The Birthday Party

The Birthday Party
Nick Cave lavalla Birthday Partyn kanssa. (Kuvassa näkyy taustalla myös basisti Tracy Pew)
Tiedot
Toiminnassa	1977–1983
Tyylilaji	post-punk, goottirock
Kotipaikka	Melbourne, Australia
Laulukieli	englanti
Jäsenet	Nick Cave Mick Harvey Rowland S. Howard Tracy Pew Des Heffner Phill Calvert
Levy-yhtiö	Missing Link Buddha
Aiheesta muualla
Kotisivut
Infobox OKNimi-testi OK

The Birthday Party, aiemmin The Boys Next Door, oli australialainen post-punk-yhtye. The Birthday Party aloitti vuonna 1977 ja hajosi 1983. Yhtyeestä sai alkunsa laulaja ja lauluntekijä Nick Caven ura. Myös The Birthday Partyssa soittaneet Mick Harvey ja Rowland S. Howard niittivät mainetta yhtyeen hajoamisen jälkeen. The Birthday Party otti vaikutteita punkista, rockabillysta ja alkeellisimmasta blues-musiikista, mutta yhtyeen musiikkia ei voitu määritellä yksiselitteisesti mihinkään tiettyyn tyylilajiin. Vaikka The Birthday Party oli John Peelin arvostama, se sai omana aikanaan osakseen vain vähän suosiota. Sen musiikkia kuvailtiin mediassa yhdeksi synkimmistä post-punk-yhtyeistä joita 80-luvun alussa ilmestyi.

Historia

Yhtyeen synty

Nick Cave, Mick Harvey ja Phil Calvert kävivät samaa Caulfield Grammarin koulua Melbournessa. He päättivät yhdessä kolmen muun koulun opiskelijan kanssa perustaa koulun bändin vuonna 1973. Cave ryhtyi laulamaan, Harvey soittamaan kitaraa ja Calvert rumpuja. Mukaan tulivat John Cocivera kitaraan, Brett Purcell bassoon ja Chris Coyne saksofoniin. Monet heistä olivat olleet mukana koulun kuorossa. Yhtye vaihtoi nimeä tämän tästä ja esiintyi koulun hippaloissa, joissa se soitti muun muassa David Bowien, Lou Reedin, Roxy Musicin, Alice Cooperin ja the Sensational Alex Harvey Bandin kappaleita. Koulun päätyttyä muut lähtivät tahoilleen, mutta kolme ensiksi mainittua halusivat jatkaa bändiä ja ottivat uudeksi basistiksi kaverinsa Tracy Pewin.

The Boys Next Door

Vuoden 1976 punk-liike saapui myös Australiaan ja oman maan bändit the Saints ja Radio Birdman vaikuttivat Caveen ja kumppaneihin. He nimesivät yhtyeensä The Boys Next Dooriksi ja alkoivat muutaman oman kappaleen ohessa esittää esimerkiksi The Ramonesia ja Patti Smithiä. Vuonna 1977 bändin materiaali oli pääosin itsetehtyä ja se oli jo suuntautunut kohti punkia seurannutta uutta aaltoa, jota edustivat ”Sex Crimes”- ja ”Masturbation Generation” -nimiset kappaleet. Vuonna 1978 yhtye sai levytyssopimuksen australialaisen Mushroom-recordsin kanssa. Levy-yhtiö halusi ryhtyä julkaisemaan punk-musiikkia Suicide-alamerkillä, mistä johtuen merkin ensimmäiseksi julkaisuksi tuli The Boys Next Doorin single. Singlen a-puolella oli versio vanhasta ”These Boots Are Made For Walking” -kappaleesta, B-puolella puolestaan oma sävellys ”Boy Hero”.

