Asiantuntijuus

Artikkelin tarkoituksena on luoda katsaus eräisiin asiantuntijuuden tutkimuksen nykysuuntauksiin. Perinteisestä kognitiivisesta näkökulmasta asiantuntijuus on poikke-uksellisen taitavan tiedonhankinnan ja tiedonkäsittelyn prosessi. Tämän tiedonhankin-tanäkökulman haastaa tilannesidonnaisen kognition tapa tarkastella asiantuntijuutta kulttuu-riin osallistumisen prosessina (osallistumisnäkökulma), jossa yksilön identiteetin kehitty-misellä on tärkeä sija. Kirjoittajat esittävät, että näiden kahden vastakkaisen näkökulman ylittäminen onnistuu kolmannesta tarkastelukulmasta, jossa päähuomio kiinnittyy asiantun-tijuuden kehityksen prosessiin ja uuden tiedon luomiseen (asiantuntijuus tiedonluomisena). Aikaisemman tiedon ylittämiseen ja nykyisten käytäntöjen muuttamiseen tietoisesti tähtää-ville innovatiivisille tietoyhteisöille on tyypillistä yksilön ja yhteisön yhteiskehitys. Tietoa luova yhteisöllinen toiminta johtaa muutoksiin toimijoiden osaamisessa ja asiantuntijuudessa ja toisaalta heidän kognitiivinen kasvunsa ja kehityksensä ruokkivat yhteisön muutosta. Kehittyneelle tietoyhteiskunnalle tyypillisen verkostoitunut asiantuntijuus voidaan ymmär-tää ja selittää sosiaalisesti hajautuneena prosessina, joka muodostuu vuorovaikutuksessa yksilöiden, yhteisöjen ja laajempien verkostojen välillä.

Tämän artikkelin tarkoituksena on tutkia ihmisen asiantuntijuutta kolmen oppimisen vertauskuvan – tiedonhankintavertauskuva, osallistumisvertauskuva ja tiedon-luomisvertauskuva – näkökulmasta. Perinteisestä kognitiivisesta näkökulmasta asiantun-tijuus perustuu poikkeukselliseen pätevyyteen, joka perustuu tietorakenteiden mentaali-seen prosessointiin. Tätä monologista tiedonhankintavertauskuvaa haastavat sosiokulttuurisen lähestymistavat, osallistumisvertauskuva, joka tarkastelee asiantuntijuutta yhteisöön osallistumisen ja kasvamisen prosessina, jossa tapahtuu kulttuurihistoriallisesti kehitty-neiden sosiaalisten käytäntöjen ja välittävien materiaalisten ja käsitteellisten artefaktien haltuun ottamisella on keskeinen rooli. Pikemmin kuin olemassa olevan tiedon omaksuminen tai valmiiseen kulttuuriin sosiaalistuminen, meidän aikaamme luonnehtii jatkuva uuden luominen ja innovaatioiden tuottaminen. Tiedonluomisen vertauskuva tarkastelee asiantuntijuutta pitkäjännitteisenä kollektiivisena yrityksenä jaetun kohteen kehittämisek-si, kohteen joka voi olla idea, design, suunnitelma, konkreettinen tuote, palvelu tai reflektion kohteena oleva käytäntö. Tällaiset tiedonluomisen käytännöt sisältävät ”trialogista” vuorovaikutusta yksilöiden, yhteisöjen ja kohteiden välillä, jota ei voida pelkistää proses-sin yksittäisiin osatekijöihin. Esitämme kaksi tapaustutkimusta kollektiivisen asiantunti-juuden jalostamisesta ammatillisissa yhteisöissä, joissa esiintyy sekä asiantuntijuuden dialogisia ja trialogisia ulottuvuuksia. Asiantuntijuuden yksilölliset, sosiaaliset ja materiaaliset ulottuvuudet sekoittuvat monella tavalla kohteeseen suuntautuneessa pitkäaikai-sessa toiminnassa. Nämä tutkimukset osoittivat, että tosielämän asiantuntijuus määritellään relationaalisesti pikemmin kuin yksilöllisesti ja sisältää usein tietoalueiden välistä risteytymistä tai sillanrakentamista. Tutkimukset paljastivat monia tapoja, joiden välityksellä osanottajat jakavat ja jalostavat asiantuntijuuttaan työyhteisöjen jaetuissa käytännöissä.

Paavola, S., Ilomäki, L. & Lakkala, M. (2012) Tiedon esittäminen verkko-oppimateriaalissa. Teoksessa Ilomäki, L. (toim). Laatua eoppimateriaaleihin. E-oppimateriaalit opetuksessa ja oppimisessa (s. 44-53). Oppaat ja käsikirjat 2012:5. Helsinki: Opetushallitus.

