet muutkin eroamaan tehtävistään. Venäjän keisarin ja Suomen suuriruhtinaan kuvia poistettiin julkisista rakennuksista ja tuhottiin julkisesti. Venäläiset santarmit karkotettiin. Myös useissa muissa Suomen kaupungissa, Helsingin ohella, perustettiin järjestyskaarteja suurlakon aikana.

Viaporin kapinan ja epäonnistuneen uuden yleislakon jälkeen punakaarti ja sen apuna olleet venäläiset matruusit ottivat yhteen kunnallisen suojelusvartion kanssa Hakaniemen torilla 2.8.1906. Tässä kahakassa 7 suojelusvartion jäsentä kuoli. Tämän jälkeen valkokaartin ja punakaartin välillä vallitsi epäluulo. Tämän jälkeen Helsingin kunnallinen suojelusvartio luovutti aseensa ja lopetti toimintansa, myös monet muut, muiden paikkakuntien suojeluskaartit lopettivat toimintansa. Senaatti hajotti punakaartit kapinaan osallistumisen perusteella, mutta ne jatkoivat toimintaansa maanalaisena.

Suurlakon aikaiset järjestyskaartit olivat rakenteeltaan, jäsenistöltään ja järjestykseltään erilaisia kuin vuonna 1917, mutta suurlakon kokemukset olivat kyllä tuolloin syksyllä 1917 mielessä niitä perustettaessa.

Helsingin Yliopistokaarti vuonna 1905.

Suojeluskuntien synty syksyllä 1917

Keväällä 1917 eri puolilla Suomea ryhdyttiin perustamaan suojeluskuntia, joiden tehtävänä oli järjestyksen ylläpitäminen, kansalaisten rauhan, hengen ja omaisuuden suojelu sekä rikosten ehkäiseminen. Aktivistit ja Sotilaskomitean jäsenet, jotka halusivat rakentaa valtakunnallisen järjestys- ja taistelukoneiston, päättivät Tukholmassa 16. päivänä toukokuuta ryhtyä koordinoimaan paikallisen tason suojeluskuntien muodostumista, jotta suojeluskunnat voisivat toimia suomalaisena asejoukkona Suomen irrottamiseksi Venäjästä. Kokoukseen osallistuivat Tukholman valtuuskunnan jäsenet eli vapaaherra Adolf von Bonsdorff, asianajaja Jonas Castrén, professori Rafael Erich, tri Herman Gummerus, johtaja Samuli Sario, maisteri Almar Fabritius, maisteri Kai Donner ja tohtori Heikki Renvall sekä Sotilaskomitean edustajat eversti Nikolaj Mexmontan ja ratsumestari Hannes Ignatius. Tehtävä oli salainen, ja suojeluskunnista käytettiin aluksi nimitystä "palokunta". Aktiivisen komitean työjaosto laati ensimmäiset organisointisuunnitelmat sekä hahmotelman aseiden hankkimiseksi ja jakamiseksi suojeluskunnille. "Palokuntien" muodostamisessa hyödynnettiin jo olemassa olleita järjestöjä, kuten urheiluseuroja, nuorisoseuroja, maamiesseuroja ja vapaapalokuntia. Lauri Pihkalan panos "palokuntien" perustamisessa oli merkittävä, koska hänellä oli valmiit yhteydet urheiluseuroihin. Helsingissä toimintaa organisoi suomenruotsalainen Artur Eklund.

Syksyllä Suomen sisäpoliittinen tilanne kärjistyi nopealla vauhdilla. Tilannetta leimasi elintarvikepula, kun maassa vallitsivat maatalouslakot sekä muut kunnallislakien takia järjestetyt lakot. Ruotsinkielisellä Pohjanmaalla ja Karjalassa kuntakokoukset alkoivat perustaa järjestysmiehistöjä viranomaisten avuksi. Kuuluihan järjestyksen ylläpidon järjestäminen kuntien tehtäviin. Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa taas maanviljelijät alkoivat perustaa maatalouslakkojen takia järjestyskuntia. Pohjanmaalla ja Itä-Suomessa aktivistit perustivat taas palokuntia jääkärien kanssa mahdollisesti yhdessä toteutettavaa kansannousua varten. Näillä alueilla palokunnat eli myöhemmät suojeluskunnat nivoutuivat näin ollen itsenäisyysliikkeen pyrkimyksiin, mikä näkyikin niiden toiminnassa myöhemminkin Suomen historiassa. Osa näistä palokunnista joutui toimimaan maanalaisesti.

Suojeluskunnat perustettiin alun perin yleissuomalaisiksi kokoamaan jäsenistöä kaikista yhteiskuntaryhmistä. Ainakin paikallisesti suojeluskunnissa oli loppukesällä ja alkusyksyllä 1917 mukana monia työväenluokkaan kuuluvia. Tämä oli aktivistien keskusjärjestöön Aktiivisen komitean (AK) tavoite, ja se onnistuikin tässä ainakin Pohjanmaalla, jossa itsenäisyysliikkeen kannatus oli suurinta. AK painotti voimakkaasti tuolloin, että sosiaalidemokraatteja oli saatava toimintaan mukaan ja oli korostettava toiminnan keskittyvän ainoastaan venäläisiä vastaan. Esimerkiksi Lapuan palokunnassa oli tuolloin 11 prosenttia sosialisteja. Työläiset kuitenkin alkoivat varsin pian syksymmällä erota näistä järjestyskaarteista luokkataisteluretoriikan kiihtyessä. Rinnalle perustettiin uusia työväen järjestyskaarteja eli punakaarteja. Aktivistijohtaja Elmo Kailan mukaan yhteistyön suunnittelu oli kuitenkin sosialistien kanssa kariutunut jo toukokuussa 1917, mutta hän yritti vielä marraskuussa. Lokakuussa SAJ:n (Suomen Ammattijärjestö) valtuuskunta antoi virallisen kehotuksen perustaa punakaarteja, koska sen mielestä porvaristo aseistautui työväenluokkaa vastaan. Punakaartien perustaminen johti taas siihen, että aktivistit alkoivat pitää niitä luokkakaarteina. Heidän mielestään työväenliike oli punakaarteja perustaessaan tehnyt valinnan ja asettanut luokkataistelun itsenäisyystaistelun edelle. Toinen johtava aktivisti Kai Donner tiuskaisi: ”Sosialistit olivat menneet aivan hulluiksi ja unohtaneet itsenäisyyspyrkimykset luokkakaartiensa takia”. Nämä aktivistien syksyn 1917 johtopäätökset ja kevään 1918 tapahtumat taas antoivat oman leimansa suojeluskuntien suhtautumisessa vasemmistoon vuosikymmeniksi eteenpäin.

Setälän senaatti asetti Harald Åkermanin vaatimuksesta komitean valmistelemaan valtiollista järjestysvaltakoneistoa. Hannes Ignatiuksen johdolla muina jäseninään Rafael Schauman, Aimo Hallberg ja Gustaf Silfverhjelm toiminut komitea perusti suunnitelmansa suojeluskuntien varaan ja keräsi tietoja eri puolilta maata venäläisistä joukoista, suojeluskunnista ja työväen järjestyskaarteista. Komitean päätyö oli maan jakaminen suojeluskuntapiireihin, piiripäälliköiden nimittäminen ja ohjeiden laatiminen paikallisille suojeluskunnille. Se hankki myös teollisuudelta ja pankeilta rahaa aseiden hankintaan Saksasta.

