Valentinos

Valentinos (myös Valentinios, lat. Valentinus/Valentinius; n. 100 – n. 153/155/160/161) oli tunnetuin ja menestyksekkäin kristillinen gnostilainen teologi ja valentinolaisuuden perustaja. Hän perusti koulukuntansa Roomassa.

Tertullianus kertoo teoksessaan Adversus Valentinianos ("Valentinolaisia vastaan") IV.1-2, että hän oli ehdolla Rooman piispan virkaan. Tämä ajoittuisi noin vuoteen 143. Tertullianus sanoo myös, että hänet julistettiin harhaoppiseksi kuolemansa jälkeen vuonna 175. Valentinoksen kautta gnostilaisuus tuli laajalti lähes hyväksytyksi osaksi kristinuskon valtavirtaa.

Elämä

Valentinos syntyi Freboniksessa Niilin suistossa ja kouluttautui Aleksandriassa, varhaiskristillisyyden merkittävässä keskuksessa. Siellä hän on saattanut kuullu kristillistä filosofia Basileidesta ja todennäköisesti tutustui hellenistiseen keskiplatonilaiseen filosofiaan ja hellenististen juutalaisten kulttuuriin ja ajatteluun, kuten tunnettuun aleksandrian juutalaiseen filosofiin ja allegoristiin Filon Aleksandrialaiseen. Valentinoksen aleksandrialaiset seuraajat väittivät, että hän oli Theudaan seuraaja ja että Theudas olisi puolestaan ollut apostoli Paavalin seuraaja. Valentinos väitti, että Theudas ilmoitti hänelle sen salaisen viisauden, jota Paavali oli opettanut yksityisesti lähipiirilleen. Paavali oli viitannut tällaiseen myös julkisesti kertoessaan näynomaisesta kohtaamisestaan ylösnousseen Kristuksen kanssa Damaskoksen tiellä (Room. 16:25 [1]; 1 Kor. 2:7 [2]), jolloin hän sai tältä salaista opetusta. Tällaisista esoteerisistä opetuksista tuli ensimmäisen ja toisen vuosisadan mittaan suosittuja, mutta toisaalta niitä alettiin vähitellen pitää yhä harhaoppisimpina Rooman kirkossa.

Valentinos opetti ensin Aleksandriassa. Hän muutti Roomaan noin vuonna 136 paavi Hyginuksen aikana ja pysyi siellä paavi Anicetuksen aikaan saakka. Hänestä tuli kaupungin kristillisessä yhteisössä niin huomattava, että hän oli Tertulianuksen mukaan ehdolla Rooman piispan virkaan ja hävisi vaalit ainoastaan hiuksenhienosti. Tertullianus kertoo, että hän odotti pääsevänsä piispaksi älyn ja kielen lahjojensa vuoksi, mutta virkaan valittiin toinen marttyyrinkärsimystensä vuoksi (Adversus Valentinianos IV.1-2). Tertullianuksen mukaan Valentinos olisi eronnut oikeaoppisesta kirkosta tästä suuttuneena, mutta tämä saattaa olla pelkästään osa Tertullianuksen käyttämää retoriikkaa.

Catholic Encyclopedian mukaan Markion on saattanut olla ehdokkaana samaan aikaan. Tertullianus, joka itse oli omaksunut harhaoppisia montanolaisia käsityksiä, sanoo, että Valentinos julistettiin harhaoppiseksi noin vuonna 175 kuolemansa jälkeen. Tertullianus sanoo myös, että Valentinos tunsi henkilökohtaisesti Origeneksen. Ei ole todisteita siitä, että Valentinos olisi koskaan heitetty ulos kehittymässä olleesta paavalilaisesta kirkosta, mutta hän oli ristiriitoja aiheuttanut hahmo. Myöhemmän perimätiedon mukaan hän vetäytyi Kyprokselle, ja jatkoi siellä opettamista ja veti edelleen puoleensa paljon seuraajia. Epifanioksen mukaan Valentinos olisi ryhtynyt harhaoppiseksi haaksirikkouduttuaan saarella ja menetettyään järkensä (Panarion 31.7.2). Tämä tieto on kuitenkin yhtä epäluotettava kuin Tertullianuksen antama selitys.

