[go: up one dir, main page]
Wikipedia

Siiri Rantanen

suomalainen maastohiihdon olympiavoittaja

Siiri Johanna ”Äitee” Rantanen (o.s. Lintunen; 14. joulukuuta 1924 Tohmajärvi – 5. toukokuuta 2023 Lahti[2]) oli suomalainen maastohiihtäjä, joka saavutti urallaan kolme olympiamitalia ja viisi MM-mitalia. Talviolympialaisissa vuonna 1956 hän oli voittamassa viestin olympiakultaa. Rantanen edusti uransa parhaat vuodet Lahden Hiihtoseuraa ja hiihti arvokisamitalien lisäksi muun muassa 11 Suomen-mestaruutta. Hän kilpaili lisäksi kesäisin maastojuoksussa ja maantiepyöräilyssä ja voitti kummassakin SM-mitaleita.

Tätä artikkelia on ehdotettu suositelluksi artikkeliksi.
Suositeltu artikkeli -laatumerkinnän on tarkoitus kertoa, että artikkeli yhteisön mielestä on erityisen hyvin kirjoitettu ja kattava. Artikkelin ehdokassivulla voit ottaa asiaan kantaa.
Siiri Rantanen
Siiri Rantanen 1950-luvulla.
Siiri Rantanen 1950-luvulla.
Henkilötiedot
Koko nimi Siiri Johanna Rantanen
Syntynyt14. joulukuuta 1924
Tohmajärvi
Kuollut5. toukokuuta 2023 (98 vuotta)
Lahti
Uran tiedot
Lempinimi Äitee
Pituus 165 cm[1]
Paino 56–58 kg[1]
Seura Wärtsilän Teräs
Joensuun Kataja
Lahden Hiihtoseura
Pertunmaan Ponnistus
Laji maastohiihto
Mitalit
Maa:  Suomi
Naisten maastohiihto
Olympiarenkaat Olympialaiset
Kultaa Kultaa Cortina 1956 3 × 5 km
Pronssia Pronssia Oslo 1952 10 km
Pronssia Pronssia Squaw Valley 1960 3 × 5 km
MM-kilpailut
Hopeaa Hopeaa Falun 1954 10 km
Hopeaa Hopeaa Falun 1954 3 × 5 km
Hopeaa Hopeaa Lahti 1958 3 × 5 km
Pronssia Pronssia Lahti 1958 10 km
Pronssia Pronssia Zakopane 1962 3 × 5 km

Rantasen kilpaura kesti ajalleen poikkeuksellisen kauan, sillä naiset eivät tuolloin lapsia saatuaan useinkaan jatkaneet urheilu-uraa. Rantanen pääsi vuonna 1950 mukaan ensimmäiselle Hiihtoliiton maajoukkueleirille, jonne otettiin myös naisia. Rantasella oli kaksi pientä lasta, ja häntä alettiin kutsua ”Äiteeksi”. Kutsumanimeä vahvisti myös hänen asemansa naishiihtäjien puolestapuhujana, joka piti kilpasiskoistaan huolta ja uskalsi asettua miesjohtajia vastaan. Rantasta pidettiinkin suorapuheisena ja vaativana, ja hänellä oli vahva kilpailuvietti.

Rantasen varsinainen kilpaura päättyi vuoteen 1962, jolloin hänen välinsä Lahden Hiihtoseuraan katkesivat. Hän jatkoi Pertunmaan Ponnistajissa ja oli viestimitalilla SM-kisoissa 1964. Rantanen hiihti vielä SM-kisoissa 1969, osallistui useisiin Finlandia-hiihtoihin ja voitti maailmanmestaruuksia veteraanien kilpailuissa. Hänet valittiin neljästi vuoden naisurheilijaksi ja uran jälkeen Suomen urheilun Hall of Fameen.

Nuoruus

muokkaa

Siiri Lintunen syntyi 14. joulukuuta 1924 Kaurilan kylässä Tohmajärvellä.[3] Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Juho Lintunen ja emäntä Anna Puustinen.[4] Siiri oli perheen kolmas lapsi. Yhteensä Juho ja Anna saivat kuusi lasta.[5]

Lintusten tilaa kutsuttiin Okkulaksi. Juho Lintunen oli perinyt sen vanhemmiltaan. Okkula oli aikanaan keskisuuri tila, ja siihen kuului 30 hehtaaria metsää ja 10 hehtaaria peltoa.[6] Siiri osallistui aikalaislasten tavoin töihin ja pääsi omien sanojensa mukaan ensimmäisen kerran kuusivuotiaana lypsämään. Tilan töihin kuuluivat myös maitotonkkien peseminen ja voin kirnuaminen sekä marjojen ja sienien kerääminen.[7]