Marraskuussa 1917 puhkesi SAJ:n julistama viisipäiväinen yleislakko, joka johti tällä kertaa verisiin yhteenottoihin. Marraskuun aikana näissä yhteenotoissa sai surmansa 22 henkeä. Punakaartit yrittivät riisua suojeluskuntia aseista, kun taas suojeluskunnat yrittivät turvata omaisuutta ja säilyttää järjestystä. Sosiaalidemokraattisessa puolueessa ja SAJ:ssä oli bolševikkien valtaannousun jälkeen jouduttu vaikeaan tilanteeseen vallankumouslinjan vahvistuessa. Lisäksi puolue ei pystynyt kuumassa sisäpoliittisessa tilanteessa kontrolloimaan paikallista toimintaa. Lakon jälkeen osapuolet olivat entistä kauempana toisistaan. Lakon aikana ja sen jälkeen punakaartien ja suojeluskuntien perustaminen kiihtyi entisestään. Suojeluskuntaliike tiivistyi ja suojeluskuntien tavoitteet yhdistyivät. Näin ollen erilaiset porvarillisten piirien omaisuuden ja järjestyksen turvaamiseen keskittyneet kaartit sulautuivat yhteen itsenäisyyspyrkimyksiä ylläpitäneiden suojeluskuntien kanssa.

Syksyn 1917 suojeluskuntia tutkittaessa on osoittautunut, että ne olivat itse asiassa huomattavasti valkoisempia kuin vuoden 1918 valkoinen armeija. Tosin suojeluskuntien sosiaalisen koostumuksen selvittäminen tuolta ajalta ei ole helppoa, joten tulokset ovat aina vain suuntaa antavia. Eliitin ja ylemmän keskiluokan ja alemman keskiluokan osuus perustajina, johtajina ja kouluttajina ennen jääkärien tuloa oli suurempi kuin koskaan muulloin suojeluskuntien historiassa. Tätä voi selittää sillä, että suojeluskunnan perustamisesta aloitteen tehneet olivat monesti paikallisesti arvostettuja ja korkea-arvoisia henkilöitä. Tutkija Turo Tamminen tuli vuoden 1992 suuntaa antavassa tutkimuksessaan siihen tulokseen, että syksyllä 1917 2/3 tai 3/4, riippuen siitä mihin ylioppilaat lasketaan, suojeluskuntalaisista kuului keskiluokkaan. Talonpoikien osuudeksi hän sai vain 18 prosenttia. Tosin osa talonpojista oli ilmeisesti laskettu keskiluokkaan kuuluviksi. Työväestöä hän ei erillisenä osiona saanut ollenkaan, vaan vain yksittäisinä ryhminä, kuten ”rautatieläiset” tai ”luokittelemattomat”. Dosentti Ali Pylkkänen sai vuoden 2001 tutkimuksessaan suuntaa antaviksi osuuksiksi seuraavat:

• eliitti (1,2 %)
• ylempi keskiluokka (16,53 %)
• alempi keskiluokka (33,05 %)
• talonpojat (43,93 %)
• työväestö (5,02 %)
• luokittelemattomat (0,21 %)

Tällöin peräti 50 prosenttia jäsenistä kuului keskiluokkaan, mutta talonpojat suvereenisti suurin yksittäinen ryhmä, kuten he olivat valkoisessa armeijassakin. Suurin työväestön osuus oli kaupunkisuojeluskunnissa, joissa heitä oli 7,25 prosenttia, ja tehdassuojeluskunnissa, joissa heitä oli 6,67 prosenttia. Syksyllä vasemmiston luokkataistelupolitiikan korostuessa eronneet työläiset kavensivat suojeluskuntien työläisosuutta huomattavasti. Valkoiseen armeijaan taas liittyi työväestöä vapaaehtoisesti taisteluiden alettua tammi-helmikuussa 1918 ja osuus kasvoi huomattavasti asevelvollisuuden astuttua voimaan senaatin hallitsemilla alueilla, joten tästä syystä valkoisen armeijan kokoonpano muodostui erilaiseksi kuin syksyn 1917 suojeluskuntien. Valkoisessa armeijassa työväkeä oli nimittäin noin 25 prosenttia.

Huomautukset

Vuoden 1918 alku

Tammikuussa 1918 suojeluskuntaliike oli organisoitunut ja muuttunut yhtenäisemmäksi. 26. joulukuuta 1917 oli aloitettu jääkärien johdolla ensimmäinen yhteinen suojeluskuntalaisten päällystökoulu, Vimpelin koulu, jossa koulutettiin joukkueenjohtajia. Kokonaisuudessaan maassa oli noin 500 suojeluskuntaa ja noin 40 000 suojeluskuntalaista. 12. tammikuuta 1918 senaatti sai valtuudet lujan järjestysvallan luomiseksi maahan ja 25. tammikuuta suojeluskunnat julistettiin hallituksen joukoiksi. Punaisten noustessa kapinaan Helsingissä ja Mannerheimin johtamien suojeluskuntalaisten aloitettua venäläisten riisumisen aseista Pohjanmaalla 27. tammikuuta suojeluskuntalaisia oli mukana vapaaehtoisina 17 000–18 000. Myöhemmin säädetty asevelvollisuuslaki toi loputkin suojeluskuntalaiset mukaan sotaan. Suojeluskuntalaiset olivat ottaneet punakaartilaisten kanssa yhteen jo muutamaa päivää aiemmin Kymenlaaksossa ja Karjalassa.

Sodan sytyttyä suojeluskuntalaiset sulautuivat osaksi hallituksen joukkoja eli valkoista armeijaa, johon kuului lisäksi vapaaehtoisia ei-suojeluskuntalaisia rintamakomennuskuntia ja joukkoyksiköitä sekä tietenkin asevelvollisista koostuneita jääkäriprikaateja. Näin ollen kaikki valkoisen armeijan sotilaat eivät olleet suojeluskuntalaisia. Lisäksi valkoisessa armeijassa taistelleet myöhemmät suojeluskuntalaiset eivät välttämättä olleet sodassa suojeluskuntalaisia. Suojeluskuntien jäsentilanteesta ja toiminnasta, lukuun ottamatta sotimista, ei juuri ole tietoa tuon sodan aikana, varsinkaan kun Suojeluskuntajärjestöä ei ollut vielä perustettu. Jääkärien saavuttua 25. helmikuuta armeijaan saatiin ammattimainen päällystö, mutta myös suojeluskuntalaisia toimi päällystössä, kuten myös miehistössä.

Kotialueiden suojeluskuntien reservijoukoista muodostettiin 7 reservipataljoonaa. Niiden avulla vapautettiin valkoisten ensimmäisen yleishyökkäyksen aikana rintamakelpoisia joukkoja toisarvoisista tehtävistä, mikä antoi pari viikkoa lisäaikaa jääkärien johtamiin harjoituksiin. Valkoisen armeijan kokoaminen ja kouluttaminen jouduttiin tekemään samanaikaisesti käynnissä olleiden sotatoimien kanssa.

Suojeluskuntajärjestön perustaminen 1918

Sodan jälkeen nousi esiin kysymys, mitä tehdä maassa oleville aseellisille suojeluskunnille. Osa oli sitä mieltä, että suojeluskunnat olivat suorittaneet voitetun sodan jälkeen tehtävänsä, eikä niille ollut enää tarvetta. Maan jälleenrakentamisen jälkeen kaikilla ei tuntunut olevan jaksamista jatkaa suojeluskuntatoimintaa. Toiset olivat taas sitä mieltä, että suojeluskunnat perustettiin nimenomaan jatkuvasti olemassa olevan ulkonaisen uhkan torjumiseksi. Valtiovallan puolelta asiaa pohti sotilasasiaintoimikunnan (nyk. puolustusministeriö) alainen komitea.

Ennen valtakunnallista järjestäytymistä suojeluskunnista osa toimi huhti-toukokuussa 1918 Etelä-Suomessa valkokaartin nimellä, kunnes rauhantilan jatkuttua nekin muuttivat nimensä suojeluskunniksi. Yksi tällainen suojeluskunta on ollut Orimattilan valkokaarti, joka muutti valtakunnallisen järjestäytymisen edettyä nimensä Orimattilan suojeluskunnaksi.

