[go: up one dir, main page]
Wikipedia

Someron murre

lounais- ja hämäläismurteiden sekoitus, jota puhutaan Someron seudulla

Someron murre on lounaishämäläisten Someron ja Somerniemen pitäjien kansankieli, jossa on sekä lounaismurteiden että hämäläismurteiden piirteitä.[1]

Someron ja Somerniemen sijainti Hämeen ja Varsinais-Suomen rajalla.
Lounaisten välimurteiden (punainen viivoitus) puhuma-alueet Suomessa ulottuvat kapeana vyöhykkeenä Vihdistä Merikarvialle. Punaisella on merkitty varsinaisten lounaismurteiden puhuma-alue.

Kielimaantieteellinen asema

muokkaa

Suomen murteiden joukossa Someron murre sijoittuu omaksi ryhmäkseen Vihdistä Merikarvialle ulottuvalla kapealla vyöyhykkeellä varsinaisten lounaismurteiden ja hämäläismurteiden puhuma-alueiden välillä puhuttavien lounaisten välimurteiden joukossa.[2] Hämäläismurteista se eroaa lukuisten lounaismurteisuuksiensa takia ja lounaismurteista sekä myös lounaisiin välimurteisiin kuuluvista Turun seudun ylämaan murteista suuremman hämäläisvaikutuksen takia.[1] Muita lounaisten välimurteiden alaryhmiä ovat Vihdistä Lohjalle puhuttavat Länsi-Uudenmaan murteet, Auranmaalla puhuttavat Turun seudun ylämaan murteet, Ala-Satakunnan murteet ja Porin seudun murteet.[2]

Tuntomerkit

muokkaa

Someron murteen piirteinä Someron murrekirjan[3] koonnut akateemikko Pertti Virtaranta luettelee muun muassa seuraavia:

Vierasperäiset äänteet

muokkaa

Alun perin vierasperäisten äänteiden ja äänneyhtymien edustus Someron murteessa on horjuva[4]:

  • Sananalkuista f:ää tavataan, mutta ei yksinomaisesti: faari, fallesmanni, pesofati. Joissakin sanoissa tämä voi korvautua h:lla tai v:llä, esimerkiksi: vouri, hunteerata, Horssa ~ Vorssa (Forssa). Sananalkuinen f voi myös tunkeutua sanoihin, jossa sitä ei ole alun perin ollut: faarelma (vadelma).
  • Sananalkuisessa kaksikonsonanttisuudessa (kl, kr, pl, pr, tr, fl, fr) esiintyy horjuntaa: plassi, klasi; mutta: ruunum puustelli, ruukattiin. Paitsi lainasanoissa sananalkuista kaksikonsonanttisuutta esiintyy myös deskriptiivisanoissa: klohjoi, pläikinä, kriipu.
  • Sanansisäistä geminaatta-f:ää esiintyy lainasanoissa: kaffe ~ kahve ja myös korvaamassa alkuperäistä hv:tä: affena ~ ahvena.

Astevaihtelu

muokkaa

Astevaihtelun piirissä Someron murteessa esiintyvät seuraavat tapaukset[5]:

