Pitäjä

Pitäjä (aikaisemmin myös pitäjäs) on Suomessa jo esihistoriallisena aikana käytetty sana, joka on ollut erilaisten hallinnollisten ja kirkollisten paikallisyhteisöiden nimenä 1800-luvulle asti. Sen jälkeen kun maaseudulle 1860-luvulla perustettiin kunnallishallinto, sanaa on epävirallisesti käytetty tarkoittamaan maalaisseutumaisen kunnan aluetta. Nykypäivänä pitäjä-sana soveltuu Kotimaisten kielten keskuksen suosituksen mukaan kuvaamaan toiseen kuntaan liitetyn entisen, maaseutumaisen kunnan aluetta.

Vastaava ruotsinkielinen termi on socken, jolla Ruotsissa yleensä tarkoitetaan Ruotsin entisten kuntien alueita sellaisina kuin ne olivat ennen vuonna 1952 toteutettua tai myöhemmin toteutettuja kuntauudistuksia. Norjan ja tanskan kielissä sana esiintyy muodossa sogn.

Sanan alkuperä ja muinaispitäjät

Pääartikkeli: Muinaispitäjä

Suomen kielessä sanalla pitäjä on alun perin tarkoitettu Länsi-Suomen esihistoriallisen ajan paikallisyhteisöjä. Nimitys johtuu todennäköisesti siitä, että pitäjät muodostuivat alkujaan kestitys- ja uhripitojen järjestämistä varten, joskin toisen selityksen mukaan sana viittaisi vieraalle verottajalle toimeenpantuihin pitoihin. Pitäjät kehittyivät myöhemmin itsehallinnollisiksi yhteisöiksi, joiden puitteissa hallinnoitiin ja jaettiin oikeutta. Kristinuskon päästyä voitolle maassa alettiin pitäjiksi (ruots. socken) nimittää sekä kirkollisia seurakuntia että valtionhallinnollisia alueyksiköitä.

Ruotsin sana socken ja sen tanskalainen vastine sogn on johdettu verbistä söka, tanskaksi søge, joka merkitsee etsiä, mutta myös hakeutua. Sillä tarkoitettiin aluetta, jonka väestö kokoontui eli hakeutuu samalle kulttipaikalle tai myöhemmin samaan kirkkoon. Esihistoriallisena aikana sana on todennäköisesti merkinnyt myös oikeuspiiriä.

Kirkkopitäjien alkuperä

Erään mahdollisen selityksen kirkkopitäjien alkuperälle Pohjoismaissa on kehittänyt kielitieteilijä Stefan Brink. Pohjoismaissa harjoitetun lähetystyön ensimmäisessä vaiheessa 900- ja 1000-luvuilla mahtimiehet Skandinaviassa ja Islannissa rakennuttivat yksityisestä aloitteestaan kirkkoja tiluksilleen. Todennäköisesti tämä ei vielä johtanut varsinaiseen kirkolliseen jaotukseen. Vasta 1000-luvun lopulla ja 1100-luvulla kirkkoa alettiin johtaa keskitetysti, mikä johti muun muassa hiippakuntien perustamiseen. Tähän aikaan kuninkaat rakennuttivat ”valtakirkkoja” strategisesti tärkeille paikoille Norjan Trøndelagiin sekä ilmeisesti myös eräille seuduille Ruotsiin, kuten Itä-Götanmaan, Hälsinglandin ja Gotlannin kruununtiloille. Vasta tämän jälkeen muodostuivat todelliset kirkkopitäjät, mikä läheisesti liittyi kymmenysten käyttöönottoon. Keskeisille paikoille sijoitettujen pitäjänkirkkojen ympärille perustettiin hautausmaat, jotka olivat koko seudun yhteisiä, ja samalla tilojen omat hautausmaat jäivät pois käytöstä. Niinpä 1200-luvulla hylättiin esimerkiksi Ångermanlandin Skelettåkern, joka todennäköisesti sijaitsi erään yksityisten rakentaman kirkon ympärillä ja jossa kristillisiä hautauksia oli suoritettu jo noin vuodesta 1000 saakka.