Viitasaaren alue-esikunta teki aloitteen suojeluskuntalaisten kokouksesta, jossa pohdittaisiin valtakunnallisen järjestön tarvetta, ja se järjestettiinkin Jyväskylässä 4. heinäkuuta 1918. Osanottajat olivat yhtä mieltä siitä, että tarvittiin valtakunnallinen järjestö ja sen jäsenkunnan tuli olla ehdottomasti valkoista. Keskustelua käytiin erityisesti siitä pitäisikö järjestön perustua vapaaehtoisuuteen vai pakkoon. Osa ehdotti sitä, että hallituksella olisi oikeus siirtää reservistä ja nostoväestä väkeä palvelukseen suojeluskuntiin. Toisaalta esitettiin sellaista kantaa, etteivät suojeluskunnat olisi enää suojeluskuntia, jos ne perustuisivat pakkoon. Myös sotilasasiantoimikunnan edustaja kannatti vapaaehtoisuutta.

Lapualla pidettiin 30.–31. heinäkuuta suojeluskuntien yhteinen edustajainkokous ja maakuntakokous sekä näiden yhteydessä juhla, johon otti osaa noin 10 000 henkeä. Tässä kokouksessa keskusteltiin ja pidettiin alustus myös sosialidemokraattisesta puolueesta. Näiden pohjalta kokous hyväksyi ponnen, jossa vaadittiin sosialidemokraattisen puolueen lakkauttamista.

Suojeluskunta-asetus

Jyväskylän kokous oli kuitenkin ratkaiseva. Sen pohjalta sota-asiaintoimikunta täydensi suojeluskuntalaisilla komiteaansa, joka laati 30.–31. heinäkuuta ehdotuksen suojeluskuntajärjestön säännöiksi. Suojeluskunta-asetus (86/1918) annettiin jo 2. elokuuta 1918, koska valtiovalta halusi saada haltuunsa jo käynnistyneen epämääräisten paikallisten suojeluskuntien perustamisen. Asetus perusti Suojeluskuntajärjestön, mutta se ei vakiinnuttanut heti tilannetta ja sotaministeriö joutui kieltämään vielä myöhemmin painostuksen jäsenrekrytoimisen keinona. Kysymys pakosta ja vapaaehtoisuudesta vielä tässä vaiheessa hiersi tilannetta. Asetuksessa Suojeluskuntajärjestön tehtäviksi määriteltiin:

»Suojeluskuntain tarkoituksena on maan hallituksen ohjeiden mu­kaan edistää kansan puolustuskuntoisuutta sekä turvata laillista yhteis­kuntajärjestystä.

Tämän toteuttamiseksi suojeluskunnat:

a) antavat sotilaallista kasvatusta suojeluskuntalaisille;

b) edistävät voimistelua, urheilua ja kansalaiskunnon kasvamista;

c) toimivat tarvittaessa varsinaisen armeijan tukena; ja

d) avustavat pyydettäessä järjestysviranomaisia.»

Tämä pykälä asetuksesta pysyi suurin piirtein samanlaisena koko järjestön olemassaolon ajan. Se teki suojeluskunnista kiinteän Suomen sotavoimien osan, jonka tärkein tehtävä oli toimia armeijan vapaaehtoisena reservinä. Jäsenistöstä asetuksessa määrättiin seuraavaa:

»Jäseniksi suojeluskuntiin otetaan sellaisia niihin pyrkiviä miehiä, joiden uskollisuuteen laillista yhteiskuntajärjestystä kohtaan voidaan luottaa ja jotka ovat täyttäneet seitsemäntoista vuotta. Poikkeustapauk­sessa voidaan jäseniksi suojeluskuntaan harkinnan mukaan ja vanhem­pain suostumuksella ottaa nuorempiakin.»

Näin ollen periaatteessa ei ollut poliittisia esteitä suojeluskuntiin liittymisellä. Pykälän kohta ”uskollisuus laillista yhteiskuntajärjestystä kohtaan” viittaa valkoiselle Suomelle ominaiseen isänmaallisuuteen, joten se oli tietynlainen poliittinen kannanotto. Vapaaehtoisen maanpuolustusjärjestön etu oli siinä, että tällöin voitiin kontrolloida suojeluskuntien poliittista koostumusta. Tähän liittyi ajatus siitä, että asevelvollisuuden kautta armeijaan saattoi päästä punaista ainesta, mutta porvarilliseen vapaaehtoiseen maanpuolustukseen perustuvat suojeluskunnat olivat valkoisen Suomen vartijoita. Suojeluskuntajärjestö nähtiin tasapainottavana tekijänä, joka viime kädessä turvaisi valkoisuuden. Tämä ajattelu korostui erityisesti alkuvuosina.

Asetus vahvisti myös Suojeluskuntajärjestön organisaatiorakenteen. Kunnassa asuvat suojeluskuntalaiset muodostivat kunnan nimen mukaisen suojeluskunnan. Suojeluskuntain ylipäällikkö kuitenkin saattoi jakaa isomman asutuskeskuksen (kaupungin, kauppalan, maalaiskunnan) useampaan suojeluskuntaan. Paikallista suojeluskuntaa johti aluepäällikkö (14. helmikuuta 1919 lähtien paikallispäällikkö), joka muodosti kansliapäällikön, talouspäällikön ja kasvatus­päällikön kanssa nelihenkisen paikallisesikunnan. Yhdessä alueen suojeluskunnat muodostivat yhden 22:sta suojeluskuntapiiristä. Paikallisesikunnat lähettivät 3 edustajansa piiriesikuntaan, jossa istui lisäksi piiripäällikkö (asetuksessa sotakomisario) ja tämän apulainen eli piirisihteeri. Piirit olivat varsin itsenäisiä tässä ensimmäisessä vuoden 1918 asetuksessa. Niiden yläpuolella oli vain Suojeluskuntain ylipäällikkö, joka oli samanarvoinen sotaväenpäällikön kanssa. Seuraavana vuonna 1919 asetusta korjattiin siten, että piirien itsenäisyyttä kavennettiin ja järjestölle luotiin vahva itsenäinen keskushallinto, joka korkeinta valtaa käytti Suojeluskuntain yliesikunta johtajanaan Suojeluskuntain ylipäällikkö. Tasavallan presidentti nimitti vain ylipäällikön ja yliesikunnan esikuntapäällikön. Ylipäällikkö nimitti piiri- ja paikallispäälliköt. Tällä valtio oli yrittänyt antaa järjestön keskushallinnolle itsenäisyyttä ja tyydyttää näin vaatimukset suojeluskuntien itsenäisyydestä.

Suojeluskuntajärjestön alkuvuodet ja sisäpoliittinen jännitys 1918–1922

Alkuvaikeudet

Suojeluskuntajärjestön alkuvuosia varjostivat erilaiset ongelmat ja haasteet, kuten koko maan sisäpoliittista tilannetta. Syksyllä 1918 Suojeluskuntajärjestö aloitti suuren propagandakampanjan, jolla yritettiin saada uusia vapaaehtoisia liittymään suojeluskuntiin. Esimerkiksi tuona aikana Vaasan suojeluskuntapiirissä kiersi kahden kuukauden ajan palkattuja agitaattoreita, jotka kutsuivat talo talolta ihmisiä mukaan iltaisin pidettäviin kyläkokouksiin. Lisäksi erilaisilla lehdissä julkaistuilla isänmaallisilla ja bolševisminvastaisilla lehti-ilmoituksilla houkuteltiin vapaaehtoisia.