Rantanen muisteli myöhemmin olleensa lapsena poikatyttö, joka ”huruutti” poikien kanssa kotipihassa. Toisena tärkeänä tekijänä urheilu-uralle päätymiselle oli enon suksentekotaito.[8] Siirin äidillä oli enon tekemät sukset, joita äiti käytti asioimiseen kylällä. Siiri kokeili itsekin suksia kuusivuotiaana. Vaikka aikuisten sukset ja sauvat olivat aivan liian isoja pienelle tytölle, hän halusi omat sukset. Siirin eno veistikin pian tytölle omat sukset.[9]

Juho Lintunen joutui talvisodassa hevosmieheksi, ja talonpito jäi äidin ja vanhimpien lasten varaan. Jatkosodan alettua Lintusten perhe joutui lähtemään kotoa. Siiri ajoi perheen karjan asemalle ja lehmävaunuun. Perhe muutti sodan takia evakkoon Outokumpuun, noin 20 kilometrin päähän Outokummun rautatieasemasta.[10] Naisten puolisotilaalliseen Lotta Svärd -järjestöön Siiri Lintunen ei koskaan liittynyt.[11]

Anna Lintunen kuoli 38-vuotiaana marraskuussa 1941 keskenmenoon. Annan kuoleman jälkeen Juho-isä kotiutettiin rintamalta, mutta tämä oli lamaantunut vaimonsa kuolemasta. Siiri joutui ottamaan vastuuta perheen hoitamisesta, sillä hänen vanhemmat sisaruksensa olivat jo muuttaneet kotoa ja nuoremmista sisaruksista vanhin oli vasta 13-vuotias.[12]

Juho Lintunen meni uudestaan naimisiin vuonna 1942. Siiri lähti kotoa, kun Juhon uusi vaimo Hilma muutti taloon.[13] Tämä oli ilmoittanut, että haluaa tulla taloon emännäksi.[14]

»Se ol sanonu jolleki, että voi kun Siiri tuosta lähtis. Sillo mie sanoin, että kyllä se miusta erroo piäsee, ja pakkasin äitin huiviin kimpsuni ja kampsuni ja lähin.»
(Rantanen muisteli myöhemmin lähtemistään kotoaan.[14])

Ura

muokkaa

Kilpauran alku

muokkaa

Siiri Lintunen aloitti hiihtouransa Wärtsilän Teräksessä ja sai ensimmäisen hiihtopalkintonsa 1944 Teräksen järjestämästä kilpailusta.[11] Lintunen oli hiihtänyt kotoaan kisapaikalle kuultuaan paikallisista hiihtokilpailuista. Hän osallistui kilpailuun äitinsä vanhoilla suksilla.[15] Hänellä ei ollut vielä tässä vaiheessa seuraa, mutta kilpailussa oli edustettava sellaista. Hänen seurakseen merkittiin Wärtsilän Teräs, joten hänestä tuli Teräksen jäsen. Lintunen voitti naisten sarjan ylivoimaisesti minuuttien erolla.[16] Hän innostui entistä enemmän hiihtämisestä ja harmitteli myöhemmin, ettei päässyt ollenkaan nuorten kisoihin, koska sota-ajan takia kilpailuja järjestettiin harvakseltaan.[17]

Lintusen ensimmäiset SM-kilpailut olivat vuoden 1946 SM-hiihdot. Hän sijoittui 10 kilometrillä 12:nneksi.[4] Siiri ja Kalle Rantanen avioituivat kesäkuussa 1946, ja he muuttivat seuraavana vuonna Liperiin. Siiri Rantanen jatkoi hiihtouraansa Joensuun Katajassa. Hän sijoittui kolmanneksi ensimmäisessä kilpailussa, johon osallistui Joensuussa. Seuraava kilpailu oli loppiaisena 1947 järjestetty Pohjois-Karjalan maakuntaviesti. Joensuun Kataja voitti viestin, ja myöhemmin tammikuussa Rantanen voitti selvästi Outokummun Partion järjestämän hiihdon. Rantasen ensimmäinen kilpailu kotimaakunnan ulkopuolella oli Jyväskylässä tammikuun lopulla. Hän voitti selvästi Laajavuoren vaativissa maastoissa pidetyn kilpailun.[18][19]

Joensuun Katajan johto päätti lähettää Rantasen aikansa suurtapahtumiin kuuluneisiin Puijon kisoihin. Hän sijoittui 10 kilometrin hiihdossa kolmanneksi. Rantanen sai hyvän suorituksen ansiosta tilaisuuden myös Suomen suurimmassa talviurheilutapahtumassa Salpausselän kisoissa. Vuoden 1948 kisoihin naiset pystyivät osallistumaan ensimmäisen kerran sotavuosien jälkeen. Rantanen oli 10 kilometrin hiihdossa toinen ja hävisi Kerttu Pehkoselle vain kuusi sekuntia. Myöhemmin saman vuoden aikana Outokummussa hiihdetyissä SM-kilpailuissa Rantanen sijoittui ensimmäistä kertaa SM-mitaleille. Hän oli hopealla Pehkosen jälkeen.[20]