  • Alun perin i-loppuisen diftongin edellä on heikkoasteisuutta verbien konditionaalin preesensin muodoissa: mää jourusin, mahrais, piräis olla.
  • Alun perin oi-loppuisissa sanoissa -kk- on yleensä vaihtelun ulkopuolella: kukko : kukkon, pappa : pappan, Kökkönnummi, Laukkonlammi, Huikkonmäki.
  • Lyhyen painollisen tavun jälkeen konsonantit ovat aina kahdentuneet, kun niiden aloittamassa tavussa on pitkä vokaali: jokkeen, kyllään, pessee.
  • Lounaismurteisuuksina on pidettävä kahdentumatapauksia: harttaast, toinen toissiis sorretaan, (Perttelin murre) tullee niil lyhkäselttää, seisovalttai.
  • Painottoman tavun jälkeistä -ht-:tä edustaa -tt- lounaismurteiden tapaan: ahnettuu, homettunneet, karettuu.
  • Esimerkkejä h:n metateesistä: erheetys, on erheettynny.
  • Geminaattanasaalit ja -likvidat (nn, mm, ll, rr) ovat yleisesti mutta eivät läheskään yksinomaisesti lyhentyneet pitkän painollisen vokaaliaineksen ja painottoman vokaalin jäljessä sekä vastaavissa sananrajaisissa tapauksissa: hauki maarjana maala ja kurki suvipäivän suala, isomat molemilt kanteilt, ei ol kärmei Joensuu maakunnas.
  • Aktiivin toisen partisiipin muodossa on sivupainollisen tavun jäljessä yleisesti geminaatta-n: hajottannu, eikä taikina kimartunnu, ei uslaltannuk kulkeet.

Sananloppuiset konsonantit

muokkaa

Sananloppuinen k [6]:

  • Kun sanaa seuraa konsonanttialkuinen sana tai jälkiliite (ei h-alkuinen), sanarajalla on alkukonsonantin kahdentuma: ei tehtykkän, oli otettup poijes, ov voituk kylvääkki.

Sananloppuinen t [7]:

  • Sananloppuinen t on säilynyt muualla paitsi k:n ja p:n edellä, missä se on yleensä assimiloitunut k:ksi ja p:ksi: kun nes simmottet kärrykkin sentääv veti, paksup peitop päälä.

Sananloppuinen n [8]:

  • Seuraavat partikkelit ovat yleisesti n-loppuisia: kiinen, tykön, äkkiin, läpitten, ohitten, ylitten.
  • Tauon edellä n on yleisesti kadonnut mutta ei aina: maahaa, huaneisii, viärää, viätii.
  • Muiden konsonanttien kuin h:n edellä n:n edustus vastaa enimpiä hämäläismurteita: se oli simmonen ain etteenkäsin kattovainen.
  • h:n edellä n yleensä on kadonnut: em mää heiti härjistäs tiäräk kuinka paljon niit oli.

Vokaalit

muokkaa
  • Vokaalikvaliteetti: muni, munen, munta, munes, köppi, lövjä ~ levjä, öksyy, keräjät, simmottoon, eilän, seittämän, permonto, lämpymäissii[9]
  • Vokaalikeston horjuvuus: ehtol ~ ehtool, mutta yhdyssanan alkuosana samassa sanassa aina lyhyt vokaali: ehtokauret, ehtopuala.[10]
  • Vokaalin sisäheitto: luska (tav. ~ lusikka), Kiusaa (Kivisoja, kylä), Vessaa (Vesanoja, kylä), Jaatlaa (Jaatila, kylä), Rautlaa (Rautela, kylä).[10]
  • Jälkitavujen i-a, i-ä, i-o, i-ö -yhtymien alkuosassa on tavallisesti tavunalkuinen j: ilkjä, kankja, korkja, pimjä, rohkja, kotja, korjoi, vaikjoi, kipjemäks.[10]
  • Jälkitavujen u- ja y-loppuiset vokaaliyhtymät eivät muodosta diftongia (toisin kuin monissa hämäläismurteissa): heila-us, pauka-us, passa-uttaa, yhte-ytteen.[11]
  • i-vartaloisten nominien monikkomuodossa on ei-diftongi: konstei, orhei, sonnei, suutarei, savikupeis.[11]
  • i-vartaloisten verbien imperfektissä on yleensä umpitavussa ei-diftongi ja avotavussa siihen palautuva e: kuakkiit, mää kuakein, sää kuakeit, hän kuakke, meik kuakein, teik kuakeitte(n), heik kuakkevat, lehmä poike, sonni potke.[11]
  • i-loppuisten diftongien muotoryhmään liittyvät karitatiiviadjektiivit: kelvotoin ihmine, kyl se onnetoint rääkkäämist oli, voi tavatoin.[11]