Uusien suojeluskuntien perustamista ja jäsenrekrytointia vaikeuttivat kommunistien ja vankileiriltä palanneiden punaisten kostopropagandasta aiheutunut jäsenkato sekä näiden työpaikoilla harjoittama suojeluskuntaan kuuluviin työläisiin kohdistettu työmaaterrori, ase- ja varustepula, poliittiset kiistat, sotaväsymys ja sotavoiton jälkeinen huolettomuus. Järjestöllä ei vielä ollut keskusorganisaatiota, joten kaikki johtamiseen ja valtaan liittyvät kysymykset olivat avoinna. Paikalliset suojeluskunnat eivät olleet yhteneväisiä, eikä suojeluskuntalaisilla tai suojeluskuntalaisiksi liittyvillä ollut välttämättä yhtenäistä käsitystä uuden vapaaehtoisen maanpuolustusjärjestön luonteesta. Suojeluskuntien omaa itsenäistä toimintaa vaikeuttivat myös sidonnaisuus kutsuntapiireihin ja niiden päälliköihin. Lisäksi paikallistasolla jäsenkanta piti organisoida. Esimerkiksi sodan jälkeen tai sen aikana ongelmia välttääkseen suojeluskuntiin oli liittynyt olosuhteiden pakosta tai painostuksesta punaisiin myötämielisesti suhtautuvia tai muuten poliittisesti arveluttavia henkilöitä. Joillain paikoilla oli vain kerätty suojeluskuntalaisiksi liittyvien nimiä epämääräisiin listoihin, eikä ollut selvyyttä kuuluiko joku suojeluskuntaan vai ei. Nimellisten jäsenten karsiminen alkoi pääasiassa vuoden 1919 jälkeen karun arjen alettua, mikä myös vaikutti järjestön jäsenmäärän laskuun.

Poliittisia ongelmia olivat muun muassa kysymys siitä, mihin suojeluskuntia oli tarkoitus käyttää. Sodan jälkeen toukokuussa alkanut hallitusmuototaistelu herätti erityisesti Karjalan suojeluskunnissa arveluja siitä, että hallitus aikoisi käyttää Suojeluskuntajärjestöä monarkian ajamiseksi. Hallitusmuototaistelu jopa esti liittymistä suojeluskuntiin tai aiheutti jopa eroanomuksia. Vaasan suojeluskuntapiirissä pelättiin hallituksen käyttävän suojeluskuntia mahdollisessa hyökkäyssodassa hyväkseen vakinaisen sotaväen tapaan. Nämä pelot liittyivät suojeluskunta-asetuksen 2. pykälään, jossa suojeluskuntaan liittyneen piti kuulua suojeluskuntaan vähintään kolmen kuukauden ajan ennen kuin saisi eron. Välittömän eron estäminen sai epäilemään hallituksen ja järjestön tarkoitusperiä.

Oikeiston ja aktivistien konflikti suojeluskuntien asemasta valtiovallan kanssa

Saksan antautuminen ensimmäisessä maailmansodassa 11. marraskuuta 1918 sai oikeiston tarrautumaan entistä tiukemmin suojeluskuntiin järjestönä. Suojeluskuntien porvarillisuus korostui tässä tilanteessa entistä enemmän, vaikka valkokaartin maineesta olikin tavoitteena päästä eroon. Oikeisto ja aktivistit katsoivat Suomen jääneen yksin bolsevistista Neuvosto-Venäjää vastaan. Saksalaisjoukkojen poistuminen maasta aiheutti pelkoa. Suomi oli joutunut luopumaan Saksan hävittyä ensimmäinen maailmansota saksalaisuuntautuksesta ja tukeutumaan entente cordialeen. Samoihin aikoihin Moskovassa elokuussa 1918 perustetun Suomen Kommunistisen Puolueen toiminta kiihtyi erityisesti SDP:ssä. Oikeistossa pelättiin vasemmiston uutta kapinahanketta, jolloin suojeluskuntien merkitystä alettiin korostaa entistä enemmän.

Heimosodat olivat kiihtymään päin ja Viro joutui Saksasta itsenäistyttyään Neuvosto-Venäjän hyökkäyksen kohteeksi joulukuussa 1918. Tilanne johti jäsenmäärän kasvuun. Vuotta 1919 ja erityisesti sen alkupuolta sävyttivät sotaväsymyksen jälkeisestä voimantunnosta ja suojeluskuntapropagandasta syntynyt sotilaallisen uhon ilmapiiri. Lisäksi punaisten retket Kainuussa ja Itä-Lapissa lisäsivät liittymistä Lapin suojeluskuntapiiriin.

Suojeluskunta-asetus ei kuitenkaan vielä vakiinnuttanut suojeluskuntien asemaa maan sotavoimien osana. Aktivistit katsoivat luoneensa suojeluskunnat ja näkivät valtiovallan kaapanneen ne nyt itselleen. Aktivistit ja oikeisto halusivat kehitellä suojeluskuntajärjestöstä oikean valkoisen hengen organisaatiota, jota voisi käyttää omien tarkoitusperien ajamiseen. Samaan aikaan valtiovalta ja hallitus taas ajoivat järjestöä kauemmaksi vuoden 1918 perinnöstä sekä kavensivat sen itsenäisyyttä parlamentarisoiden sitä lainsäädännöllä.

14. helmikuuta 1919 asetusta (AsK 22/1919) antaessaan hallitus ei taipunut aktivistien vaatimuksiin ja puolustusministeri Rudolf Waldenin asettaman komitean ehdotuksiin. Helmikuun 1919 asetus synnytti järjestön uudelleen luoden sille keskusjohdon, jolloin piirien ja siten myös aktivistien vaikutusvalta väheni suojeluskunnissa. Samalla uudessa asetuksessa aiemmin hiertänyt pakollinen jäsenyysaika tiputettiin kolmesta kuukaudesta yhteen.

Valtionhoitaja Gustaf Mannerheim kuitenkin onnistui saamaan kadettitoverinsa Georg Didrik von Essenin neljänneksi Suojeluskuntain ylipäälliköksi. Tilannetta ei helpottanut yhtään se, että maaliskuun 1919 eduskuntavaaleissa sosiaalidemokraatit tekivät paluun suurella vaalivoitolla vaatien ensitöikseen suojeluskuntajärjestön lakkauttamista. Aktivistit perustivat suojeluskuntien varaorganisaation Suomen Suojeluskuntain Liiton, jonka säännöt Ingmanin I hallitus vahvisti.

SDP:n vaalivoiton jälkeen aktivistit huolestuivat siitä, että Suojeluskuntajärjestön lakkauttaminen oli mahdollista ainakin periaatteessa normaalilla asetuksella. Heidän mielestään järjestön itsenäisyys takaisi sen olemassaolon, jos vaikka suojeluskuntakielteinen tai vasemmistolainen nousisi sotaministeriksi tai valtionpäämieheksi. Sotaministeri Walden kuitenkin esti Suomen Suojeluskuntain Liiton aseiden hankinta-anomuksen ja yhdistyshanke kaatui, eikä sitä edes rekisteröity.

Tilanne kuitenkin muuttui koko ajan vaikeammaksi aktivisteille ja jyrkän valkoisen aatteen kannattajille. Heinäkuun 1919 presidentinvaalissa K. J. Ståhlberg voitti valtionhoitaja Gustaf Mannerheimin selvästi äänimäärin 143–50. Ståhlbergiä tukivat Maalaisliitto, Kansallinen Edistyspuolue ja Suomen Sosialidemokraattinen Puolue, kun taas Mannerheimin takana olivat Kansallinen Kokoomuspuolue ja Ruotsalainen Kansanpuolue. Oikeisto kärsi näissä eduskunnan järjestämissä presidentin- vaaleissa kovan tappion. Protestiksi suojeluskunnat järjestivät paraatin Helsingissä 16. elokuuta 1919. Rautatientorilla järjes- tetyssä juhlavassa tilaisuudessa Mannerheim kutsuttiin suojeluskuntien kunniapäälliköksi ja hänelle osoitettiin uskollisuutta.

Mannerheim ei suinkaan ollut tyytyväinen vallitsevaan tilanteeseen. Vaalien jälkeen vuosina 1919–1920 Mannerheim korosti puheissaan valkoista aatetta, vapaussodan perintöä ja rinnasti vuoden 1918 sodan suojeluskunnat suojeluskuntajärjestön suojeluskuntiin, vaikka näin ei enää tässä vaiheessa ollut. Poliittinen tilanne kuitenkin siirtyi kohti porvarillista keskustaa, jolla oli paljon kannatusta suojeluskuntalaisten keskuudessa.