Samana vuonna yhtye alkoi levyttää ensimmäistä albumiaan. Sen julkaisu kuitenkin viivästyi, ja pian yhtyeeseen liittyi toinen kitaristi Rowland S. Howard. Tämän persoonallinen soittotyyli muutti yhtyeen soundia niin olennaisesti, että se päätti levyttää viisi uutta kappaletta ja jättää puolet alkuperäisestä levystä julkaisematta.Tätä materiaalia ei ole julkaistu myöhemminkään, vain ”Sex Crime” -kappaleen demo julkaistiin vuonna 2010. Viimein levyltä ilmestyi Howardin tekemä ”Shivers” -kappale singlenä toukokuussa 1979. Hän oli levyttänyt sen jo aiemmin The Young Charlatans -yhtyeensä kanssa, mutta silloin se kiellettiin radiossa, koska laulun tekstissä käsitellään itsemurhaa. Kappaleesta tuli The Boys Next Doorin tunnetuin laulu, ja siitä on myöhemmin tehty lukuisia cover-versioita. Koska laulu on hyvin pop-henkinen, se julkaistiin levy-yhtiön Mushroom-päämerkillä, kuten myös viimein kesäkuussa ilmestynyt pitkäsoitto Door, Door. Vaikka levyn B-puolella on kuultavissa viitteitä yhtyeen tulevasta linjasta Howardin liittyttyä yhtyeeseen, Nick Cave on haukkunut levyn myöhemmin lyttyyn ja kertonut inhoavansa sitä. Hän on sanonut levyn haiskahtavan siltä, että yritetään tehdä älykästä musiikkia ja nokkelia lyriikoita.

Hee Haw

Keväällä 1979 Cave ja kumppanit kuulivat brittiläisen the Pop Group -yhtyeen ensilevyn nimeltään Y. Levyllä tuli olemaan suuri vaikutus the Boys Next Dooriin, ja se on kuultavissa yhtyeen seuraavalla Hee Haw EP:llä. Bändin tyyli muuttui jokseenkin tavanomaisesta uuden aallon musiikista kohti hankaavaa, rytmisesti monimuotoista ja kokeilevampaa ja alkoi muistuttaa The Pop Groupin soittoa. Mushroom Recordsin Michael Gudinski ei ollut innostunut yhtyeen heinä- ja elokuussa 1979 Richmond Rechorderissa nauhoittamista kappaleista, mutta Missing Link -yhtiön Keith Glass oli. Glassista tuli yhtyeen manageri ja levy-yhtiöstä bändin pitkäaikainen julkaisija. Hee Haw ilmestyi joulukuussa 1979. Yhtye nauhoitti lisää materiaalia samassa studiossa tammi-helmikuussa 1980.

Koska studio oli hyvin kaiuton, äänittäjä Tony Cohen ja yhtye joutuivat tekemään kaikenlaisia kokeiluja saadakseen haluamansa soundin. Esimerkiksi Cave laulaa hyvin särisevän laulunsa puhelimen lävitse kappaleessa ”The Hair Shirt”. Yhtyeen toinen albumi sai nimekseen The Birthday Party, ja se julkaistiin marraskuussa 1980. Jo ennen levyn ilmestymistä bändi oli vaihtanut tuon levyn nimen yhtyeensä nimeksi ja uusintapainoksissa ei sitten enää mainittukaan orkesterin alkuperäistä nimeä.

Uuden nimen alkuperästä löytyy monenlaista tarinaa. Joidenkin lähteiden mukaan yhtye otti nimen Harold Pinterin samannimisestä näytelmästä. Sitten on väitetty, että Nick Cave olisi muistanut Dostojevskin Rikos ja rangaistus -romaanissa olevan syntymäpäiväjuhla-kohtauksen, mitä siinä siis ei ole. Vuonna 2008 Rowland S. Howard ei ainakaan täysin allekirjoittanut tarinaa, vaan hänen mielestään nimi syntyi hänen ja Caven keskusteluista, joissa bändin suuntaa haluttiin muuntaa enemmän rituaalinomaiseen juhlintaan.

Australiasta Lontooseen, Prayers On Fire albumi

Koska yhtyeellä syntyi mainetta Australiassa, se päätti suunnata suuremman menestyksen toivossa Lontooseen. Se kuitenkin joutui pettymään, koska kuvitteli sen hetken Lontoon punkskenestä löytyvän enemmän the Pop Groupin ja The Fallin kaltaisia yhtyeitä. Bändi sai Lontoossa kuitenkin levystyssopimuksen indiefirma 4AD:n kanssa. Ensitöikseen se julkaisi aiempia nauhoituksia The Friend Catcher -nimisellä EP-levyllä. Vuonna 1983 4AD julkaisi samannimisen EP-levyn, joka sisälsi nimikappaletta lukuun ottamatta täysin eri kappaleet.

