Suomen presidentinvaali 1943
Suomen kuudes presidentinvaali järjestettiin jatkosodan aikana 15. helmikuuta 1943. Tasavallan presidentti, edistyspuolueen Risto Ryti valittiin suurella enemmistöllä toiselle kaudelle, minkä lisäksi muutama muu henkilö sai hajaääniä.[1] Uusia valitsijamiehiä ei valittu, vaan eduskunnan säätämän poikkeuslain nojalla vuoden 1937 presidentinvaalin valitsijamiehet kutsuttiin uudelleen koolle. Samoin oli menetelty jo kerran aiemmin vuoden 1940 presidentinvaalissa, joten vuoden 1937 valitsijamiehiä käytettiin nyt jo kolmannen kerran. Presidentti valittiin vain kahden vuoden toimikaudeksi, tosin Ryti erosi kesken kauden jo vuonna 1944.
 | ||||||||||||||||||||
| ||||||||||||||||||||
| ||||||||||||||||||||
| ||||||||||||||||||||
Vuoden 1943 vaali oli Suomessa ensimmäinen kerta, kun istuva presidentti valittiin uudelleen.
Poikkeuslain säätäminen
muokkaaPresidentti Kyösti Kallion erottua terveyssyistä kesken kauden oli säädetty poikkeuslaki, jonka nojalla Risto Ryti oli valittu joulukuussa 1940 presidentiksi Kallion jäljellä olleen kauden ajaksi. Vuodesta 1937 alkanut kuusivuotinen toimikausi päättyi maaliskuun alussa 1943. Ryti halusi jatkaa presidenttinä ulkopoliittisista syistä ja tulla valituksi valitsijamiesmenettelyllä.[2][3]
Sodan vuoksi vaaleja ei pidetty normaalissa järjestyksessä, vaan säädettiin jälleen poikkeuslaki, jonka nojalla vaalin toimittivat vuonna 1937 valitut valitsijamiehet.[4] Lakiesityksen perusteluissa esityksen antanut Rangellin hallitus ei viitannut voimassa olleeseen sotatilaan, vaan vaaliteknisiin seikkoihin: vaikka suuri osa siirtoväestä oli palannut kotiseuduilleen jatkosodassa takaisin vallatuille alueille, huomattava määrä Viipurin läänin läntisen ja itäisen vaalipiirin kuntiin henkikirjoitetusta väestöstä oli yhä palaamatta. Samoin perustein oli jo aiemmin siirretty eduskuntavaalit, joiden sääntömääräinen ajankohta olisi ollut heinäkuussa 1942, pidettäviksi vuonna 1944.[2]
Lakiesitys tuli eduskunnan käsiteltäväksi 27. lokakuuta 1942, ja kolmannessa täysistuntokäsittelyssä 6. marraskuuta 1942 se julistettiin kiireelliseksi ja hyväksyttiin yksimielisesti.[5] Hallituksen alkuperäisen lakiesityksen mukaan presidentti olisi valittu normaaliksi kuuden vuoden toimikaudeksi, mutta eduskunta muutti lain vastaamaan kokoomuksen kansanedustajan Arvi Oksalan tekemää lakialoitetta, jonka mukaan presidentti valittaisiin vain kahden vuoden toimikaudeksi eli 1. maaliskuuta 1945 asti.[3][6]
Maalaisliitossa ja SDP:ssä oli alkujaan kannatettu ratkaisua, jossa vaalia ei järjestettäisi lainkaan, vaan eduskunta pidentäisi poikkeuslailla Rytin presidenttikautta. Maalaisliiton Uuno Hannulan tekemässä lakialoitteessa pidennys olisi ollut kaksi vuotta, sosiaalidemokraattien Oskari Reinikaisen aloitteessa kolme.[3] Historiantutkija Juhani Suomi paljasti vuonna 1986 kirjoittamassaan elämäkerrassa, että myös Maalaisliiton kansanedustaja Urho Kekkonen oli syksyllä 1942 suhtautunut epäillen presidentinvaalin toimittamiseen valitsijamiesten välityksellä. Kekkosen motiivina ei Suomen mukaan ollut huoli kansallisen yksimielisyyden säröytymisestä, vaan epäily, että Saksa voisi pyrkiä vaikuttamaan valitsijamiehiin.[7]