Suojeluskuntaselkkaus

Pääartikkeli: Suojeluskuntaselkkaus

Vuosi 1921 muodostui käänteen tekeväksi Suojeluskuntajärjestön historiassa. Valtiovalta ja suojeluskunta-aktivistit yhdessä oikeiston kanssa joutuivat avoimeen konfliktiin. Helsingin suojeluskuntapiirin päällikkö Paul von Gerich julkaisi kesäkuussa 1921 ulkopoliittista kiistaa aiheuttaneen lehtikirjoituksen. Hallitus määräsi von Gerichin erotettavaksi, mutta Suojeluskuntain ylipäällikkö Georg Didrik von Essen kieltäytyi panemasta eroa täytäntöön. Lopulta tasavallan presidentti Ståhlberg erotti von Essenin ja korvasi tämän Karl Emil Bergillä, joka taas ei kestänyt painostusta ja ampui itsensä. Tämän jälkeen suojeluskuntalaisten edustajakokous ehdotti Suojeluskuntain kunniapäällikköä Gustaf Mannerheimia uudeksi ylipäälliköksi. Pian alkoivat levitä huhut suojeluskuntien, aktivistien ja radikaalien oikeistolaisten vallankaappaussuunnitelmasta. Suojeluskunta-aktivistit pitivät kokouksia Mannerheimin asunnolla Kaivopuistossa.

Lopulta sisäministeri Heikki Ritavuori teki kriisin ratkaisusuunnitelman keskustaa lähellä olevien suojeluskuntalaisten kanssa ja hallitus nimitti uudeksi ylipäälliköksi Kenttätykistörykmentti 1:n komentajan, jääkärieverstiluutnantti Lauri Malmbergin. Mannerheim syrjäytettiin kylmästi ja hallituksen viesti oli selvästi se, että hänellä oli liian suuri poliittinen painolasti kannettavanaan. Mannerheimin tappio tässäkin kamppailussa oli yksi hänen uransa suurimpia pettymyksiä.

Lauri Malmbergin aika ja Suojeluskuntajärjestön kehittyminen

Malmberg korosti pian nimittämisensä jälkeen 13. lokakuuta 1921 annetussa päiväkäskyssä, että suojeluskunnat oli alun perin perustettu ulkonaista uhkaa vastaan. Hän alkoi viemään suojeluskuntia kauemmaksi valkoisesta perinnöstä ja vapaussota-asetelmista. Hänen mielestään Suojeluskuntajärjestön oli tehtävä osansa kansallisen eheyttämisen toteuttamiseksi. Malmberg asettui tukemaan keskustahallitusten virallista kansallisen eheyttämisen politiikkaa. Tässä oli myös omakohtaisesta merkitystä sen verran, että Malmbergin äiti oli sosialisti ja hän itsekin oli omaksunut tiettyjä mielipiteitä äidiltään.

Varsinaisesti lopullinen käänne tapahtui vuonna 1922, johon asti oikeisto korosti suojeluskuntien sisäpoliittisia tehtäviä. Vuonna 1922 Suojeluskuntajärjestö hyväksyi yleisesti Malmbergin vuotta aiemmin antaman suojeluskuntien tehtäviä ja tarkoitusta selvittäneen ohjelmajulistuksen, joka sisälsi edellä mainitut linjaukset. Ennen siirtymistä täydellisesti Malmbergin aikaan kuitenkin tapahtui dramaattinen ”viimeinen näytös”, kun suojeluskuntaselkkauksen selvittelyssä mukana ollut sisäasiainministeri Heikki Ritavuori murhattiin kotiovensa edessä 14. helmikuuta 1922. Murhaaja Ernst Tandefeltin vuoden 1927 tunnustuksessa hän mainitsi entisen Helsingin suojeluskuntapiirin päällikön Paul von Gerichin sekä muita ruotsinkielisiä suojeluskunta-aktivisteja. Tosin suojeluskunta-aktivistien mahdollisesta osallisuudesta ei kuitenkaan ollut murhan tapahtuman aikaan näyttöä, joten tilanteesta ei muodostunut tuolloin mitään vakavampaa rasitetta Suojeluskuntajärjestölle.

Malmbergin ensimmäisinä vuosina suojeluskunnan jäsenistöä karsittiin. Itsenäisyyden alkuvuosien innostus oli hiipunut ja nimellisiä suojeluskuntalaisia alettiin poistaa jäsenrekistereissä. Lisäksi myös piiri- ja paikallispäälliköitä erotettiin. Tämä oli osa ohjelmaa, jossa aktivisteja poistettiin suojeluskunnan johtopaikoilta. Nämä korvattiin ammattiupseereilla. Muutenkin koulutuksessa alettiin suosia oikeita ammattisotilaita ja moni syksyn 1917 perintönä edelleen esimerkiksi kouluttajana toiminut kyläkauppias vapautettiin tehtävästään. Suojeluskunnat ammattilaistuivat.

Vanhojen epäaktiivisten jäsenten karsiminen lisäsi jäsenmäärän laskua, johon myös sisäpoliittiset kiistat olivat vaikuttaneet. Kuitenkin jäsenistön sosiaalinen koostumus uusiutui uusien jäsenten myötä. Työväestön osuus oli kasvanut jo vuosien 1918–1922 aikana. Esimerkiksi vuonna 1917 kaupunkisuojeluskuntien jäsenistö oli koostunut 91 prosenttisesti keskiluokasta, mutta vuonna 1922 enää 72 prosenttia. Vuonna 1918–1922 kaupunkisuojeluskuntiin liittyneistä oli 22 prosenttia työläisiä, kun vuonna 1917 se oli ollut seitsemän prosenttia. Koko maassa työväestön osuus vuosina 1918–1922 suojeluskuntiin liittyneistä oli 14 prosenttia. Osa entisistä työläisistä taas kuului talonpoikien ryhmään sen jälkeen, kun torpparivapauslain säädettiin, jolloin vuokraviljelijöistä tuli pienviljelijöitä. Kokonaisuudessaan vuonna 1922 Suomen suojeluskuntiin kuuluneista jäsenistön sosiaalinen koostumus oli seuraava:

• eliitti (0,49 %)
• ylempi keskiluokka (11,56 %)
• alempi keskiluokka (29,75 %)
• talonpojat (44,58 %)
• työväki (12,41 %)
• luokittelemattomat (1,10 %)

Vuoteen 1922 mennessä Suojeluskuntajärjestö ei ollut kuitenkaan saanut houkuteltua kaikkia ns. valkoisia työläisiä toimintaansa. Tästä kertoo se, että työväestön osuus oli edelleen pienempi kuin valkoisen armeijan.

Suojeluskuntajärjestön vakiinnuttaminen 1923–1927

Vielä 1920-luvun puolivälissä osa suojeluskuntien valistusohjaajista sai vakuutella, ettei järjestöä ollut luotu kotimaista vasemmistoa vastaan, vaan ulkonaista uhkaa. Kuitenkin tuohon aikaan työväestön osuus jäseneksi liittyneistä kasvoi koko ajan kaupunkien ja kauppaloiden suojeluskunnissa. Samaan aikaan kuin sisäpoliittinen tilanne vakiintui myös Suojeluskuntajärjestön asema teki samoin. Suojeluskuntaharjoituksen ongelmia olivat sotalaitoksen suojeluskuntiin kohdistama vähättelevä asenne, jossa vihjailtiin suojeluskuntiin kerääntyvän armeijaan sopimaton aines. Tämä johtui siitä, että vielä alkuvuosina kouluttajissa ei ollut sotilaita. Toisaalta sotalaitoksessa vuonna 1925-1926 käynnistynyt jääkäriupseerien kapina johti myös siihen, että jääkärimielisiä upseereita tai jääkäriupseereita siirtyi armeijasta Suojeluskuntajärjestön palvelukseen.

Suojeluskunnan resurssien hankintaa haittasi valtion antamat pienet määrärahat. Vuosina 1920–1923 määrärahat olivat 20 miljoonasta 28 miljoonaan. Vuonna 1924 tuli korotus 32 miljoonaan ja vuonna 1925 42 miljoonaan, jona se pysyikin vuoteen 1927 asti. 1920-luvun lopulta alkaen määrärahat alkoivat kasvaa käytännössä joka vuosi. Tasaisena pysynyt määräraha oli ongelma, kun samaan aikaan yritettiin toteuttaa koulutuksen uudistamista ja modernisoimista.