Tanskan pitäjät

Tanskassa pitäjien (tansk. sogn) katsotaan muodostuneen jokseenkin lyhyen ajan kuluessa. Jo 1000-luvulla Adam Bremeniläinen mainitsi, että Tanska oli jaettu suureen määrään pitäjiä. Sjællandin ja Skånen kirkkolaeista noin vuodelta 1170 ilmenee, että pitäjälaitos oli jo täysin kehittynyt. Kun Tanskaan 1800-luvulla perustettiin kunnallinen itsehallinto, vanhoista kirkkopitäjistä muodostettiin ”pitäjäkuntia” (sognekommun), jotka pysyivät itsenäisinä kuntina vuoden 1970 kuntauudistukseen saakka.

Tanskassa vanhat kirkkopitäjät olivat pinta-alaltaan pieniä, usein vain yhden kylän käsittäviä. Jo 1100-luvun lopulla maassa oli 2350 kirkkoa. Juuri ennen vuoden 1970 kuntauudistusta maassa oli noin 1 300 kuntaa.^selvennä

Norjan pitäjät

Haltdalenin sauvakirkko Trøndelagissa rakennettiin noin vuonna 1170.

Norjalaiset kääntyivät kristinuskoon pitkälti voimakkaiden kuninkaiden vaikutuksesta. Tämä johti siihen, että kuninkaat saivat suuren vaikutusvallan myös kirkon organisaatioon. Olavi Tryggvenpoika (n. 968–1000) rakennutti kirkkoja rannikolle, kun taas Olavi Haraldinpoika (Pyhä Olavi, hallitsijana 995–1030) piti huolen siitä, että jokaiseen lääniin oli rakennettava pääkirkko, ja hän otti huolekseen myös papiston palkkauksen. Myöhemmin muodostuivat seurakunnat kirkkoineen läänejä pienemmiksi alueellisiksi yksiköiksi. Norjassa oli myös joukko yksityisten omistamia kirkkoja, joita paikalliset mahtimiehet olivat rakennuttaneet tiluksilleen. Täten Norjaan muotoutui julkisten ja yksityisten eriasteisten kirkkojen järjestelmä, joka myöhemmin vahvistettiin lailla. Esikuva tälle järjestelylle saatiin mahdollisesti Englannista, josta useimmat lähetyssaarnaajatkin olivat maahan saapuneet. Siellä oli jo ennestään eri asteisten kirkkojen muodostama organisaatio, joka ulottui katedraalikirkoista tavallisiin pitäjänkirkkoihin ja yksityisiin kappeleihin. Kaikkiaan Norjassa oli keskiajan lopulla noin 1 200 kirkkoa.

Vuoteen 1837 saakka pitäjä (norj. sogn) oli Norjan kirkon pienin hallinnollinen yksikkö. Sen jälkeen perusyksiköksi tuli seurakunta (prestagjlede, vuodesta 2004 lähtien prosti), joka voi käsittää yhden tai useamman pitäjän. Se on pitäjänpapin virkapiiri, ja sitä johtaa rovasti.

Pitäjällä säilyi kuitenkin tietynlainen itsehallinnollinen asema ei-kirkollisissa asioissa. Paikallisilla pitäjäkunnilla, joita johtivat pitäjänvaltuutetut kihlakunnanraadissa, oli suuri merkitys kunnallisen itsehallinnon kehityksessä. Parantuneiden kulkuyhteyksien vuoksi paikallisten pitäjäkuntien merkitys väheni ajan mittaan, ja ne lakkautettiin hallinnollisina yksikköinä vuonna 1950.

Ruotsin pitäjät

Kirkkopitäjät

Akebäckin kirkkoa Gotlannissa alettiin rakentaa 1100-luvun lopulla.

Monet tutkijat ovat yrittäneet selvittää, missä määrin Ruotsin kirkkopitäjien (ruots. kyrksocken) alkuperä ulottuu esikristilliseen aikaan. Kysymystä ovat tutkineet muun muassa Stefan Brink ja Johan Kraft, jotka molemmat ovat päätyneet siihen, ettei asiasta voida sanoa mitään yleistävää koko Ruotsin osalta, vaan pitäjien muodostuminen on tapahtunut eri tavalla Ruotsin eri maakunnissa.