Ehdokasasettelu
muokkaaRytin uudelleenvalinta ei ollut itsestään selvä, sillä myös puolustusvoimain ylipäällikkönä toiminut marsalkka C. G. E. Mannerheim sai kannatusta.[2][3] Mannerheimin kannattajilla oli erilaisia tavoitteita: jotkut varsinkin oikeistossa vastustivat Rytiä sisä- ja talouspoliittisista syistä mutta halusivat Saksaan nojaavan ulkopolitiikan jatkuvan ennallaan, kun taas toiset, kuten edistyspuolueen Eljas Erkko ja RKP:ssä vaikuttaneet rauhanopposition kannattajat, halusivat Suomen irtautuvan sodasta solmimalla erillisrauhan Neuvostoliiton kanssa ja ajattelivat presidentinvaihdoksen lähettävän oikean signaalin liittoutuneille, erityisesti Yhdysvalloille.[3] Maalaisliitossa Rytin syrjäyttämisellä haluttiin epäsuorasti myös kaventaa maaseutuväestöä tiukoin ottein kohdelleen valtiovarainministeri Väinö Tannerin vaikutusvaltaa.[2] Mannerheimin valintaa edisti etenkin puolustusministeri, jalkaväenkenraali Rudolf Walden.[3]
Maalaisliiton eduskuntaryhmä asettui 11. helmikuuta lähes yksimielisesti Mannerheimin valinnan kannalle vain kahden edustajan kannattaessa Rytin uudelleenvalintaa. Puolueen valitsijamiesten kokoontuessa seuraavana päivänä Mannerheimia kannatti 37 ja Rytiä 19. Kokoomuksen valitsijamiesten enemmistön kannatti alkuaan Rytiä, mutta kääntyi lopulta niukalla enemmistöllä Mannerheimin kannalle. RKP:n valitsijamiehet päättivät myös tukea Mannerheimia.[3]
SDP:n puoluetoimikunta päätti 6. helmikuuta äänin 5–4 asettua kannattamaan Rytin uudelleenvalintaa toisen vaihtoehdon ollessa entinen presidentti K. J. Ståhlberg, jota kannatti puolueen sisäinen oppositio. Puolueen eduskuntaryhmä teki saman päätöksen selvemmin luvuin 11. helmikuuta. Mannerheimilla ei ollut SDP:ssä kannatusta, ja puolue vastusti ylimmän sotilas- ja siviilihallinnon yhdistämistä saman henkilön käsiin. SDP:n valitsijamiesten kokouksessa 13. helmikuuta Rytin ehdokkuutta kannatti 71, Ståhlbergiä 14 ja J. K. Paasikiveä yksi. Puolueneuvosto päätti 14. helmikuuta äänin 24–2 suositella Rytin äänestämistä. Rytin valintaa kannattivat myös kaikki edistyspuolueen valitsijamiehet paitsi Erkko ja IKL:n valitsijamiesryhmä yksimielisesti.[3]
Valitsijamiesten neuvottelut käytiin 13. ja 14. maaliskuuta 1943. Vielä vaalipäivän aamuna Mannerheimin takana näytti olevan niukka enemmistö, 152 valitsijamiestä.[2][3] Voimasuhteet olivat kuitenkin niin täpärät, että myös Rytin voitto oli mahdollinen, sillä hän saattaisi saada joitain ääniä kokoomuksen ja Maalaisliiton ryhmistä.[3] Lopulta Mannerheim kieltäytyi itse ehdokkuudesta juuri ennen vaalitoimitusta, koska hänen vaatimaansa ehdotonta varmuutta valituksi tulemisesta ei pystytty takaamaan.[2] Tämän kuultuaan kokoomuksen, Maalaisliiton ja RKP:n ryhmät siirtyivät Rytin kannalle.[3]
Vaalitoimitus
muokkaa
Valitsijamiehet kokoontuivat 15. helmikuuta 1943 Eduskuntatalossa. Puheenjohtajana toimi pääministeri Jukka Rangell ja sihteerinä eduskunnan sihteeri E. H. I. Tammio.[8] Kolmestasadasta valitsijamiehestä 252 oli samoja kuin vuoden 1937 vaalia suoritettaessa ja 275 samoja kuin vuoden 1940 vaalissa. Pois jääneet olivat pääosin kuolleita. Naisia oli 20 eli sama määrä kuin vuonna 1940.