Keväällä 1923 ”Vapaussodan 5-vuotismuistopäivien” aikoihin Suojeluskuntajärjestö julkaisi uuden mainoskampanjan ”Liity suojeluskuntaan – turvaat rauhaa!” Jäsenistön määrä oli laskussa jäsenistöuudistusten aikana, ja se taittui vuoden 1926 jälkeen. Vuonna 1920 suojeluskuntalaisia oli ollut 94 295, kun vuonna 1926 heitä oli 77 805. Vuonna 1927 jäsenmäärä oli jo kasvanut ja siitä lähtien se kasvoi joka vuosi päätyen lopulta vuoden 1941 huippulukuihin.

Suojeluskuntien Yliesikunta ryhtyi julkaisemaan suojeluskuntien viikkolehteä, Hakkapeliittaa, 1926. Lehti 1928 siirtyi suojeluskuntien ja Lotta Svärdin pää-äänenkannattajana perustetulle Suojeluskuntain Kustannusosakeyhtiölle. Lehti on digitoidussa muodossaan ensimmäisten numeroiden osalta kansalliskirjaston palvelussa.

Suojeluskuntapiirit vuoden 1925 perustein

Suojeluskuntapiirit olivat suomenkielisiä lukuun ottamatta kaksikielistä Helsingin suojeluskuntapiiriä ja Nylands Södra skyddsgårdsdistriktiä, Uudenmaan Eteläistä suojeluskuntapiiriä, Åbolands skyddsgårdsdistriktiä, Turunmaan (ruotsinkielistä) suojeluskuntapiiriä sekä Wasa skyddsgårdsdistriktiä, Vaasan suojeluskuntapiiriä.

Vuoden 1925 jaon jälkeen ennen seuraavaa jakoa perustettiin Turunmaan suojeluskuntapiiri 16. lokakuuta 1926.

Suojeluskuntien kilvet ja merkit

Käsivarsikilpi	Kokardi	Nimi	Uusi nimi (1926)	Piirin keskuspaikka
		Suojeluskuntain Yliesikunta		Helsinki
		Helsingin suojeluskuntapiiri-Helsingfors skyddskårsdistkrikt
		Nylands Södra skyddskårsdistrikt
		Uudenmaan Pohjoinen suojeluskuntapiiri	Pohjois-Uudenmaan suojeluskuntapiiri	Kerava
		Turun suojeluskuntapiiri	Varsinais-Suomen suojeluskuntapiiri	Turku
		Turunmaan suojeluskuntapiiri
		Åbolands skydsskårsdistrikt
		Porin suojeluskuntapiiri	Satakunnan suojeluskuntapiiri	Pori
		Hämeen Eteläinen suojeluskuntapiiri	Etelä-Hämeen suojeluskuntapiiri	Hämeenlinna
		Hämeen Pohjoinen suojeluskuntapiiri	Pohjois-Hämeen suojeluskuntapiiri	Tampere
		Jyväskylän suojeluskuntapiiri		Jyväskylä
		Kyminlaakson suojeluskuntapiiri	Kymenlaakson suojeluskuntapiiri	Kouvola
		Joensuun suojeluskuntapiiri	Pohjois-Karjalan suojeluskuntapiiri	Joensuu
		Viipurin suojeluskuntapiiri		Viipuri
		Sortavalan suojeluskuntapiiri		Sortavala
		Mikkelin suojeluskuntapiiri		Mikkeli
		Kuopion suojeluskuntapiiri	Pohjois-Savon suojeluskuntapiiri	Kuopio
		Wasa skydsskårsdistrikt		Vaasa
		Etelä-Pohjanmaan suojeluskuntapiiri		Seinäjoki
		Keski-Pohjanmaan suojeluskuntapiiri		Kokkola
		Oulun suojeluskuntapiiri		Oulu
		Raahen suojeluskuntapiiri		Raahe
		Kajaanin suojeluskuntapiiri		Kajaani
		Kemin suojeluskuntapiiri		Kemi

Suojeluskuntajärjestön lakkauttamisen pelko nousi esille vielä vuonna 1926, kun valtaan nousi pelkästään sosialidemokraattien muodostama Tannerin hallitus. Pelko oli kuitenkin epärealistinen, koska sosiaalidemokraatit tiesivät, ettei heillä ollut todellisia mahdollisuuksia muuttaa suojeluskuntien asemaa niin kauan kuin heillä oli vähemmistö eduskunnasta. SDP:n poliittinen asema oli riippuvainen yhteistyöstä muiden puolueiden kanssa. Se olisi menettänyt luottamuksensa, jos se olisi kajonnut suojeluskuntiin, koska kaikki porvaripuolueet olivat Suojeluskuntajärjestön olemassaolon kannalla. Kaiken lisäksi presidentti Lauri Kr. Relander oli itse entisenä suojeluskuntalaisena vahvasti järjestön tukena. SDP kyllä tunnusti Suojeluskuntajärjestön tärkeän aseman armeijan rauhan aikaisena reservinä, mutta se piti sitä pohjimmiltaan valkoisena luokkakaartina ja vuoden 1918 perintönä. Sen sijaan ne vasemmistolaiset, jotka vastustivat koko puolustuslaitosta pitivät myös Suojeluskuntajärjestöä tarpeettomana. SDP:n suojeluskuntavastaisuus oli lähinnä poliittista retoriikkaa, jolla se yritti estää äänien valumisen kommunisteille, jotka olivat nousseet eduskuntaan vuonna 1922 Suomen sosialistisen työväenpuolueen vaalistoilta.

SDP ei myöskään tehnyt lakiesitystä suojeluskuntien lakkauttamisesta, vaan jätti sen Suomen sosialistiselle työväenpuolueelle. Se ei myöskään koskaan yhdessä kommunistien kanssa tai yhteisin perustein vaatinut valiokuntaesittelyissä suojeluskuntien lakkauttamista, vaan aina erillisellä paperilla. Tannerinkin hallitus laati budjettiesityksen, jossa ei ollut lainkaan suojeluskuntien valtionapua ja puolustuslaitoksen rahoitustakin oli vähennetty selvästi, mikä oli täysin tarkoituksellisesta ja hallitus tiesi itsekin, että se tulisi kaatumaan heti budjettiehdotuksen jälkeen.

Tannerin hallitus kuitenkin osoitti olevansa yhteistyökykyinen porvaripuolueiden kanssa ja tätä uutta tilannetta symboloi 16. toukokuuta 1927 ”Vapaussodan muistopäivänä” pidetty suojeluskuntain paraati, jonka pääministeri Väinö Tanner otti vastaan tasavallan presidentin sijaisena. Heinäkuussa 1927 kovana valkoisen Suomen puolustajana tunnettu dosentti Kai Donner toivoi sosialidemokraattien ja suojeluskuntalaisten lähentymistä. Pian tämän jälkeen säädettiin erityinen laki suojelus­kunta­järjestöstä (347/1927), joka vahvisti järjestön aseman. Asetuspohjalta Suojeluskuntajärjestö olisi ollut huomattavasti helpompi lakkauttaa. Samaan aikaan työväestön määrä kasvoi jäsenistössä ja erityisesti tehdaspaikkakuntien työväestöstä liityttiin suojeluskuntiin laajasti vuosina 1923–1928. Näissä tehdassuojeluskunnissa 37 prosenttia oli työläisiä ja he muodostivat yksittäisen suurimman ryhmän. Näinä vuosina koko Suomessa joka viides suojeluskuntaan liittynyt oli työläinen. Näin ollen vuodet 1926–1927 olivat suojeluskuntien uuden nousun alku, jossa oli merkkejä kansallisesta eheytymisestä.