Stefan Brinkin mukaan pitäjät Götanmaalla muodostuivat siten, että talonpojat liittyivät jo olemassa olleeseen kirkkojen ryhmään muodostaakseen kantokykyisiä yksiköitä. Kunkin pitäjän muodosti joukko ihmisiä riippumatta mistään vanhemmasta alueellisesta jaotuksesta. Öölannin ja Gotlannin pitäjät muodostuivat todennäköisesti 1100-luvulla, Itä-Götanmaalla ja Länsi-Götanmaalla vuosien 1150 ja 1250 välillä. Sveanmaalla kehitys oli samankaltainen, mutta kirkkopitäjät näyttävät monissa tapauksessa muodostuneen jo aikaisemmin voimassa olleen ledung-jaon mukaisiksi. Sveanmaan keskiosissa ensimmäiset pitäjät muodostuivat 1100-luvulla, viimeiset 1200-luvulla. Ensimmäiset Norlannin pitäjät, Uumajaa ja Bygdeåta myöten, lueteltiin Sexårsgärdissä vuodelta 1314. Ne olivat ilmeisesti syntyneet vuosien 1150 ja 1300 välillä maantieteellisesti läheisistä asutuksista, ja pitäjänkirkot rakennettiin kuninkaankartanoiden, hautakumpujen ja uhripaikkojen läheisyyteen.

John Kraft kiinnitti huomiota siihen, että Ruotsin pitäjäjako suurelta osin perustui esikristillisen ajan satakuntalaitokseen ja laivakuntajärjestelmään. Hän on osoittanut maakunta maakunnalta, millä tavoin tämä vastaavuus ilmenee.

Ruotsissa pitäjät asukkaineen saivat itsenäisen aseman, jota kanoninen oikeus ei tuntenut. Maakuntalakien kirkkokaarissa, esimerkiksi Länsi-Götanmaan laissa papisto ja pitäjäläiset olivat kaksi osapuolta, joilla oli vastavuoroiset oikeudet ja velvollisuudet.

Jo keskiajalla pitäjät saivat muun muassa Gotlannissa myös tehtäviä, jotka eivät suoranaisesti liittyneet kirkkoon. Niissä pitäjän asukkaat saattoivat tietyissä tapauksissa toimia tuomareinakin. Tästä käytännöstä saivat alkunsa myöhemmin kehittyneet viralliset pitäjänkokoukset. Ruotsin kuntien ja niiden itsehallinnon alkuperä liittyy täten läheisesti vanhoihin kirkkopitäjiin.

Jotkut Ruotsin pitäjistä jakautuivat vuodesta 1682 lähtien hallinnollisesti ruotuihin. Samaan ruotuun kuuluvilla talonpojilla oli yhteisesti vastuullaan erilaisia tehtäviä, erityisesti sotamiesten mutta myös köyhäinhoidon järjestäminen.

Etelä- ja Keski-Ruotsissa pitäjäjako vakiintui varhain, eikä siihen enää uskonpuhdistuksen jälkeen tehty perusteellisia muutoksia. Metsäseuduilla oli kuitenkin siellä täällä kappeliseurakuntia, jotka vähitellen saattoivat erota erillisiksi seurakunniksi ja samalla omiksi pitäjikseen. Tämä oli yleistä varsinkin Norlannissa sekä Ruotsiin tuohon aikaan kuuluneessa Suomessakin. Ruotsissa on ollut enimmillään noin 3 000 pitäjää.

Pitäjäjaon kehityksestä eri puolilla Ruotsia tehdyt tutkimukset ovat osoittaneet nämä erot erityisen selvästi. Niinpä esimerkiksi Öölannissa ja Gotlannissa jaotukseen ei vuosien 1686 ja 1862 välisenä aikana tehty juuri lainkaan muutoksia. Sen sijaan nykyisten Västerbottenin ja Norrbottenin läänien alueella pitäjien lukumäärä kaksinkertaistui samalla aikavälillä. Siitä huolimatta monet pitäjät pohjoisimmassa Ruotsissa olivat vielä tämän jälkeenkin huomattavan laajoja, minkä vuoksi monia niistä on jaettu pienempiin osiin vielä vuoden 1862 jälkeen. Etelä-Ruotsissakin joillakin seuduilla, esimerkiksi Pohjois-Blekingessä, kehitys oli samansuuntainen kuin Norlannissa. Alla oleva karttasarja esittää Ylä-Norlannin pitäjäjaon kehitystä.