Rantanen harrasti urheilua monipuolisesti ja osallistui kesäisin yleisurheilussa Pohjois-Karjalan piirinmestaruuskilpailuihin. Kesällä 1948 hän voitti mestaruuden 800 metrin juoksussa ja kuulantyönnössä. Piirinmestaruusmitaleja hän saavutti uransa aikana kaikkiaan toistakymmentä.[21]

Rantanen ei hiihtänyt perheen lisäyksen takia talvella 1948–1949 kilpaa, eikä hän harjoitellut vielä kesälläkään 1949.[22] Rantanen sai kilpasiskoiltaan seuraavalla kaudella lempinimekseen ”Äitee”, sillä vuoden 1950 alussa kotiin jäi kaksi pientä poikaa. SM-kilpailuissa 1950 Rantanen jäi 10 kilometrillä viidenneksi, mutta Puijon kisoissa hän otti ensimmäisen merkittävän voittonsa.[23]

Rantanen valittiin loppuvuodesta 1950 Vuokatille maajoukkueleirille, jonne Hiihtoliitto otti ensimmäistä kertaa mukaan naisia. Kansainvälinen Olympiakomitea oli alkuvuodesta päättänyt lisätä Oslon vuoden 1952 talviolympialaisiin naisten 10 kilometrin hiihdon. Rantasen kisavuosi 1951 alkoi kahdella kisavoitolla Outokummussa. Hän epäonnistui voitelussa Tainiokosken SM-kilpailuissa ja sijoittui viidenneksi. Rantanen valittiin edustamaan Suomea Sundsvalliin Ruotsiin.[24] Hän hiihti Sundsvallin 10 kilometrillä Tyyne Widemanin jälkeen toiseksi.[25]

Rantasen puoliso oli saanut töitä Lahdesta, ja Rantaset muuttivat sinne alkuvuoden 1951 aikana. Rantanen siirtyi Joensuun Katajasta Lahden Hiihtoseuraan ja teki uudessa kotikaupungissaan suksisopimuksen. Järvisellä oli tehdas Lahdessa, ja Rantanen pääsi sen johtajan Esko Järvisen puheille. Järvinen lupasi Rantaselle aina uusimmat sukset, ja tämä hiihtikin uransa loppuun asti Järvisen suksilla. Naiset hiihtivät pääosin yhdellä suksiparilla, koska heillä ei ollut vielä tuohon aikaan sponsoreita. Sukset olivat kalliita, eikä hiihtäjillä ollut varaa useisiin pareihin. Suksisopimuksen myötä Rantanen pystyi käyttämään talven aikana useampia pareja.[26]

Olympia- ja maailmanmestaruusmitalit

muokkaa

Kolmoisvoitto Oslon talviolympialaisissa 1952

muokkaa
 
Sirkka Polkunen, Siiri Rantanen ja Lydia Wideman talviolympialaisissa 1952.

Naisten ensimmäinen olympiakatsastus oli 12. tammikuuta 1952 Iisvedellä. Rantanen voitti sen, mutta keskeytti reilun kahden viikon päästä toisen katsastuksen.[27] Valmentaja Veli Saarinen päätyi valitsemaan Osloon katsastuskilpailujen voittajat Rantasen ja Lydia Widemanin sekä kummassakin kisassa aivan kärjen tuntumassa olleet Sirkka Polkusen ja Mirja Hietamiehen.[28]

Naisten 10 kilometrin kilpailu hiihdettiin olympialaisten kolmanneksi viimeisenä päivänä. Kisalatu oli vaativa, ja ylä- sekä alamäet olivat lyhyitä ja jyrkkiä. Wideman oli kilpailussa ylivoimainen ja johti 5,5 kilometrin kohdalla minuutilla toisena ollutta Hietamiestä. Rantanen oli puolimatkassa neljäntenä, mutta hän hiihti toisen vajaan puolikkaan kaikista nopeimmin ja ohitti ruotsalaisen Märta Norbergin. Suomi otti matkalla kolmoisvoiton: Wideman oli voittaja, Hietamies toinen ja Rantanen kolmas. Polkunenkin sijoittui viidenneksi.[29]

Olympialaisten jälkeen Rantanen hiihti vielä kotimaan suuret kilpailut. Sekä Puijon että Salpausselän kisoissa hän sijoittui kolmanneksi. SM-kilpailuissa 1952 Rantanen oli 10 kilometrillä hopealla uransa lopettaneen Lydia Widemanin jälkeen. SM-kilpailujen viestissä Lahden Hiihtoseura voitti kultaa. Rantanen oli ankkurina ja nosti seuransa voittoon, vaikka lähti viimeiselle osuudelle puolitoista minuuttia johtanutta kaksikkoa jäljessä.[30]