Lapuan liike ja presidentti Svinhufvud

Lapuan liike pyrki Mäntsälän kapinassa 1932 kaappaamaan vallan suojeluskuntien avulla, mutta presidentti Svinhufvudin ja suojeluskuntien päällikkö Lauri Malmbergin kehotukset saivat harvat kapinaan yhtyneet suojeluskuntalaiset palaamaan koteihinsa jo parin päivän sisällä. Tosin Malmberg ei suostunut lukemaan julistusta ääneen radiossa, vaan sen luki hänen puolestaan puolustusministeri Jalo Lahdensuo.

Suojeluskuntien rinnakkaisjärjestö naisille oli Lotta Svärd.

Suojeluskuntien yhteiskunnallinen luonne

Suojeluskuntien rooli porvarillista järjestystä ylläpitävänä taistelujärjestönä tuki pitkään sisällissodan synnyttämää kansan jakautumista. Järjestön paikallistason tehtäviin kuului esimerkiksi kelpoisuuslausuntojen antaminen kutsuntaikäisistä miehistä. Asepalvelukseen otettiin vain ne, jotka saivat paikallisen suojeluskuntaupseerin hyväksynnän, eikä niille, joilla oli lähisuvussa ollut punakaartilaisia, annettu mielellään sotilaskoulutusta. Toisaalta Suomen Sosialidemokraattinen Puolue ei suositellut jäseniään tai kannattajiaan liittymään suojeluskuntiin ennen kuin 1940 ja Suomen Kommunistinen Puolue oli Suomessa kielletty.

Ensisijaisesti järjestön jäsenkunta koostui pienviljelijöistä ja pikkuporvareista. Upseeristo oli kuitenkin pääosin yläluokkaista. Kuten muussakin valtakunnallisesti järjestetyssä ja ylhäältä ohjatussa kansalaisjärjestötoiminnassa, myös suojeluskunnissa hierarkkinen rakenne vastasi usein paikallista sosiaalista hierarkiaa. Virallisesti suojeluskunnat oli epäpoliittinen järjestö, mikä käytännössä tarkoitti, että ne eivät tehneet eroa erilaisten porvarillisten mielipiteitten välillä.

Sisällissodassa punaisten puolella olleet työläiset pitivät suojeluskuntiin liittymistä luokkapetturuutena. Kun jotkut työnantajat kuitenkin edellyttivät suojeluskuntien jäsenyyttä, kuului suojeluskuntiin myös jonkun verran työväestöä. Tilanne muuttui hieman talvisodan aikana. Kansallisen yhtenäisyyden nimissä SDP:n puheenjohtaja Väinö Tanner antoi talvisodan aikana lausunnon, ettei sosiaalidemokraattisilla työläisillä ollut mitään syytä olla kuulumatta suojeluskuntiin. Samaan aikaan työmarkkinaosapuolet sopivat työehtosopimusjärjestelmän luomisesta tammikuun kihlauksessa. Käytännössä kuitenkin hyvin harvat vasemmistolaiset liittyivät vielä tämänkään jälkeen järjestöön.

Lapuan liikkeen mahtiaikoina 1920–1930-luvun vaihteessa myös jotkut suojeluskuntalaiset syyllistyivät ammattiyhdistysaktiivien ja vasemmistolaisten suomalaisten terrorisointiin. Ammattiyhdistysten jäseniä uhkailtiin väkivallalla, estettiin kulkemasta töihinsä ja aika ajoin myös pahoinpideltiin. Lisäksi suojeluskuntalaisia käytettiin joitakin kertoja lakonmurtajina. Virallisesti suojeluskuntien johto ei tällaista valtuuttanut, mutta käytännössä antoi sen tapahtua.

Suojeluskuntien luonteen muuttuminen 1930-luvulla

Parikkalan Harjulinnan suojeluskuntatalo valmistui juuri ennen sota-aikaa, vuosina 1937 ja 1938.

Suojeluskuntia kehitettiin 1930-luvulla Mäntsälän kapinan jälkeen voimakkaasti. Kommunistien aiheuttaman vallankumousvaaran katsottiin väistyneen ja esimerkiksi Tampereen suojeluskunta lakkasi harjoittelemasta kaupungin valtausta. Sen sijaan suojeluskunnista kehitettiin eversti Aksel Airon johdolla Puolustusvoimien aluejärjestö, joka sai tehtäväkseen liikekannallepanon järjestämisen. Suojeluskuntayksiköille annettiin selkeät kotirintamatehtävät, ja suojeluskuntaan kuuluneet nuoremmat miehet sijoitettiin liikekannallepanossa vakinaisen armeijan yksiköihin.

Suojeluskuntien muuttuminen armeijan aluejärjestöksi muutti niiden luonnetta. Niiden kyky itsenäiseen sodankäyntiin poistui ja suojeluskuntien komentotie integroitui käytännössä osaksi Puolustusvoimain yleistä johtamisjärjestelmää. Muutos ei ollut erityisen näkyvä ruohonjuuritasolla, mutta oli selvä ammattilaisille. Sotamarsalkka C. G. E. Mannerheim valittikin 1930-luvun loppupuolella puolileikillään Airon tuhonneen suojeluskuntajärjestön.

Fasismia vastustamaan

Suomalaisia lähti vuonna 1935 Abessiniaan (Etiopiaan) taistelemaan Mussolinin fasistisen Italian hyökkäystä vastaan. Myös suojeluskuntajärjestön Hakkapeliitta-lehti tuki vahvasti Abessinian puolustustaistelua.

Suojeluskunnat toisen maailmansodan aikana

Toisen maailmansodan aikana suojeluskunnat toimivat integroidusti osana Puolustusvoimia. Erityisiä suojeluskuntajoukkoja ei muodostettu ja suojeluskuntapiirien esikunnat muodostivat paikalliset sotilashallintoelimet. Suojeluskuntalaiset toimivat hajautetusti omissa tehtävissään eri yksiköissä.

Moskovan rauhan vuoksi Suomen alueluovutuksista johtuen organisoitiin suojeluskunnat uudelleen 30. elokuuta 1940. Tämän jälkeen suojeluskuntapiirit olivat seuraavat:

Käsivarsikilpi	Kokardi	Nimi	Esikunnan sijaintipaikka
		Suojeluskuntain Yliesikunta	Helsinki
		Helsingin suojeluskuntapiiri – Helsingfors skyddskårsdistrikt
		Nylands Södra skyddskårsdistrikt
		Etelä-Kymenlaakson suojeluskuntapiiri	Kotka
		Pohjois-Kymenlaakson suojeluskuntapiiri	Kouvola
		Pohjois-Uudenmaan suojeluskuntapiiri	Kerava
		Suur-Saimaan suojeluskuntapiiri	Lappeenranta
		Lahden suojeluskuntapiiri	Lahti
		Kanta-Hämeen suojeluskuntapiiri	Hämeenlinna
		Lounais-Hämeen suojeluskuntapiiri	Forssa
		Pirkka-Hämeen suojeluskuntapiiri	Tampere
		Jyväskylän suojeluskuntapiiri	Jyväskylä
		Savonlinnan suojeluskuntapiiri	Savonlinna
		Saimaan suojeluskuntapiiri	Pieksämäki
		Pohjois-Karjalan suojeluskuntapiiri	Joensuu
		Pohjois-Savon suojeluskuntapiiri	Kuopio
		Mikkelin suojeluskuntapiiri	Mikkeli
		Kainuun suojeluskuntapiiri	Kajaani
		Iisalmen suojeluskuntapiiri	Iisalmi
		Raahen suojeluskuntapiiri	Raahe
		Oulun suojeluskuntapiiri	Oulu
		Pohjolan suojeluskuntapiiri	Kemi
		Länsi-Pohjan suojeluskuntapiiri	Tornio
		Etelä-Pohjanmaan Läntinen suojeluskuntapiiri	Seinäjoki
		Etelä-Pohjanmaan Itäinen suojeluskuntapiiri
		Kokkolan suojeluskuntapiiri	Kokkola
		Sisä-Suomen suojeluskuntapiiri	Suolahti
		Vasa skyddskårsdistrikt	Vaasa
		Porin suojeluskuntapiiri	Pori
		Etelä-Satakunnan suojeluskuntapiiri	Vammala
		Pohjois-Satakunnan suojeluskuntapiiri	Kankaanpää
		Turunmaan suojeluskuntapiiri – Åbolands skyddskårsdistrikt	Turku
		Varsinais-Suomen suojeluskuntapiiri
		Vakka-Suomen suojeluskuntapiiri	Rauma
		Salon suojeluskuntapiiri	Salo
		Raseborgs skyddskårsdistrikt suojeluskuntapiiri	Tammisaari
		Ålands skyddskårsdistrikt	Maarianhamina

Ahvenanmaalla toimi lisäksi Ålands Hemvärn.