Lontoon pettymysten jälkeen yhtye päätti suunnata takaisin Australiaan kiertueelle marraskuussa 1980. Tällä kiertueella bändi alkoi saavuttaa mainetta näkemisen arvoisena live-yhtyeenä.The Birthday Party aloitti uuden levyn nauhoitukset Melbournessa Armstrong Audio Visual Studiossa ja Richmond Recordersissa jälleen tuottaja Tony Cohenin kanssa joulukuussa 1980. Toisesta australialaisesta Equal Local -nimisestä postpunkbändistä tuli jäseniä soittamaan puhaltimia ”Nick the Stripper” -kappaleeseen. Ian Whiten bändistä tehdyn dokumentin mukaan levynteko ei ollut helppoa. Bändi etsi omaa identiteettiään ja samaan aikaan osa jäsenistä alkoi raskaan alkoholin ja huumeiden käytön.

Jälleen Cave ei ollut täysin tyytyväinen syntyneeseen levyyn. Hän häpesi ”Zoo Music Girl” -kappaletta, mutta toisaalta totesi bändin tulevan linjan löytyneen ”King Inkissä”. Prayers On Fire -nimisen levyn julkaisi ensin Australiassa vanha Missing Link -yhtiö 6. huhtikuuta 1981, mutta myös 4AD julkaisi sen samassa kuussa. Ilmestyessään levy ei saanut paljon huomiota, mutta jälkeenpäin sitä on kehuttu. Luultavasti samanaikaisten John Peel -sessioiden ansioista levy kuitenkin nousi brittien indielistan neljänneksi.

Junkyard albumi

Yhtye palasi Lontooseen keväällä 1981. John Peelin sessioissa oli nauhoitettu kappale ”Release the Bats”, jota ei ollut juuri ilmestyneellä levyllä. Tästä muodostui keikkasuosikki, ja sen vuoksi siitä tulikin seuraavan singlen A-puoli. Molemmat singlen kappaleet nauhoitettiin Lontoossa Townhouse-studiossa. 4AD-yhtiö valtuutti tuottajaksi mm. P.I.L.:iä tuottaneen Nick Laynayn. Laynayn sai buukattua studion halvalla yöaikaan, mutta päivällä siellä työskenteli Phil Collins. Laynayn kertoman mukaan oli hyvin jännittävää nauhoittaa ”Release the Bats” -nimistä kappaletta sellaisten tyyppien kanssa, jotka näyttivät aivan vampyyreilta. Yhtyeen jäsenet olivat pukeutuneet mustaan kuin olisivat juuri tulleet kirkosta, mutta Laynayn mielestä se kirkko olisi raunioina ja täynnä rottia. Bändiläiset eivät ilmeisesti olleet peseytyneet viikkoihin. Goottirockia ei ollut vielä tuolloin keksitty, mistä johtuen kappaleella oli paljon vaikutusta juuri syntyvään goottigenreen. Laynay sai aikaan molempiin kappaleisiin hyvin sirkkelimäiset soundit, joista tuli bändin tunnusmerkki. B-puolelle tuli Howardin säveltämä ”Blast Off”. Single julkaistiin 31. heinäkuuta 1981, ja se nousi brittien indielistan kolmanneksi. Aiemmasta poiketen Missing Link julkaisi singlen 12-tuumaisena vasta vuonna 1983.

Yhtye keikkaili Euroopassa loppuvuodesta 1981. Yhteiskeikka Lydia Lunchin kanssa the Venuessa Lontoossa 26. marraskuuta nauhoitettiin ja siitä julkaistiin EP-levy 18. helmikuuta 1982. Tällä Drunk On the the Pope’s Blood/ The Agony is the Ecstacy -nimisellä EP:llä a-puolella on neljä the Birthday Partyn kappaletta, joista ”Pleasure Heads” ja Stooges-cover ”Loose” olivat ennenjulkaisemattomia.