Aiemmissa tutkimuksissa on havaittu, että ympäristötutkimukseen kohdistuu voimakkaita poliittisia ja taloudellisia paineita. Tutkijoiden vapauden rajoituksiin liittyviä organisatorisia mekanismeja ei ole kuitenkaan tutkittu juuri lainkaan. Tämä tutkimus kohdentaa huomionsa juuri näihin mekanismeihin valtion tutkimuslaitosten kontekstissa. Kymmenen kokeneen ympäristötutkijan haastatteluihin perustuva analyysi osoittaa, että tutkimukseen ja siitä viestimiseen pyritään ajoittain vaikuttamaan ulkopuolelta. Vaikuttamisen tekee mahdolliseksi tutkimuslaitosten hierarkkinen organisaatio. Analysoimme tätä prosessia systeemisen vallankäytön näkökulmasta. Tulokset osoittavat, että joskus laitoksen johto on sisäistänyt ulkoiset vaatimukset. Toisinaan myös tutkijat itse ovat sisäistäneet ulkoiset toiveet niin, että heitä ei tarvitse ohjata, vaan ajattelutapa läpäisee organisaation.  Kutsumme tätä prosessia tutkimuslaitoksen institutionaaliseksi itsesensuuriksi. Harvat vaiennetuiksi tulleet tutkijat haluavat nostaa asian esille organisaatiossaan tai julkisuudessa, koska se saattaisi vaarantaa heidän uransa. Tutkijoiden mukaan vaikuttamispyrkimyksiä voitaisiin rajoittaa luomalla organisaatioihin selkeät pelisäännöt.

Tässä artikkelissa tarkastellaan varhaiskasvatuksen sosionomin asiantuntijuutta sosionomi (AMK) -tutkinnon tuottaman osaamisen näkökulmasta. Erityisenä kiinnostuksen kohteena on varhaiskasvatuksen sosiaalipedagoginen osaaminen. Tavoitteena on lisätä ymmärrystä siitä, mitä erityisosaamista varhaiskasvatuksen sosionomi tuo varhaiskasvatuksen moniammatilliseen työyhteisöön oman koulutuksensa perusteella. Kiinnostuksen kohteena ovat tutkinnon tuottama osaaminen kokonaisuudessaan ja se, millaisia näkökulmia varhaiskasvatuslaissa määritellyn kelpoisuusvaatimuksen mukaiset ”varhaiskasvatukseen ja sosiaalipedagogiikkaan suuntautuneet vähintään 60 opintopisteen laajuiset opinnot” tuottavat. Lopuksi pohditaan sosiaalipedagogisen osaamisen vahvistamisen tarvetta varhaiskasvatuksessa.

Tutkimuksen tarkoitus on antaa yleiskuva korkea-asteen sosiaali- ja varhaiskasvatusalan koulutusohjelmissa työskentelevien musiikinopettajien työstä; musiikinopettajien koulutustaustasta, heidän työnsä luonteesta sekä heidän työssä viihtymisestään.
Teoreettinen viitekehyksemme käsittelee mm. musiikinopettajuuteen ja työssä viihtymiseen liittyviä teorioita, lasten musiikkikasvatusta ja sen tärkeimpiä lähtökohtia sekä sosiaali- ja varhaiskasvatusalojen koulutusjärjestelmää.
Tutkimuksemme on kvalitatiivinen tutkimus, jonka aineisto on kerätty kyselylomakkeen avulla. Lähetimme kyselyn jokaiselle korkea-asteen sosiaali- ja varhaiskasvatusalan koulutusohjelmassa työskentelevälle musiikinopettajalle; kyseessä oli siis kokonaisotanta. Yliopistojen varhaiskasvatuksen yksiköitä oli seitsemän ja ammattikorkeakoulujen sosiaalialan linjoja 27, joista kolmessa ei toistaiseksi ollut musiikinopetusta. Lopullinen vastausprosentti oli 85,3%.
Tuloksista ilmenee, että kyseisissä koulutusohjelmissa työskentelevät musiikinopettajat ovat monipuolisesti kouluttautuneita, työssään hyvin viihtyviä (92,3%) ja enimmäkseen tietoisesti näihin tehtäviin hakeutuneita. He kaipasivat laajempaa yhteistyötä muiden samankaltaista työtä tekevien musiikinopettajien kanssa. Suuri osa kyselyyn vastanneista opettajista piti tärkeänä mm. terapeuttista näkökulmaa opetuksessaan, jonka suunnittelusta ja tavoitteen asettamisesta he myös itse vastasivat.