Suojeluskuntien lakkauttaminen

Suojeluskunnat lakkautettiin 19. syyskuuta 1944 allekirjoitetun Välirauhansopimuksen 21. artiklan nojalla. Artiklan sanamuoto kuului:

”Suomi sitoutuu heti hajoittamaan kaikki sen alueella toimivat hitleriläismieliset (fascisminluontoiset) poliittiset, sotilaalliset ja sotilaallisluontoiset samoinkuin muutkin järjestöt, jotka harjoittavat Yhdistyneille Kansakunnille ja erityisesti Neuvostoliitolle vihamielistä propagandaa, sekä vastaisuudessa olemaan sallimatta tämäntapaisten järjestöjen olemassaoloa.”

Aluksi pykälän ei katsottu välttämättä koskevan suojeluskuntia näiden virallisesti epäpoliittisen luonteen vuoksi. Valvontakomissio kuitenkin piti suojeluskuntia organisoituna sotilaallisena järjestönä. Maan, jonka sotavoimien vahvuutta säänneltiin rauhansopimuksessa, ei ollut sopivaa pitää hyvin koulutettua, aseistettua ja organisoitua vapaaehtoisjärjestöä, jonka vahvuutta ei laskettu armeijan määrävahvuuteen. Lisäksi Neuvostoliiton johtamalle valvontakomissiolle oli ideologisesti mahdotonta sallia alun perin punaisia vastaan suunnatun porvarillisen taistelujärjestön säilyttämistä.

30. syyskuuta 1944 Suojeluskuntajärjestö kenraaliluutnantti Malmbergin johdolla ja Suomen Punainen Risti tekivät sopimuksen, jonka mukaan suojeluskuntajärjestön omaisuus siirtyisi sen lakkauttamisen myötä Punaiselle Ristille. Järjestö ei ehtinyt lakkauttaa itse itseään, kun valvontakomission päällikkö Andrei Ždanov lähetti 30. lokakuuta presidentti Mannerheimille kirjeen, jossa vaadittiin suojeluskuntien lakkauttamista. 3. marraskuuta Mannerheim allekirjoitti eduskunnan hyväksymän lain (770/1944), jolla suojeluskunnat lakkautettiin. Tämän jälkeen puolustusministeriö määräsi 6. marraskuuta, että järjestön toiminta on lakkautettava seuraavana päivänä. Ždanov oli jo ennen kirjallista lakkautusvaatimusta ilmoittanut suullisesti usealle henkilölle, ettei valvontakomissio pitänyt suojeluskuntajärjestön toiminnan jatkumista suotavana.

Valvontakomission brittiläiset jäsenet saivat tiedon suojeluskuntien lakkautusvaatimuksesta vasta sen jättämistä seuranneena päivänä. Yhdistyneen kuningaskunnan hallituksen Helsinkiin lähettämä ”poliittinen edustaja” Francis Shepherd esitti epäilynsä lakkauttamisen tarkoituksenmukaisuudesta, koska hän piti toimenpidettä kovana iskuna suomalaisille, jotka olivat tosin ottaneet sen vastaan järkevästi ja rauhallisesti. Shepherd pelkäsi, että lakkauttamisesta saattaisi seurata väärinymmärrettyyn patriotismiin ja venäläisvastaisuuteen perustuvan maanalaisen järjestön syntyminen. Kuvaavaa oli, ettei Britannian ulkoministeriö, jolle Shepherd toimitti asiasta raportin, ollut edes tiennyt suojeluskuntajärjestön olemassaolosta.

Suojeluskuntien tehtävät Puolustusvoimien aluejärjestönä siirtyivät sotilaspiireille, joita kutsuttiin ”aluejärjestöksi” vielä 1960-luvulla.

Myös Lotta Svärd -järjestö aloitti toimenpiteet omaisuuden siirtämiseksi Suomen Naisten Huoltosäätiölle, nykyiselle Lotta Svärd -säätiölle. 23. marraskuuta 1944 Valvontakomissio määräsi myös Lotta Svärdin lopetettavaksi.

Muistomerkkejä

Suomessa on useita suojeluskuntalaisille osoitettuja muistomerkkejä, joista suuri osa on sisällissodan valkoisiin liittyviä muistomerkkejä.

Suojeluskuntalaisen Pentti Papinahon muistomerkki Seinäjoella.

Katso myös

• Suojeluskuntatalo
• Valkoiset
• Luettelo suomalaisista suojeluskuntalehdistä
• Suojeluskunta- ja lottamuseo
• Tampereen suojeluskunta- ja lottamuseo

Lähteet

• Jussila, Osmo; Hentilä, Seppo; Nevakivi, Jukka: Suomen poliittinen historia 1809-2009. WSOY: Helsinki 2009. ISBN 978-951-0-33241-2
• Wegelius, K. A.: Routaa ja rautaa 1. WSOY, Helsinki, 1926.
• Juva, Einar W.: Suomen kansan aikakirjat. Osa 9. Otava, 1937.
• Juva, Einar W.: Suomen kansan aikakirjat. Osa 10. Otava, 1938.
• Hersalo, N. V.: Suojeluskuntain historia I. Puolustustahtoinen kansa. 4 p. Hata, Vaasa, 1966.
• Raikkala, Hannes.: Suojeluskuntain historia III. Kamppaileva kansa. 2 p. Hata, Vaasa, 1966.

Kirjallisuutta

• Vasara, Erkki: Valkoisen Suomen urheilevat soturit, Suojeluskuntajärjestön urheilu- ja kasvatustoiminta vuosina 1918-1939. Bibliotheca Historica 23. Suomen historiallinen seura 1997. ISBN 951-710-062-0
• Selén, Kari: Sarkatakkien maa: Suojeluskuntajärjestö ja yhteiskunta 1918–1944. WSOY, 2001. ISBN 951-0-25684-6
• Selén, Kari ja Pylkkänen, Ali: Sarkatakkien armeija: Suojeluskunnat ja suojeluskuntalaiset 1918–1944. WSOY, 2004. ISBN 951-0-29418-7
• Tikka, Marko: Valkoisen hämärän maa? Suojeluskunnat, virkavalta ja kansa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-803-2
• Tikka, Marko: Suomen levottomat vuodet 1917–1921. Ajatus Kirjat, 2006. ISBN 951-20-7051-0
• Roselius, Aapo: Teloittajien jäljillä: valkoisten väkivalta Suomen sisällissodassa. Tammi, 2007. ISBN 978-951-31-3841-7
• Korpisaari, Harri: Itsenäisen Suomen puolesta: Sotilaskomitea 1915–1918. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2009. ISBN 978-952-222-144-5

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Suojeluskunta Wikimedia Commonsissa

• Tietoa suojeluskuntia koskevista lähteistä (Arkistolaitos)
• Suomalaisen klubin Mannerheim-sivuston artikkeli Suojeluskunnista
• Tampereen yliopiston teemasivut
• Paikallisia SK-perinnelinkkejä (Arkistoitu – Internet Archive)
• Luettelo Suojeluskuntapiireistä. (Arkistoitu – Internet Archive)
• Asetus Suojeluskunnista (86/1918)
• Asetus Suojeluskunnista (212/1921)
• Laki suojeluskuntajärjestöstä (347/1927)
• Asetus suojeluskuntajärjestöstä (156/1928)
• Laki suojeluskuntajärjestöstä annetun lain kumoamisesta (770/1944)