Bändi palasi joulukuussa 1981 Melbourneen Armstrong Audio Visual -studioon tekemään uutta levyä jälleen Tony Cohenin kanssa. Nyt se halusi seuraavan levyn soundaavan karkean roskaiselta edellisen levyn lipevän miellyttävyyden sijaan. Cave otti levyn teksteihin vaikutteita Etelä-Amerikan äärimmäisestä goottikuvastosta, kuten evankelistan murhatusta tyttärestä. Cave teki levyn sanojen teossa myös yhteistyötä silloisen tyttöystävänsä Anita Lanen kanssa. Yhtye alkoi kokea tyytymättömyyttä rumpali Phil Calvertia kohtaan, koska tämä ei pystynyt soittamaan ”Dead Joe” -kappaleen nopeaa viidakkorytmiä. Niinpä sen soitti Mick Harvey. Basisti Tracy Pew oli muun muassa rattijuopumuksesta vankilassa levyn nauhoitusten aikana, joten Barry Adamson tuli soittamaan bassoa kappaleelle ”Kiss Me Black”. Keikoilla bassossa tuurasi Pewin vankilatuomion aikana Admasonin lisäksi myös Chris Walsh ja Rowlandin veli Harry. 4AD julkaisi levyn briteissä ja Missing Link Australiassa 10. heinäkuuta 1982. Levyn piirroskannen tekivät Ed Roth ja Dave Christensen. Ilmeisesti kuvan idea tuli kappaleesta ”Big-Jesus-Trash-Can”, mutta levyn nimeksi tuli kuitenkin albumin lopetuskappaleen mukaan Junkyard.

Asettautuminen Länsi-Berliiniin

Koska bändi oli tyytymätön Calvertiin, päätettiin hänet erottaa ja rumpuihin astui Mick Harvey. Nelimiehisenä yhtye asettui seuraavaksi Länsi-Berliiniin. Se aloitti kesäkuussa 1982 yhdessä Lydia Lunchin kanssa Honeymoon In Red-nimisen projektin ja teki kesällä siihen liittyen nauhoituksia Game-studiossa Berliinissä. Tosin Pew ei lähtenyt tähän projektiin mukaan, vaan hänen tilalleen tuli australialainen Genevieve McGuckin, jonka kanssa bändi oli jo tehnyt yhteistyötä Prayers On Fire -levyllä. Jostain syystä tämän projektin tuotoksia ei kuitenkaan välittömästi julkaistu. Lydia Lunch päätti vuonna 1987 lisätä J.G Thirwellin ja Thurston Mooren soittamia osuuksia nauhoihin ja julkaista levyn omalla merkillään. Tästä Cave ja Harvey eivät pitäneet, mistä johtuen he esiintyvät levyllä salanimillä. Ilmeisesti he olivat riitaantuneet Lunchin kanssa jo aiemmin, ja tämä haukkuikin heitä sitten levynjulkaisun yhteydessä ”tiukkapipoiksi” ja ”susiksi lampaiden vaatteissa”.

The Bad Seed ja Mutiny

Nelimiehinen The Birthday Party nauhoitti lokakuussa 1982 Berliinin Hansa-studiossa The Bad Seed -nimisen neljän kappaleen EP-levyn. Levyn nimen mukaan Cave nimesi myöhemmin taustabändinsä. 4AD julkaisi EP:n maaliskuussa 1983, mutta Australiassa julkaisijana oli tällä kertaa Powderworks. Yhtye palasi tammikuussa 1983 lyhyeksi aikaa viisimiehiseksi, kun Jeffrey Wegener liittyi rumpaliksi ja Harveyn palasi toiseen kitaraan. Wegener lähti kuitenkin pian ja Harvey siirtyi takaisin rumpuihin. Huhtikuussa 1983 bändi aloitti seuraavan EP:n nauhoitukset Hansassa. Ennen sen valmistumista yhtye lähti Australian kiertueelle. Ristiriidat Caven Howardin välillä olivat kasvaneet, mutta yllättäen Harvey kertoi eroavansa ennen kiertuetta. Rumpaliksi Australian keikoille tuli Des Hefner.