Sijamuodot

muokkaa

Omistusliitteettömiä sijamuotoja[12]:

  • Genetiivejä: lasteen, miästeen, valkosteen aika (= v.1918).
  • Monikon partitiiveja: kaloi, kauroi, vesipisaroi, vällyi, vaattei, vehkei, lampai, pensai, porsai, viarai, rattai.
  • Inessiivi: misä, täsä, joisakuisa vanhois paikois, munes muusa paikas, käitiin Eekinäisis souvis.
  • Illatiivissa yksitavuisissa nomineissa esiinty nuorillakin puhujilla pitkävokaalisia muotoja: maahaan, puuhuun, päähään, puihiin, päihiin, töihiin, niihiin, näihiin. Muita illatiiveja: aamuisiin, jalkoisiin, tansseisiin, Jaatlaaseen (Jaatilan kylään).
  • Adessiivi ja allatiivi ovat sulautuneet yhteen samaan tapaan kuin läheisissä lounaismurteissa: hihhulilainen tuli meilä, ei elukkain jauhoi muala (muualle) myllyin mentyk käyttämää, nosti ulkopuala, ostin ittelläin, siäläkin. Myös loppuvokaalittomia muotoja esiintyy eräissä tapauksissa: meni sisäl, rysäl sai sillon kaloi, siil liki kirkkoo simmottel kaljol.
  • Ablatiivi on yleensä lt-loppuinen t:n assimiloituessa seuraavan k:n ja p:n edellä: ku simmonen oja sit tullee siälk Karkkilan alipualta, ei nes siälp pois osanneet.
  • Abessiivin pääte on -ta: kyntämätä, ottamata, syämätä tulin

Yleiskielestä poikkeavia partikkeleita:

  • kaukaat, kottoot, takkaat, karkas Tervalammin tykkööt, (katkismus) vaarittiin ulkoot

Ajan ilmaukset:

  • yhrem kerran päivääs, kol päivää viikkoos, kaks kertaa kuukautees, pari kertaa vuatees, ruaka oli pöyräl koko yäseen.

Omistusliitteet

muokkaa

Omistusliitteissä ovat Someron murteessa langenneet yhteen toisaalta yksikön ja monikon ensimmäisen persoonan muodot ja toisaalta yksikön ja monikon toisen ja kolmannen persoonan muodot: (mun, meitin) isäin, äitiin, sisarein, vanhempain; (sun, teitin, hänen, heitin) isäs, äituis, miähes, sisares, vanhempas. Yksitavuisia omistusliitteisiä muotoja ovat esimerkiksi: (mun) tyäin, (sun, hänen, heitin) tyäs.[13]

  • Omistusliitteiset partitiivit ovat yleensä luonaissuomalais-länsiuusimaalaista tyyppiä: mun elämäkertaatain, mun hautajaisiitain, mun issäätäin, kattelin itteetäin, mun kottootain, muv veljeetäin. Yksikön ja monikon toisessa ja kolmannessa persoonassa loppu on -tas, -täs: sun aikaatas, se meni issäätäs kattomaan, katteli niitä jälkiitäs.[14]
  • Myös omistusliitteiset illatiivit liittyvät edustukseltaan eteläisten naapuripitäjien murteisiin. Yksikön ja monikon ensimmäisessä persoonassa loppu on -sain, -säin tai -saan, -sään: tuli mun kässiisäin, anto ohjat mun kätteesäin, tunki lusikkaa mun suuhuusain. Yksikön ja monikon toisessa ja kolmannessa persoonassa pääte on -sas, -säs: saje päähääsäs asjan, veti haavan sormeesas.[15]
  • Muita omistusliitteisiä sijamuotoja: viarais kans, lastees kans (genetiivi); oli mustanas teerii, iänkin oli sit tiätävännääs (essiivi); ehrollas (adessiivi).[15]