Naiset ensimmäisen kerran mukana MM-kilpailuissa

muokkaa

Rantanen ja Mirja Hietamies hallitsivat kotimaan kilpailuja talvella 1953. Rantanen voitti Kouvolan kisat, mutta jäi Joensuun SM-kilpailuissa hopealle. Hän voitti myös Helsingin olympiastadionin lähettyvillä pidetyt Eläintarhan hiihdot sekä ensimmäisen kerran urallaan Salpausselän 10 kilometrin.[31]

Kansainvälinen hiihtoliitto hyväksyi hiihdon vuoden 1954 MM-kilpailuihin myös naiset mukaan.[32] Suomalaisten odotukset olivat korkealla vuoden 1952 olympialaisten ansiosta. Neuvostoliitto oli kuitenkin tulossa mukaan ensimmäistä kertaa, ja jo ennen kilpailuja liikkui huhuja neuvostoliittolaisten kovasta kunnosta. Falunin MM-kilpailut muuttaisivatkin kansainvälistä dynamiikkaa, sillä aiemmin Suomi, Ruotsi ja Norja olivat hallinneet maastohiihtolajeja.[33] Rantanen oli vakuuttava vuoden 1954 ensimmäisissä kilpailuissa. Hän voitti Jämsänkosken kisat sekä Kuopion SM-kilpailut, joiden jälkeen valittiin myös Suomen MM-joukkue.[32]

MM-kilpailuissa Rantanen sijoittui hopealle sekä 10 kilometrillä että viestissä. Ensimmäisenä lajina hiihdettiin viesti. Rantasen kanssa joukkueessa hiihtivät Mirja Hietamies ja Sirkka Polkunen. Rantanen oli Suomen ankkurina ja joutui lähtemään viimeiselle osuudelle seitsemän sekuntia Neuvostoliiton Valentina Tsarevan perässä. Rantanen otti Tsarevan kiinni, mutta tämä veti kovaa matkavauhtia ja onnistui kolmen kilometrin kohdalla jättämään ylämäessä Rantasen. Eroa tuli lopulta 25 sekuntia.[34] 10 kilometrin hiihdossa Rantanen hävisi kullan 16 sekunnilla Ljubov Kozyrevalle. Rantasen loppukiri oli ollut vahva, sillä puolimatkassa hän oli 40 sekuntia Kozyrevaa jäljessä. Rantasen suoritukset toivat hänelle vuoden naisurheilijan tittelin.[35] Hänen huonoin sijoituksensa koko kauden aikana oli kolmas.[36]

Välivuodesta Cortinan viestikultaan

muokkaa

Rantaselle vuosi 1955 oli pitkälti välivuosi. Hänen nuorimmaisensa meni kouluun, eikä hän päässyt töiden takia liiton leirille. Rantanen työskenteli huonekaluompelijana, ja töitä tehtiin 5–6 päivänä viikossa. Hän osallistui SM-kilpailuihin helmikuussa mutta sijoittui kuudenneksi, ja Salpausselän kisoissa hän oli vasta 13:s.[37]

Rantanen sopi miehensä Kallen kanssa, että kesällä 1955 hän panostaisi aiempaa kovemmin harjoitteluun. Hän juoksi viisi lenkkiä viikoittain. Hänellä ei kuitenkaan vielä ollut mitään valmennussuhdetta, sillä Hiihtoliitto ei tarjonnut naisille valmentajaa eikä harjoitusohjeita.[38] Rantasen kauden 1956 avauskilpailu oli heti olympiakarsinnat Kuopiossa. Sen voitti yllättäen Sanna Kiero, ja Rantanen sijoittui neljänneksi. Cortinan olympialaisiin valittiin lopulta hiihdon neljä parasta sekä Mirja Hietamies.[39] Veli Saarinen päätti järjestää lisäkarsinnat paikan päällä Cortina d’Ampezzossa, koska Kuopion olympiakarsintojen jälkeen ei ollut ehditty järjestää muita kilpailuja. Viidestä olympiahiihtäjästä vain neljä voitiin valita 10 kilometrille ja kolme viestiin. Rantanen oli kahdeksan kilometrin karsinnan nopein.[40]

Henkilökohtainen matka oli naisten ensimmäinen laji Cortinassa. Suomalaiset pärjäsivät hiihdossa heikosti, ja Rantanen sijoittui parhaana viidenneksi. Naisten mukaan hiihdon pilasi huono voitelu. Heidän suksensa olivat voidelleet yhdistetyn mieskilpailijat.[41] Viestimatkalle naiset voitelivat itse suksensa. Rantanen hiihti joukkueen ankkurina, ja kaksi muuta hiihtäjää olivat Sirkka Polkunen ja Mirja Hietamies.[42] Rantanen oli viimeisen osuuden alkaessa kuusi sekuntia kymmenellä kilometrillä toiseksi sijoittunutta Neuvostoliiton Radja Jerošinaa perässä. Tämä teki alkumatkasta hieman lisää eroa Rantaseen mutta kaatui eräässä alamäessä. Rantanen onnistui ohittamaan neuvostoliittolaisen, joka kuitenkin vielä hetkellisesti nousi hänen peräänsä. Viimeisessä pitkässä mäessä Rantanen kuitenkin jätti Jerošinaan selkeä eron ja nosti Suomen kultamitalille.[43][44]