• Pitäjien kehitys nykyisten Västerbottenin ja Norrbottenin läänien alueella ennen vuotta 1910
• 
  Ennen vuotta 1600 perustetut pitäjät. Anundsjön pitäjä Västernorrlandin läänissä on otettu mukaan, koska Åselen Lappi kuului tähän pitäjään. Tornion (Torneå) pitäjä ulottui nykyisen Suomen puolelle.
• 
  Vuosina 1600–1700 perustetut pitäjät. Läänin koilliset rajapitäjät ulottuivat nykyisen Suomen puolelle.
• 
  Vuosina 1701–1815 perustetut pitäjät. Vuodesta 1809 lähtien koillisten rajapitäjien itäosa kuuluu Suomeen.
• 
  Vuosina 1816–1862 perustetut pitäjät.
• 
  Vuosina 1863–1910 perustetut seurakunnat ja usein myös pitäjiksi kutsutut maalaiskunnat.

Kirkkopitäjät ja kunnat

Ruotsin vuoden 1862 kunnallisasetuksilla, jotka tulivat voimaan 1. tammikuuta 1863, lakkautettiin pitäjänkokouksen johtamat kirkkopitäjät hallinnollisina alueina. Niiden tilalle perustettiin Ruotsin kunnat, joiden alue kuitenkin oli sama kuin Ruotsin kirkon seurakuntien. Kunnan ylin päättävä elin oli kunnanvaltuusto. Koska kuntien alue oli yleensä sama kuin vanhojen pitäjien, säilyi niiden alueellinen identiteetti ennallaan. Myöhemmin Ruotsin kuntajakoa on kuitenkin perusteellisesti muutettu vuosien 1952 ja 1971 kuntauudistuksissa, jotka suuresti vähensivät kuntien lukumäärää.

Viime aikoina myös Ruotsin kirkon seurakuntia on enenevässä määrin yhdistetty lähinnä taloudellisista syistä.

Ruotsin hallintopitäjät

Kustaa Vaasan hallinnollisten uudistusten yhteydessä Ruotsiin perustettiin maakirjapitäjät (ruots. jordebokssocken), joilla oli merkitystä ennen kaikkea verohallinnossa. Niiden alueet olivat yleensä, mutta eivät aina, samat kuin kirkkopitäjien. Kun kuitenkin oli joukko poikkeuksia, joissa kirkko- ja maakirjapitäjien alueet poikkesivat toisistaan, tällaisia alueita käsittelemään asetettiin vuonna 1882 erityinen komitea. Sen työn tuloksena maakirjapitäjien alueet päätettiin muuttaa kirkkopitäjien mukaisiksi.

Kun kirkkopitäjät vuonna 1862 lakkautettiin hallinnollisina yksikköinä, muutos ei vaikuttanut maakirjapitäjiin, joilla säilyi niiden entinen merkitys kiinteistöjaotuksen yksikkönä maaseudulla. Ne menettivät kuitenkin tärkeimmän merkityksensä, kun maaverot myöhemmin lakkautettiin, ja vuonna 1908 maakirjat päätettiin korvata maa- ja kiinteistörekisterillä. Muutoksen toteuttaminen kesti kuitenkin aikansa, ja maarekisteri saatiin valmiiksi vasta vuonna 1931. Sen mukaisesti maakirjapitäjät muutettiin 1. heinäkuuta 1936 maarekisteripitäjiksi. Kaupungeissa, useimmissa kauppaloissa sekä joissakin taajaväkisissä yhdyskunnissa sijaitsevia kiinteistöjä ei merkitty maarekisteriin, vaan erilliseen kiinteistörekisteriin. Vuosien 1976 ja 1995 välillä kiinteistötietojärjestelmä uudistettiin, minkä jälkeen kiinteistöt lueteltiin kunnittain. Tämän jälkeen maarekisteripitäjiä ei hallinnollisina yksikköinä enää ole olemassa.

Maanmittauksessa vanhaa pitäjäjakoa käytetään edelleen, mutta tässä tarkoituksessa se ”jäädytettiin” sellaiseksi kuin se oli ennen uudistusta. Tämä jaotus on yhä merkitty rekisterikarttoihin, eikä sitä enää muuteta. Ruotsin maanmittaushallituksen paikannimitietokannassa ja karttahaku-toiminnossa entisten pitäjien nimet esiintyvät paikannimityypillä asutusnimi (bebyggelse).

Käsitteen nykyinen merkitys

Nykyisin Ruotsissa ei ole virallista pitäjäjakoa. Pitäjä (ruots. socken) on kuitenkin hyvin yleisessä käytössä oleva käsite, sillä monissa yhteyksissä tarvitaan muuttumattomana pysyvää paikkakuntajakoa. Kuntia ja seurakuntia jaetaan tai yhdistetään tarpeen mukaan, mutta koska pitäjät eivät enää ole hallinnollisia yksiköitä, niiden alueita ei muuteta.