Valentinolaisuuden lähteet

Pian Valentinoksen kuoleman jälkeen Irenaeus alkoi kirjoittaa suurteostaan Harhaoppeja vastaan (Adversus haereses), joka esitti sekä Valentinoksen että hänen opetuksensa värikkäästi ja negatiivisessa valossa. M.T. Rileyn mukaan Tertullianuksen Adversus Valentinianos sisälsi joitakin Irenaeukselta käännettyjä kohtia ilman omaa materiaalia [3]. Myöhemmin Epifanios kirjoitti hänestä ja hylkäsi hänen oppinsa (Haer., XXXI).

Kuten kaikki harhaoppisiksi julistetut varhaiskristilliset kirjoittajat, myös Valentinos ja hänen opetuksensa tunnetaan ensisijaisesti häntä panetelleiden henkilöiden kirjoituksissa olevista katkelmista. Eräs aleksandrialainen seuraaja säilytti myös hieman pidempiä katkelmia. Valentinolainen opettaja Ptolemaios viittasi Kirjeessään Floralle "apostoliseen perimätietoon jonka myös me olemme saaneet [apostolisen] seurannon kautta".

Lähteiden vähäisyyden johdosta Nag Hammadin kirjaston löytäminen vuonna 1945 avasi valentinolaisuuden tutkimukselle kokonaan uudet näkymät. Tekstien joukosta löytyi useita kirjoituksia, jotka saattavat olla peräisin häneltä, merkittävimpänä ehkä koptinkielinen teksti nimeltä Totuuden evankeliumi. Irenaeuksen mukaan (Adversus Haeresis 3.11.9) se oli sama kuin Valentinoksen kirjoittama Valentinoksen evankeliumi, jonka Tertullianus oli maininnut teoksessaan Adversus Valentinianos.

Teologia

Valentinos tunnusti, että hän johti ajatuksena Theudakselta, mutta hänen uskomusjärjestelmänsä on selvästikin yritys sulauttaa mitä erikoisimpia helleenis- ja itämaisperäisiä spekulaatioita kristillisiin ajatuksiin. Erityisesti häneen vaikutti Platon ja platonilainen dualismi. Häneltä Valentinos sai ajatuksensa ideaalin maailman (Pleroma, "Täyteys") ja alemman ilmiömaailman (Kenoma) välillä. Valentinos lainasi ajatuksia vapaasti Uuden testamentin kirjoista, mutta käytti erikoisia tulkintatapoja, joilla hän sai alkuperäiset kirjoittajat esittämään hänen omia kosmologisia ja panteistisia näkemyksiään.

Valentinos katsoi, että kaiken alussa Korkein Olento, Bythos, synnytti ikuisuuksien hiljaisuuden ja mietiskelyn jälkeen joukon alempia olentoja emanaation kautta. Ensimmäinen joukko emanaatioita, aionit, muodostivat kolmekymmentä paria mies- ja naispuolisia olentoja. Sofian, joka oli yksi heikoimmista aioneista, heikkouden vuoksi syntyi ensin demiurgi ja sen kautta alempi, materiaalinen maailma. Alemman maailman henkisesti korkein olento ihminen tuli osalliseksi sekä psyykkiseen että materiaaliseen luontoon, ja pelastus tai vapautus koostui korkeimman, henkisen vapauttamisesta materian tai ruumiin kahleista. Tämä vapauttava tehtävä oli annettu Kristukselle (maskuliininen) ja Pyhälle Hengelle (feminiininen). Valentinoksen kristologia poikkesi oikeaoppisesta kristinuskosta hyvin paljon. Hänen järjestelmässään vaikuttaa olleen kolme lunastavaa olentoa, mutta Kristus Marian poika ei kuitenkaan ollut todellisuudessa ruumiillinen eikä kuollut ristillä. Valentinoksen järjestelmä oli hyvin kaikenkattava ja hän halusi kattaa ajattelun ja toiminnan kaikki osa-alueet.