Rantanen jatkoi olympiamatkan jälkeen aktiivisesti kotimaassa ja osallistui lähes joka viikonloppu johonkin kilpailuun. SM-hiihdoissa helmikuussa hän sijoittui Hietamiehen jälkeen hopealle. Kuun lopussa järjestetyissä Holmenkollenin kisoissa Rantanen oli kolmas ja maaliskuussa Salpausselällä toinen. Kummankin kilpailun voitti ruotsalainen Sonja Edström.[45] Rantanen valittiin vuoden 1956 naisurheilijaksi.[46]

Lahden MM-kilpailut

muokkaa

Hiihtokauden 1957 ensimmäisessä kilpailussa Rantanen ankkuroi Lahden Hiihtoseuran maakuntaviestien voittoon. Rantanen oli kotimaassa melko voittamaton, mutta Neuvostoliitossa järjestetyissä talvikisoissa hän jäi kymmenenneksi. Neuvostoliittolaiset eivät tässä vaiheessa vielä kiertäneet Pohjoismaissa järjestetyissä kilpailuissa mutta kutsuivat muut omiin talvikisoihinsa. Paikalliset hiihtäjät ottivat peräti viitoisvoiton. Hiihdon SM-kilpailuissa Rantanen otti mestaruuden lähes kahden minuutin erolla Pirkko Korkeeseen. Hiihdon MM-kilpailut 1958 järjestettiin Lahdessa, ja helmikuun 1957 Salpausselän kilpailut toimivat esikisoina. Neuvostoliiton hiihtäjät olivat Salpausselällä varsin ylivoimaisia, ja Rantanen oli parhaana suomalaisena kolmas.[47]

 
Rantanen Hiihdon MM-kilpailuissa 1958.

Rantasen kilpavuosi 1958 alkoi heti tammikuussa ensimmäisen MM-katsastuksen voitolla, mikä tarkoitti jo varmaa paikkaa Lahden MM-kilpailuihin. Toisessa katsastuksessa hän sijoittui Pirkko Korkeen jälkeen toiseksi. SM-hiihdoissa Rantanen voitti kultaa sekä viestistä että 10 kilometriltä.[48]

MM-kilpailuissa naisten 10 kilometrin hiihdolla oli selkeä lähtötilanne: Rantanen vastaan neuvostoliittolaiset. Kisapäivän keli oli hankala, ja suksien pohjiin kerääntyi paakkuja eikä suksissa ollut juurikaan luistoa. Rantanen oli lopputuloksissa kolmas. Hän hävisi Alevtina Koltšinalle minuutin ja 13 sekuntia ja Ljubov Kozyrevalle 34 sekuntia. Neuvostoliitto ja Suomi hallitsivat hiihtoa, sillä yhdeksän parhaan joukossa ei ollut muiden maiden edustajia.[49] Viestikilpailussa Neuvostoliitto oli ylivoimainen, mutta Suomi myös yhtä selkeä hopeamitalisti. Rantanen oli ankkuriosuudella jo niin paljon jäljessä johtajaa, että voitosta ei tullut kunnollista taistelua: ”Mitäs siinä muuta kuin hiihdellä maaliin. Yleisöä oli ladunkin varressa hienosti, ja sen kannustuksen voimin laskettelin menemään kohti maalia.” Rantaselle mitali oli uran neljäs MM-kilpailuista, mutta joukkueen kaksi muuta jäsentä eli Pirkko Korkee ja Toini Pöysti saivat ensimmäiset mitalinsa.[50]

Rantanen aloitti kilpakauden 1959 poikkeuksellisesti Keski-Euroopasta, missä naisten hiihdon arvostus oli nousussa. Paikallisiin kilpailuihin kutsuttiin hiihtäjiä Suomesta ja Ruotsista. Rantanen hiihti voittoon Sveitsin Grindelwaldissa järjestetyssä kilpailussa. Hän oli ykkönen myös Salpausselän kisoissa helmi-maaliskuun vaihteessa. Sen sijaan SM-hiihdoissa hän jäi hopealle sekä 5 että 10 kilometrin hiihdossa. Vitonen oli ensimmäistä kertaa mukana SM-kilpailujen ohjelmassa. Mestaruuden vei kummallakin matkalla Eva Hög. Rantanen hiihti puolestaan Lahden Hiihtoseuran joukkueessa viestin voittoon.[51]