Pronominit

muokkaa
  • Persoonapronominit someron murteessa ovat: mää, sää, hän, mei, tei, hei. Lounais-Hämeessä näitä mää, sää -muotoja pidetään Someron murteen tärkeimpinä tuntomerkkeinä, kun Tammelassa ja Jokioisilla muoto on minä ja sinä. Persoonapronominien genettiivit ovat: mun, sun, hänen, meijän, teijän, heijän.[16]
  • Demonstratiivipronomineista esiintyvät monikkomuodot nät, not, net: kyl nek kaikki hävvii, ku nes siäl lauleskelivat. Pronominaaleja ovat: simmonen, tämmönen, tommonen, kummonen, mimmonen ja vastaavia adverbejä: simmottoon, tämmöttöön, tommottoon, kummottoon, mimmottoon.[17]

Muut nominit

muokkaa
  • Adjektiivin komparatiivi on enimmäkseen a-, ä-loppuinen: isompa, ohempa, parempa, pikkasempa, suurempa, vanhempa. a-, ä-loppuisissa kolmitavuisissa sanoissa tunnuksen edellinen vokaali on e: järkevempä, mukavempa, sukkelempa. Myös tyyppiä lyhhein, parrein esiintyy muutamista adjektiiveista.[17]
  • Eräissä nomineissa on a-, ä-loppu: askela, jouhtena, sammala, karpala, pualama.[17]

Verbit

muokkaa
  • Konsonanttivartaloisia verbimuotoja esiintyy: huuttiin, kaattaan, pyyttiin teerii, tarvii laatta, löyttiin, tiättään, taiittaam puuhhuut.[18]
  • Infinitiivin lopussa on pitkän vokaalin jäljessä usein mutta ei aina t. Vaikka tämä piirre tunnetaan laajemminkin lounaismurteiden yläryhmässä ja Turun ylämaan murteissa, sitä voidaan pitää Someron murteen parhaimpiin tuntomerkkeihin kuuluvana: aijaat, antaat, en ossak kirjottaat, kylväät, näyttäät, istuut, märäntyyt, jäähtyyt, puhhuut. Myös supistuma­verbien ensimmäisessä infinitiivissä esiintyy sama tyyppi: pruukataam avvaat, kuuttoot, puu alkaa pehmiit.[19]
  • Vartaloltaan yksitavuisten verbien taivutuksessa ovat verraten yleisiä mutta eivät säännöllisiä muodot: (mää) myjein, najein, ujein; (sää) myjeit, najeit, ujeit; (hän) myje, naje, uje.[19]
  • imperatiivin monikon toisen persoonan muodot ovat säännöllisesti lyhytvokaalisia: herättäkkä mää, juaka, menkä tei vaa, menkäs ny jo, poikekka ny.[20]
  • Infinitiivin illatiivin muodot ovat tyyppiä antamaan (ei antaan, kuten jo Tammelassa): tältiin kuivaamaav välil, menkä vaan niittämään, käskiväp pairan housuusain tälläämään.[21]
  • s-vartaloisten verbien toisen partisiipin muodoissa on usein -sn-: ei humisnu, ei juasnu, oli katkasnu.[21]
  • Supistumaverbeistä lähtenyttä s-imperfektiä esiintyy myös supistumattomissa o-, u- (y-, ö-) ja jopa i-, ja ä-vartaloisissa verbeissä: nukkusin isän takan sänkys, vaattei neulos, seisos, täytys, asuisivat, hukkus, kiljus nin kovin, mitä hänel sit kuulus, se parkus niin kovi, mää vanhentusin.[21]
  • Supistumaverbien kielteisen preesensin muodoissa toisen tavun vokaali on lyhyt: ei halke, ettei ne huama, ettei se ihan katkekkan, ei kelpa, ei siin asjat oikein selki.[21]
  • Verbijohdoksista Someron murteelle ovat tyypillisiä refleksiivijohdostyypit: annetaan sen siin imeltyyt ja mässäyyt, ripauu, saatiin tukaummaan, kokouu, jokos oikja käsi on kualeunnu, leipä laskeuu, astja turpeuu. Toinen Someron murteessa esiintyvä johdos on -ntu-, nty-: happantunneet, oikentuu, ei voit tarjentuut, päivä valjentuu.[22]
  • Deskriptiivisestä ja epädeskrpiptiivisestä verbistä koostuva koloratiivirakenne esiintyy Someron murteessa kahdessa muodossa: ajetaan tuhrutettaan, mennee huhkii, meni pomppaloitti, sano rämäytti (järjestys epädeskriptiivi verbi ja kuvaileva verbi); ja: kaikki nylppäs tehrä, romatti kaatuut, sen kans ryvötettiin ajjaat (kuvaileva verbi ja epädeskriptiivi verbi, joka on 1. infinitiivin latiivin muodossa).[23]