Yhtye sai kiertueen jälkeen viimeisteltyä tulevan Mutiny-EP:nsä, mutta ”Mutiny in Heaven” -kappaleelle Cave pyysi soittamaan tulevan yhteistyökumppaninsa Blixa Bargeldin, koska ei tullut enää toimeen Howardin kanssa. Mutesta tuli Caven uusi levy-yhtiö, ja se julkaisi bändin viimeisen EP:n marraskuussa 1983. Sitä ennen yhtye oli jo hajonnut. Missing Link julkaisi toukokuussa 1985 livelevyn It’s Still Living ja 4AD elokuussa 1999 livelevyn Live 1981-82.

The Birthday Partyn jälkeiset yhtyeet ja yhtyeen merkitys

The Birthday Partyn raunioille Cave perusti oman Nick Cave and the Bad Seeds -yhtyeensä, johon lähtivät entisen bändin yhteyksistä mukaan Harvey, Bargeld, Adamson ja lyhyen aikaa myös Pew. Howard perusti yhdessä Harveyn kanssa Crime and the City Solution -nimisen yhtyeen. Howardilla oli myöhemmin myös These Immortal Souls -niminen bändi. Tracy Pew kuoli epileptiseen kohtaukseen vuonna 1986. The Birthday Party teki yhden keikan comebackin Lontoossa Town & Country Clubilla syyskuussa 1992, kun Rowland S. Howard liittyi Nick Caven ja Bad Seedsien mukaan esittämään kappaleet ”Wild World”, ”Dead Joe” ja ”Nick the Stripper”.

Howard kuoli 30. joulukuuta 2009 maksasyöpään.

The Birthday Party vaikutti voimakkaasti goottirockin syntyyn. Yhtyeen ovat nimenneet esikuvikseen muun muassa My Bloody Valentine, Alex Turner ja LCD Soundsystem.

Diskografia

Studioalbumit

• Door Door, nimellä ”Boys Next Door” (LP, 1978)
• The Birthday Party/Boys Next Door (LP, 1980)
• Prayers on Fire (LP, 1981)
• Junkyard (LP, 1982)
• The John Peel Sessions (CD, 2001)

Singlet ja EP:t

• ”These Boots Are Made For Walking”, nimellä ”Boys Next Door” (7" single, 1978)
• ”Shivers”, nimellä ”Boys Next Door” (7" single, 1978)
• ”Hee Haw”, nimellä ”Boys Next Door” (EP, 1979)
• ”Mr Clarinet/Happy Birthday” (7" single, 1980)
• ”Nick the Stripper/Blundertown/Kathys Kisses” (12" single, 1981)
• ”Nick the Stripper/Blundertown” (7" single, 1981/82)
• ”Release the Bats/Blast Off” (7" single, 1981)
• ”Mr Clarinet/Happy Birthday” (7" single, 1981)
• ”Drunk on the Pope’s Blood/The Agony Is The Ecstacy”, mukana tekemässä Lydia Lunch (12" EP, 1982)
• ”Dead Joe” (7" flexidisc, 1982)
• ”The Bad Seed” (12" EP, 1983)
• ”The Birthday Party” (12" EP, 1983)
• ”Mutiny!” (12" EP, 1983)
• ”The Peel Sessions” (12" EP, 1987)
• ”The Peel Sessions” (12" EP, 1988)

Kirjallisuutta

• Inner City Sound, Clinton Walker (2005)
• Stranded: The Secret History of Australian Independent Music 1977-1991, Clinton Walker
• Bad Seed: A biography of Nick Cave, Ian Johnston (1995) ISBN 0349107785
• The Birthday Party & other epic adventures, Robert Brokenmouth (1995)
• The life and music of Nick Cave: An illustrated biography, Maximilian Dax & Johannes Beck (1999) ISBN 3-931126-27-7
• Kicking Against the Pricks: An Armchair Guide to Nick Cave, Amy Hanson (2005), ISBN 1-900924-96-X

Aiheesta muualla

• The Birthday Partyn virallinen sivu
• From The Archives: Sivusto, jolla on julkaisut, keikkahistoria, bibliografia ynnä muuta.