Vuoden 1960 olympialaiset ja SM-mitalistiksi myös maastojuoksussa ja maantiepyöräilyssä

muokkaa

Rantanen oli monena kesänä harrastanut yleisurheilua, mutta kesällä 1959 hänet ilmoitettiin mukaan maastojuoksun SM-kilpailuihin. Hän oli voittanut ylivoimaisesti SVUL:n Lahden piirimestaruuden ja lähti Lahden Urheilijoiden joukkueessa SM-maastoihin. Rantanen oli kilpailuissa seuran ykkösjuoksija ja sijoittui henkilökohtaisella matkalla seitsemänneksi. Lahden Urheilijat oli viestissä samalla sijalla.[52]

Squaw Valleyn olympialaisissa 1960 Rantanen oli 10 kilometrin matkalla vasta 15:s. Matka sujui suomalaisilta heikosti, ja heistä parhaana Toini Pöysti oli kuudes.[53] Rantanen hiihti viestissä Suomen avausosuuden. Rantasella meni osuudella sauva poikki, ja lisäksi hän väsyi pahasti loppumatkasta. Neuvostoliiton edustaja Radja Jerošina oli kaatunut kärkipaikalta, ja Rantanen ja kaksi muuta hiihtäjä olivat sen jälkeen törmänneet häneen. Rantanen putosi katkenneen sauvan takia viimeiseksi, mutta hän onnistui nostamaan kovalla kirillä Suomen takaisin kärkijoukkoon. Sen jälkeen hän kuitenkin väsähti ja hänen selkänsä puutui. Rantanen tuli vaihtoon vasta toiseksi viimeisenä. Eeva Ruoppa ja Pöysti pystyivät nostamaan Suomen lopulta kolmanneksi.[54]

Rantanen aloitti kesällä 1960 myös kilpapyöräilyn muttei saanut tarpeeksi kisapisteitä SM-kilpailuihin osallistumista varten. Lokakuussa hän oli jälleen mukana maastojuoksun SM-kilpailuissa ja voitti naisten kahden kilometrin matkan.[55] Hiihtokauteen 1961 Rantanen valmistautui hieman aiempaa rauhallisemmin, eikä hiihtomaajoukkuekaan leireillyt yhtä ahkerasti arvokisojen välivuoden takia. Rantanen harjoitteli kotimaastoissa, ja SM-kilpailuissa 1961 hän otti kultaa 5 kilometriltä. 10 kilometrillä hän oli vasta kuudes, mutta viestissä tuli SM-hiihtojen toinen kulta. Rantanen osoitti kovaa kuntoaan Salpausselän kisoissa, joissa hän voitti 10 kilometrin matkan 35 sekunnin erolla Pöystiin.[56]

Rantanen oli kesällä 1961 mukana maantiepyöräilyn SM-kilpailuissa, joihin hän pääsi kerättyään pienemmistä kilpailuista tarpeeksi pisteitä. Hän sijoittui hopealle 60 kilometrin matkalla. Lahden Pyöräilijöitä edustanut Rantanen osallistui myös tempoajon SM-kilpailuihin, joista hän saikin Suomen mestaruuden. Maastojuoksun SM-kilpailuissa Rantanen jäi yksilökilpailuissa kuudenneksi, mutta joukkuekilpailuissa Lahden Urheilijat oli mestari.[55]

MM-kilpailut 1962 ja välirikko Lahden Hiihtoseuraan

muokkaa

Alkutalvesta 1962 hiihtäjillä oli panoksena valinnat Zakopanen MM-kilpailuihin. Rantanen ja vasta 19-vuotias Mirja Lehtonen hallitsivat kotimaan kisoja. MM-kilpailuissa hiihdettiin ensimmäistä kertaa myös naisten 5 kilometrin hiihto, joten SM-kilpailut olivat merkittävä näytönpaikka urheilijoille. Lehtonen voitti yllättäen 10 kilometrin matkan ja sillä matkalla toiseksi tullut Rantanen 5 kilometrin hiihdon. Rantanen ei edustanut SM-viestissä Lahden Hiihtoseuraa, sillä hän ja seuran muut naishiihtäjät päättivät yhdessä, että Rantanen voi keskittyä henkilökohtaisille matkoille. Lahden Hiihtoseura oli viestissä ylivoimainen, mutta seuran johtohenkilöt olivat vihaisia Rantaselle, koska tämä ei ollut suostunut heidän vaatimuksiinsa osallistua viestiin.[57]

Rantasen ensimmäinen matka MM-kilpailuissa oli 5 kilometriä, jolla neuvostoliittolaiset kuitenkin ottivat kolmoisvoiton. Rantanen oli neljäs ja hävisi pronssin 18 sekunnin erolla Marija Gusakovaan.[58] Neuvostoliitto oli omaa luokkaansa myös 10 kilometrillä, ja Alevtina Koltšina voitti senkin 5 kilometrin tavoin. Rantanen jäi seitsemänneksi.[59] Hänet laitettiin viestimatkalla ensimmäiselle osuudelle, mutta hänen voitelunsa epäonnistui ja suksenpohjat jäätyivät matkan aikana. Vaihtoon Suomi tuli vasta kuudentena 2 minuuttia 22 sekuntia Neuvostoliittoa perässä. Suomen toisen osuuden hiihtäjän Eeva Ruopan sukset ehdittiin voidella uudestaan, ja hän pystyi nostamaan Suomen mitalitaisteluun. Mirja Lehtonen toi ankkuriosuudella Suomen pronssille. Rantanen sai siis viimeisistä arvokisoistaankin mitalin.[60]