Ryti valittiin jo ensimmäisellä kierroksella hänen saatuaan 269 ääntä. Kansanhuoltoministeri, vuorineuvos V. A. Kotilainen sai neljä ääntä ja Mannerheim, Ståhlberg sekä maaherra Arvo Manner yhden äänen kukin. Tyhjiä äänestyslippuja annettiin 24.[8] Tyhjät äänet tulivat pettyneiltä Mannerheimin kannattajilta, erityisesti siirtoväkeen kuuluneilta maalaisliittolaisilta ja entisiltä Pienviljelijäin puolueen valitsijamiehiltä, jotka eivät halunneet äänestää Rytiä. Kotilaisen neljästä äänestä ainakin kolme tuli kokoomuslaisilta. Maalaisliiton Yrjö Schildt äänesti oman kertomansa mukaan Ståhlbergiä.[3]
| Ehdokas | Puolue | Äänet |
|---|---|---|
| Risto Ryti | edistyspuolue | 269 |
| V. A. Kotilainen | sitoutumaton | 4 |
| Arvo Manner | sitoutumaton | 1 |
| C. G. E. Mannerheim | sitoutumaton | 1 |
| K. J. Ståhlberg | edistyspuolue | 1 |
| Tyhjät äänet | 24 | |
| Lähteet:[8][9][10] | ||
Katso myös
muokkaaLähteet
muokkaa- ↑ Veikko Huuska: Mannerheimin ambitiot vuoden 1943 presidentinvaalissa Uusi Suomi Puheenvuoro. 22.4.2016. Viitattu 13.3.2021.
- ↑ a b c d e f Häikiö, Martti: Presidentin valinta: miten valtionpäämiehet on Suomessa valittu, millaisiin poikkeusmenetemiin valinnoissa on turvaudutta ja miksipresidentin toimikautta jatkettiin kokonaan ilman vaalia vuonna 1973, s. 41–43. WSOY, 1993. ISBN 951-0-19058-6
- ↑ a b c d e f g h i j k l Paavo Hirvikallio: Tasavallan presidentin vaalit Suomessa 1919–1950, s. 104–123, 203. WSOY, Helsinki 1958.
- ↑ Ryti, Risto Kansallisbiografia. Suomalaisen kirjallisuuden seura (SKS). Viitattu 22.4.2019.
- ↑ Häikiö 1993, s. 42–43.
- ↑ Laki tasavallan presidentin vaalista vuonna 1943, säädös 879/1942, Suomen asetuskokoelma 1942, s. 1909.
- ↑ Juhani Suomi: Myrrysmies: Urho Kekkonen 1936–1944, s. 358. Helsinki: Otava, 1986.
- ↑ a b c Pääministerin kirje valtioneuvostolle, asetus 166/1943, Suomen asetuskokoelma 1943, s. 350–354.
- ↑ Presidentinvaalit 1919–2006 (Arkistoitu – Internet Archive) (Tasavallan presidentin kanslia)
- ↑ Suomi, Juhani: Urho Kekkonen 1936–1944, Myrrysmies, s. 361. Helsinki: Otava, 1986. ISBN 951-1-06567-X