Murrekirjallisuutta

muokkaa

Someron murrekirja

muokkaa

Someron murteesta on ilmestynyt vuonna 1973 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisemassa Kotiseudun murrekirjoja -sarjassa sen ensimmäisenä niteenä Akateemikko Pertti Virtarannan kokoama Someron murrekirja, joka sisältää Suomen kielen nauhoitearkistoon ja Suomalaisen kirjallisuuden seuran Kansanrunousarkistoon koottuja somerolaisten ja somerniemeläisten murteenpuhejien nauhoitettuja puhenäytteitä kirjalliseen muotoon litteroituna[24] sekä Pertti Virtarannan kirjoittaman Someron murteen esittelyn[25]. Kertojista on teoksessa myös lyhyet elämäkertatiedot ja kuvia ja kirjan lopussa on sanahakemisto. Sittemmin vastaavia murrekirjoja on tehty Suomen eri paikkakunnilta useita (esimerkiksi Tyrvään murrekirja 1976).

Muuta kirjallisuutta

muokkaa

Murrekirjan ohella Someron murretta sisältyy etenkin somerolaisen kotiseututyön keskeisen vaikuttajan, myös murrekirjahankkeessa yhtenä aloitteentekijänä[26] olleen filosofian tohtori ja kotiseutuneuvos Tapio Horilan (1910–2006) 1970-luvulla järjestämien keruukilpailujen sekä aiempien 1880–1950-luvun keruiden tuloksena syntyneeseen kokoelmaan Someron sananparsia (1977), joka ilmestyi Suomalaisen kirjallisuuden Seuran sarjassa Kansanelämän kuvauksia.[27] Samoin Someron murretta sisältyy Tapio Horilan kokoamiin, niin ikään keruukilpailun tuloksena syntyneisiin kaskukokoelmiin Ilo irti. Kaskuja Somerolta 1. (1979)[28] ja Velmuiluja. Kaskuja somerolta 2. (1980)[29]. Kirjoituksia Someron murteesta ja kansankulttuurista sisältyy myös Horilan vuonna 1990 ilmestyneeseen kirjoituskokoelmaan Lehtori ja hänen syrjähyppynsä.[30]

Leimallisin piirre

muokkaa

Kun Someron-Somerniemen murre esiintyy Suomen murrekartassa omana ryhmänään, se samalla poikkeaa kaikista naapurimurteistaan, joita ovat lännessä Turun läänin Koskella ja vanhassa Marttilan emäpitäjässä puhuttavat Turun ylämaan murteet; etelässä alkujaan Uskelan emäpitäjän kuuluneissa Kuusjoella ja Kiikalassa puhuttavat varsinaisten lounaismurteiden itäryhmän murteet; idässä Nummella ja Pusulassa, Lohjan vanhan emäpitäjän alueella puhuttavat Länsi-Uudenmaan murteet; pohjoisessa Ypäjällä, Jokioisissa ja Tammelassa, vanhan Tammelan emäpitäjän alueella puhuttavat etelähämäläiset murteet; sekä luoteessa, Loimaalla ja Mellilässä vanhan Loimaan emäpitäjän alueella puhuttavat Ala-Satakunnan murteet.[31][32] Näin juuri murretta voidaan Tapio Horilan mukaan pitää kaikkein leimallisimpana somerolaisena piirteenä, kun täsmälleen samanlaista murretta ei puhuta missään muualla.[31]