Rantanen hiihti MM-kilpailujen jälkeen kotimaassa vielä Lahdessa Salpausselän kisat ja Kokkolan hiihdon. Salpausselällä hän sijoittui neljänneksi.[61]

Lahden Hiihtoseura asetti Rantasen maaliskuussa 1962 lopputalven mittaiseen kilpailukieltoon. Tämä oli seurausta SM-hiihtojen viestistä, jonka Rantanen oli jättänyt väliin.[61] Tämän seurauksena Lahden Hiihtoseuran kakkosjoukkue ei ollut voinut osallistua kilpailuun. Rantanen ilmoitti ennen johtokunnan kokousta eroavansa itse seurasta, mutta johtokunta langetti silti Rantaselle kilpailukiellon.[62] Lahden Hiihtoseura ei olisi pystynyt antamaan kilpailukieltoa ilman Hiihtoliiton hyväksyntää. Liitto oli myös asiassa aktiivinen ja pudotti Rantasen olympiavalmennettavien ryhmästä, vaikka tämä oli vielä MM-kilpailuissa sijoittunut aivan kärjen tuntumaan.[63]

»Puheenjohtaja tuli luokseni ja ilmoitti, että saan rangaistuksen, kun en hiihtänyt viestiä SM-kisoissa. Selvitin hänelle, että olimme päätyneet siihen yhdessä tyttöjen kanssa, mutta hän sanoi, että sillä ei ole merkitystä. Koska en hiihtänyt, minua rangaistaisiin. Tuumin siihen, että vai niin. Jos niin tapahtuu, sitten tiemme erkanevat ja eroan seurasta.»
(Siiri Rantanen[62])

Kilpauralta kuntourheilijaksi

muokkaa

Rantanen jatkoi uraansa ja siirtyi Pertunmaan Ponnistukseen. Rantasen harjoitusmäärät kuitenkin vähentyivät, eikä hänen tarvinnut anoa enää palkattomia vapaita.[63] Rantasen hiihtokausi 1963 alkoi loppiaisena maakuntaviesteissä, joissa Ponnistus sijoittui kolmanneksi. Lahden piirinmestaruuskilpailuissa Rantanen nosti viestin ankkuriosuudella Ponnistuksen voittoon ennen Lahden Hiihtoseuraa. Rantanen voitti vielä henkilökohtaisen 10 kilometrin matkan. SM-kilpailuissa Rantanen puolestaan jäi epäonnistuneen voitelun jälkeen 10 kilometrin kymmenennelle sijalle.[64] Viestissä Ponnistus sijoittui kolmanneksi. Rantasen viimeinen maajoukkue-edustus oli Salpausselän hiihdot, joissa hän oli viidenneksi paras suomalainen. Hän sijoittui seitsemänneksi, ja edellä oli vain suomalaisia ja neuvostoliittolaisia.[65]

Rantasen tulokset kevään 1963 aikana olivat niin hyviä, että hänellä olisi paremmalla harjoittelulla ollut mahdollisuus Innsbruckin olympialaisiin 1964. Hiihtoliitossa ei kuitenkaan oltu samaa mieltä, eikä Rantanen itsekään enää halunnut panostaa kansainvälistä menestystä varten. Hänen tavoitteensa oli enää ”kiusata” nuorempiaan.[66]

Rantasen viimeinen yleisen tason SM-mitali tuli SM-kilpailuissa 1964. Hän ankkuroi Pertunmaan Ponnistuksen viestissä toiseksi. Hän hävisi loppukirissä Lahden Hiihtoseuran Saara Saariselle. Henkilökohtaisella vitosella Rantanen oli yhdeksäs.[67]

Rantanen hiihti kilpaa pitkään, sillä hän osallistui vielä vuoden 1969 SM-kilpailuihin. 44-vuotias Rantanen sijoittui 5 kilometrillä seitsemänneksi. Hän palasi kilpakuntoilijana radalle, kun 75 kilometriä pitkä Finlandia-hiihto aloitettiin 1970-luvun puolivälissä. Rantanen oli Finlandia-hiihdon nopein nainen sekä 1976 että 1977, jolloin hän oli jo 52-vuotias. Hän hiihti viimeisen täysimittaisen Finlandiansa 71-vuotiaana vuonna 1996.[4] Rantanen osallistui kaikkiaan 24 kertaa Finlandia-hiihtoon.[68] Hänen viimeinen Finlandiansa oli vuoden 2005 hiihto, jolloin hän hiihti 60 kilometrin matkan. 80-vuotias Rantanen hiihti matkan reilussa 5,5 tunnissa.[69]