Esiintyy kuitenkin eri mielipiteitä siitä, mistä lähtien pitäjien on katsottava pysyneen muuttumattomina. Joidenkuiden mielestä oikea ajankohta on vuosi 1863, jolloin maalliset kunnat ja kirkolliset seurakunnat erotettiin toisistaan. Toisten mielestä pitäjillä olisi tarkoitettava Ruotsin entisten kuntien alueita sellaisina kuin ne olivat ennen vuoden 1952 suurta kuntauudistusta (toisaalta eräitä maalaiskuntia oli liitetty toisiin kuntiin jo ennen sitä). Tämän vuoksi on vaikea muodostaa yleistä sääntöä siitä, mitä alueita on sanottava pitäjiksi – asia riippuu kussakin tapauksessa paikallisesta käytännöstä ja identiteettikäsityksistä.

Ruotsin pitäjät, kuten maakunnatkaan eivät siis enää ole virallisia juridisia tai kameraalisia yksiköitä, mutta ne ovat maantieteellisiä alueita, jotka perustuvat vanhempaan poliittiseen jakoon, kulttuuriseen yhteenkuuluvuuteen ja maantieteellisiin erityispiirteisiin, joihin ihmiset edelleen samastuvat. Pitäjäjakoa käyttävät murteiden ja paikannimien tutkijat sekä historioitsijat ja arkeologit. Rekisteriyksikköinäkin niitä käyttävät muun muassa Riksantikvarieämbetet, Naturhistoriska riksmuseet ja Nordiska museet. Kasvitieteilijät käyttävät pitäjiä kasvien löytöpaikkojen ja levinneisyys­alueiden ilmoittamiseen, sillä he katsovat tarvitsevansa maantieteellistä jaotusta, jota ei muuteta poliittisista ja hallinnollisista syistä. Ruotsin kotiseutuyhdistysten toimialueena on yleensä pitäjä. Maakuntien tavoin pitäjät kuuluvat Ruotsin aineettomaan kulttuuriperintöön.

Sukututkimuksessa käytetään pitäjien ja kaupunkien sijasta rekisteriyksikköinä yleensä Ruotsin kirkon seurakuntia sellaisina kuin ne olivat tutkittavana ajankohtana. Tämä johtuu siitä, että Ruotsin kirkko vastasi väestökirjanpidosta heinäkuun 1991 alkuun saakka, jolloin se siirtyi veroviranomaisille. Ihmisten syntymä, kuolema, avioliitto sekä maahan- ja maastamuutto rekisteröitiin seurakuntien kirkonkirjohin. Myös Ruotsin tilastollisen keskustoimiston (Statistiska centralbyrån) väestönlaskennoissa, jollainen viimeksi toimeenpantiin vuonna 1990, seurakunta on Ruotsin pienin alueellinen yksikkö.

Myöhemmin alettiin yhä yleisemmin vaatia, että väestökirjanpidon pienimpinä yksikköinä olisi seurakuntien sijasta käytettävä pitäjiä. Aiheena oli toisaalta Ruotsin kirkon ja valtion ero, jonka vuoksi väestökirjanpidon aluejaonkin pitäisi olla kirkosta riippumaton, toisaalta se, että Ruotsin kirkon seurakuntajakoa on yhä enemmän muutettu ja se vastaa enää harvoissa tapauksissa vanhaa pitäjäjakoa, varsinkaan suurkaupungeissa. Toisaalta on huomautettu, ettei vanha pitäjäjakokaan enää varsinkaan suurkaupunkien läheisyydessä juuri vastaa asutuksen nykyistä rakennetta. Vuonna 2007 Ruotsin valtiopäivät hylkäsivät asiaa koskeneen hallituksen esityksen, mutta myöhemmin on otettu käyttöön vanhaa pitäjäjakoa suurin piirtein vastaava piirijako.