Valentinos oli yksi ensimmäisiä kristittyjä, joka pyrki saattamaan kristinuskon ja uusplatonismin sopusointuun. Hän omaksui platonilaisen dualismin näkemyksiä ideaalimaailmasta (pleroma) ja alemmasta ilmiömaailmasta (kenoma). Toisen vuosisadan puolessavälissä vaikuttaneista ajattelijoista ja saarnaajista, jotka Irenaeus ja myöhempi valtavirrankristillisyys julistivat harhaoppisiksi, ainoastaan Markion oli yhtä huomiota herättävä persoona. Valentinuksen omana aikana hänen oikeaoppisena vastustajanaan Justinus Marttyyri.

Kirjoitus, joka tunnetaan nimellä Pseudo-Anthimos, sanoo Valentinoksen opettaneen, että Jumalassa on kolme hypostaasia (salattua hengellistä olemusta) ja kolme prosopaa (persoonaa), nimiltään Isä, Poika ja Pyhä Henki. Koska Valentinos oli käyttänyt termiä hypostaasi, hänen nimensä nousi esille areiolaisuutta vastaan käydyissä kiistoissa 300-luvulla. Pseudo-Anthimos eli Markellos Ankyralainen, joka oli areiolaisten vastustaja mutta joka myös vastusti ajatusta Jumalan kolmesta hypostaasista ja tuomittiin myöhemmin näkemystensä vuoksi, hyökkäsi vastustajiaan vastaan yhdistämällä heidät Valentinokseen:

"Mitä tulee areiolaisten harhaoppiin, joka on korruptoinut Jumalan kirkon [..] Nämä opettavat kolmea hypostaasia, aivan kuten Valentinos harhaoppinen ensimmäisenä sen keksi teoksessaan 'Kolmesta luonnosta'. Sillä hän oli ensimmäinen joka keksi kolme hypostaasia Isästä, Pojasta ja Pyhästä Hengestä, ja hänen on huomattu näpistäneen tämän Hermekseltä ja Platonilta." (Markellos Ankyralainen, Pyhästä kirkosta, jakeet 8-9, Journal of Theological Studies, NS, Volume 51, Pt. 1, April 2000, p.95).

Nikealainen kristillisyys omaksui myöhemmin tämän opin opiksi Pyhästä Kolminaisuudesta.

Valentinolaiset

Pääartikkeli: Valentinolaisuus

Valentinolaisiksi kutsutaan gnostilaista koulukuntaa, joka on saanut alkunsa Valentinoksesta. Valentinos sai eläessään useita seuraajia, ja hänen järjestelmänsä oli yksi kaikkein levinneimpiä gnostilaisuuden muotoja — se oli yksi gnostilaisuuden pääsuuntauksista setiläisen gnostilaisuuden ohella, ja levisi nopeasti läpi koko Rooman valtakunnan alueen ja kiihdytti paljon vastustavia kirjoituksia kristillisiltä harhaoppien vastustajilta.

Yksi Valentinoksen merkittävimpiä seuraajia oli Bardasanes, joka ei kuitenkaan seurannut hänen opetuksiaan orjamaisesti. Muita olivat muun muassa Herakleon, Ptolemaios, Florinus ja Axionicus. Valentinolaisten katsotaan usein pitäneen materiaa ja erityisesti ihmisruumista olennaisesti pahana. Usein valentinolaisuuden katsotaankin olevan lähinnä kristillinen harhaoppi, joka suhtautui hyvin negatiivisesti materiaan.

Lähde

Dunderberg, Ismo; Marjanen, Antti: Katkelmia Valentinokselta, teoksessa Nag Hammadin kätketty viisaus – gnostilaisia ja muita varhaiskristillisiä tekstejä, 2. täydennetty painos. WSOY, Helsinki 2005. ISBN 951-0-30859-5.

Aiheesta muualla

Catholic Encyclopedia: Valentinus (englanniksi)
Early Christian Writings: Valentinus, johdanto ja kirjoituksia (englanniksi)