Tästä omaleimaisuudesta todistavat myös sananparret, joissa toisaalta somerolaiset ovat kiinnittäneet huomiota naapuripitäjien murteisiin ja nämä vastaavasti Someron murteeseen:

  • Älä veläs seläm poika, ei köylep pilä, ne om mäläntynnei, sano tammelalaine.[33]
  • Jallaat ja jallaan alustat, sano loimaalaine.[34]
  • Sulku ova niim piäne ja lämpyse käre (...), sano Perttelim poika.[35]
  • Kyl mää, sano somerolainen kuumas saunamparves.[36]

Lähteet

muokkaa
  • Horila, Tapio: Sananparsia Somerolta. SKS, 1977. ISBN 951-717-123-4
  • Horila, Tapio: Ilo irti. Kaskuja Somerolta 1. Karkkila: Kustannus-Mäkelä, 1979. ISBN 951-9063-09-9
  • Horila, Tapio: Velmuiluja. Kaskuja somerolta 2. Karkkila: Kustannus-Mäkelä, 1980. ISBN 951-9063-14-5
  • Horila, Tapio: Lehtori ja hänen syrjähyppynsä. Kirjoituksia kansanperinteestä ja kotiseututyöstä, äidinkielestä, ihmisistä. Somero: Somero-seura, 1990. ISBN 952-90-2450-9
  • Virtaranta, Pertti: Someron murrekirja. Vammala: SKS, 1973. ISBN 951-717-008-4

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ a b Virtaranta 1973: 373.
  2. ↑ a b Suomen murrealueet Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Arkistoitu 9.10.2014. Viitattu 24.7.2010.
  3. ↑ Virtaranta 1973.
  4. ↑ Virtaranta 1973: 374-376.
  5. ↑ Virtaranta 1973: 376-377.
  6. ↑ Virtaranta 1973: 378.
  7. ↑ Virtaranta 1973: 378-379.
  8. ↑ Virtaranta 1973: 379-380.
  9. ↑ Virtaranta 1973: 380-381.
  10. ↑ a b c Virtaranta 1973: 381.
  11. ↑ a b c d Virtaranta 1973: 382.
  12. ↑ Virtaranta 1973: 383-384.
  13. ↑ Virtaranta 1973: 384.
  14. ↑ Virtaranta 1973: 384-385.
  15. ↑ a b Virtaranta 1973: 385.
  16. ↑ Virtaranta 1973: 385-386.
  17. ↑ a b c Virtaranta 1973: 386.
  18. ↑ Virtaranta 1973: 386-387.
  19. ↑ a b Virtaranta 1973: 387.
  20. ↑ Virtaranta 1973: 387-388.
  21. ↑ a b c d Virtaranta 1973: 388.
  22. ↑ Virtaranta 1973: 388-389.
  23. ↑ Virtaranta 1973: 389.
  24. ↑ Virtaranta 1973: 5-8.
  25. ↑ Virtaranta 1973: 373-389.
  26. ↑ Virtaranta 1973: 8.
  27. ↑ Horila 1977.
  28. ↑ Horila 1979.
  29. ↑ Horila 1980.
  30. ↑ Horila 1990.
  31. ↑ a b Horila 1990: 191.
  32. ↑ Savolainen, Erkki: Suomen murrealueet Internetix. Otavan opisto. Arkistoitu 20.7.2011. Viitattu 5.9.2012.
  33. ↑ Horila 1977: 151.
  34. ↑ Horila 1977: 134.
  35. ↑ Horila 1977: 140.
  36. ↑ Horila 1977: 149.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Someron_murre&oldid=22811270”