Ruotsin piirit

Nykyisin Ruotsi on jaettu piireihin, jotka alueeltaan vastaavat Ruotsin kirkon seurakuntia sellaisina kuin ne olivat 31. joulukuuta 1999, jolloin Ruotsin kirkon asema valtionkirkkona lakkasi. Maaseudulla ne suurelta osin vastaavat vanhoja pitäjiä (muutamien pitäjien seurakuntia oli yhdistetty jo aiemmin), mutta suurimmat kaupungit ovat jakautuneet kukin useaan piiriin. Ne eivät ole itsehallinnollisia alueita, mutta niitä käytetään aluejaon yksikköinä väestö­kirjan­pidossa ja kiinteistörekisterissä.

Suomen pitäjät

Kirkkopitäjät

Pääartikkeli: Luettelo Suomen kirkkopitäjistä

Suomessakin kirkkopitäjät syntyivät kristinuskon levitessä. Ne muodostuivat usein esihistoriallisten pitäjien pohjalta. 1600-luvulta lähtien kirkkopitäjissä alkoi vahvistua seurakunnallinen itsehallinto, jonka päättävä elin oli pitäjänkokous.

Suomessa kirkkopitäjiä oli selvästi vähemmän kuin muissa Pohjoismaissa. Vielä keskiajan lopulla Suomessa oli vain 136 seurakuntaa. Ne olivat kuitenkin hyvin eri laajuisia eri osissa maata. Niinpä Varsinais-Suomessa monet pitäjät (ja sen mukaisesti alueen kunnat viimeaikaisiin kuntaliitoksiin saakka ja osittain vieläkin) olivat pinta-alaltaan pieniä, vain muutaman kymmenen neliökilometrin laajuisia, kun taas Itä- ja Pohjois-Suomen harvaan asutuilla seuduilla monet pitäjät (ja nykyiset kunnat) ovat useiden tuhansien neliökilometrien laajuisia.

Kirkkopitäjät lakkautettiin vuoden 1865 kunnallisasetuksessa. Uusiksi maallisiksi paikallishallintoalueiksi perustettiin kunnat, jotka vastasivat alueiltaan vanhoja kirkkopitäjiä tai niiden kappeliseurakuntia, ja pitäjänkokoukset korvattiin kuntakokouksilla. Kaupungeissa maallinen hallinto oli jo alun pitäenkin erkaantunut seurakunnallisesta päätöksenteosta, koska kaupunkeja johti raati ja maistraatti.

Hallintopitäjät

Pääartikkeli: Luettelo Suomen hallintopitäjistä, Neljänneskunta

Suomen hallintopitäjät vuonna 1635.

Hallintopitäjät olivat Suomessa keskiajalta peräisin olleita hallinnollisia ja oikeudellisia piirejä. Ne muodostettiin 1300- ja 1400-luvun vaihteessa ja saattoivat erota alueiltaan kirkkopitäjistä. Erityisesti näin oli Turun lähellä ja Hämeessä. Hallintopitäjät muodostettiin verojen kantamiseksi ja ne olivat samalla käräjäpiirejä. Niiden tärkein hallintoelin oli käräjät. Keskiajalta 1700-luvulle saakka paikallishallinnolliset ja oikeudelliset asiat käsiteltiin samoissa kokouksissa. Hallintopitäjän alue jakautui edelleen pienempiin hallinnollisiin yksiköihin, esimerkiksi neljänneskuntiin tai kolmanneskuntiin. Hallintopitäjän tärkein virkamies oli nimismies. Useampi hallintopitäjä muodosti yhdessä kihlakunnan, joka oli kihlakunnantuomarin virkapiiri.

Kirkkopitäjät saivat uudella ajalla enemmän valtaa myös maallisissa asioissa ja näin hallintopitäjien merkitys väheni. 1700-luvulla paikallishallinnon tärkeimmäksi elimeksi nousi pitäjänkokous, joka toimi kirkkopitäjässä. Hallintopitäjät hävisivät lopullisesti 1870-luvulla, kun vuoden 1865 kunnallisasetuksessa seurakuntajaon pohjalta perustettiin kunnallinen ja oikeudellinen aluejako.

Sanan myöhempi käyttö

Sen jälkeen kun Suomen maaseudulle vuoden 1865 kunnallislain johdosta perustettiin kunnallishallinto, sanaa pitäjä on puhekielisesti käytetty tarkoittamaan kunnan aluetta, vaikka muutos merkitsikin sitä, että pitäjät 1860–80-luvulla hävitettiin. Virallisestikin termiä käytettiin vielä 1900-luvun alkupuolella maakirjassa. Sanaa on vakiintuneesti edelleen käytetty myös muun muassa murteiden, historian ja kansanperinteen tutkimuksessa.

Kun kuntajako maaseudulla oli Ruotsin tavoin pitkään sidoksissa seurakuntajakoon, pitäjä-käsitteen merkitys oli käytännössä selvä: pitäjän alue oli aina sama kuin vastaavan kunnan ja seurakunnan. Sanan merkitys kävi kuitenkin epämääräisemmäksi sen jälkeen, kun vuonna 1925 säädetty laki teki mahdolliseksi muuttaa kuntajakoa kirkollisesta jaosta riippumatta. Sanaa pitäjä ei voitu enää kiistattomasti käsittää kunnan synonyymiksi, eikä sille myöskään vakiintunut sellaista merkitystä, että sillä olisi aina tarkoitettu nimenomaan seurakunnan aluetta.

Kun Suomessa on viime vuosikymmeninä suoritettu suuri joukko kuntaliitoksia ja uusiakin liitoksia on suunnitteilla, Kotimaisten kielten keskuksen nimistönhuolto on suosittanut, että pitäjä-nimitystä käytettäisiin entisistä maaseutumaisista kunnista, jotka on liitetty toiseen kuntaan, erotukseksi toisaalta nykyisistä kunnista ja toisaalta pienemmistä kaupunginosista ja kylistä.

Ehdotettu pitäjä-terminologia ei toistaiseksi ole vakiintunut yleissuomalaiseksi käytännöksi, mutta muutamissa lakkautetuissa kunnissa kuten Kiihtelysvaarassa ja Kesälahdessa paikalliset kylä- ja asukasyhdistykset ovat tehneet virallisen aloitteen, että näiden entisten kuntien alueista käytettäisiin virallisestikin pitäjä-nimitystä. Hollolassa taas on tehty valtuustoaloite, että lakkautetun Hämeenkosken kunnan alueesta käytettäisiin kaikissa virallisissa yhteyksissä nimitystä Hämeenkosken pitäjä. Parikkalan kunnassa on virallisestikin päätetty, että entisen Uukuniemen kunnan alueesta käytetään nimeä Uukuniemen pitäjä. Toisaalta kun Kuopioon on vuosien kuluessa liitetty Riistaveden, Vehmersalmen, Karttulan, Nilsiän, Maaningan ja viimeksi Juankosken kunnat; vuonna 2016 jokaiseen näistä päätettiin perustaa lähidemokraattiseksi toimielimeksi pitäjänraadit. Kun Mikkelin maaseurakunta vuoden 2013 alussa lakkautettiin, tuli siihenastisen Mikkelin maaseurakunnan kirkon nimeksi Mikkelin pitäjänkirkko. Samoin vuoden 2007 alussa lakanneen Heinolan maaseurakunnan kirkon nimeksi tuli Heinolan pitäjänkirkko.

Vastaavia käsitteitä muissa maissa

Kirkkopitäjän käsite vastaa kanonisen oikeuden käsitettä parochia, jolla tarkoitetaan kirkollisen organisaation perusyksikköä, yhden papin virkapiiriä. Samaa alkuperää on englannin kielen sana parish. Englannissa parish on, paitsi kirkollinen, myös maallinen hallintoalue, jollaisena siitä käytetään usein myös nimitystä civil parish.

Katso myös

• Hallintopitäjä
• Kirkkopitäjä
• Seurakunta
• Maalaiskunta
• Kunta
  • Tanskan kunnat
  • Norjan kunnat
  • Ruotsin kunnat
  • Suomen kunnat
• Keisarinpitäjä
• Pitäjänmakasiini
• Pitäjänmetsä

Lähteet

• Nenonen, Kaisu-Maija & Teerijoki, Ilkka: Historian suursanakirja, s. 134, 394-395. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2

Aiheesta muualla

• Litzen, Veikko: Om socknen. Historisk tidskrift för Finland, 1977, 62. vsk, s. 331–335. (ruotsiksi)
• Jutikkala, Eino (toim.): Suomen historian kartasto. (2. uudistettu painos) Porvoo: WSOY, 1959.
• Manninen, Ohto: Suomen hallintopitäjät vuoteen 1809. Teoksessa Sukututkimuspäivien esitelmiä 1981–1982, Suomen sukututkimusseuran julkaisuja 38, Suomen sukututkimusseura 1984, ISBN 951-95152-4-0, ISSN 0355-3175, sivut 67–128.