Rantanen hiihti Finlandian lisäksi useissa pitkien matkojen Worldloppet-sarjan kilpailuissa. Hän osallistui hiihtoihin Saksassa, Itävallassa, Japanissa, Norjassa ja Ruotsissa.[69]

Rantanen osallistui 1980-luvulla myös veteraanikilpailuihin. Lammilla järjestettiin 1982 ensimmäiset veteraanien SM-kilpailut. Rantanen voitti tuolloin 20 kilometrin Suomen-mestaruuden. Seuraavan kerran hän osallistui veteraanien SM-kilpailuihin 1986, jolloin hän voitti 60-vuotiaiden sarjan 10 kilometrin matkan. Seuraavana vuonna hän voitti neljä kultaa veteraanien MM-kilpailuissa. Rantasesta tuli maailmanmestari 60-vuotiaiden naisten 10, 15 ja 20 kilometrillä sekä viestissä.[70]

Rantanen voitti 1987 ja 1988 viiden kilometrin matkalla 60-vuotiaiden sarjan. Vuonna 1988 hän hiihti 63-vuotiaana Päijät-Hämeen Veteraaniurheilijoiden 35-vuotiaiden joukkueessa viestiin, jossa joukkue sijoittui kolmanneksi. Veteraanien pidempien matkojen SM-kilpailuissa 1988 Rantanen voitti 60-vuotiaiden 20 kilometrin. Muutaman vuoden tauon jälkeen 67-vuotias Rantanen voitti kultaa 1992 viidellä kilometrillä.[71]

Rantanen otti 1996 kolme mestaruutta 70-vuotiaiden Masters World Cupissa Kuopiossa. Hän voitti 10, 15 ja 20 kilometrin matkat.[71] Rantanen jätti vuoden 1996 jälkeen veteraaniurheilun, koska ”Eihän siellä saanut vastusta. Yksin piti hiihdellä.”[72]

Yksityiselämä

muokkaa

Henkilökuva

muokkaa

Rantasella oli hiihtämiseen kova palo, hänen itsensä mukaan ”se on piän sisällä”. Hän nautti hiihtämisestä ja halusi olla lajissa paras. Hänellä oli itseluottamusta, mutta samalla hän oli luontaisesti vaatimaton.[73] Rantasta vei eteenpäin kova kilpailuvietti, mutta hän oli lisäksi sekä urheilijana että yksityiselämässään suunnitelmallinen, taloudellinen, tarkka ja vaativa. Asiat piti tehdä kunnolla, eikä hän hyväksynyt puolinaisia suorituksia. Rantasta vei eteenpäin myös usko Jumalaan.[74]

Rantanen vastasi itse omasta harjoittelustaan, sillä naiset eivät aikanaan saaneet omaa valmentajaa eikä Hiihtoliitolta tullut Rantasen mukaan edes harjoitteluohjeita. Rantanen kertoi usein harjoitelleensa sen mukaan, mikä tuntui hyvältä. Väsyneenä töiden jälkeen hän ei harjoitellut ollenkaan, mutta joinakin päivänä hän saattoi juosta useamman lenkin. Harjoituspäiväkirjaa Rantanen ei pitänyt.[39]

Naishiihtäjien asema hiihtomaajoukkueessa oli Rantasen aikaan heikko, eivätkä naiset pääosin uskaltaneet nousta maajoukkueen johtajia vastaan. Rantanen piti hiihtäjien puolta Hiihtoliiton miehiä vastaan, ja Eva Högin mukaan häntä kutsuttiin siksi ”Äiteeksi”. ”Hän piti meistä huolta ja piti meidän puoliamme.” Cortinan olympialaisissa 1956 Högin suksi oli katkennut, mutta valmentaja Veli Saarinen oli tämän jälkeen kertonut, ettei naisille ollut varasuksia. Rantanen oli suuttunut, sillä hän oli nähnyt aiemmin Saarisen majapaikassa kasan naisten suksia. Tämä oli kuitenkin piilottanut sukset ja aikonut myydä arvokkaat Järvisen sukset eteenpäin. Rantasen väliintulon ansiosta Hög sai uuden suksiparin.[75]

Rantanen tunnettiin voimakastahtoisena naisena. Hän oli suorapuheinen ja päättäväinen ja nosti äänensä aina, kun oli tarvetta. Nuoremmat kilpahiihtäjät kutsuivat häntä topakaksi tädiksi, ja häntä kuunneltiinkin. Rantaselle oltiin myös kiitollisia, sillä hänen rohkeutensa vei naisurheilijoiden asiaa eteenpäin. Lehdet pyysivät suorapuheisen Rantasen kommentteja usein.[76]

Perhe

muokkaa

Siiri Rantanen oli naimisissa varastonhoitaja Kalervo ”Kalle” Rantasen kanssa (k. 2004). Heille syntyi kaksi lasta, Martti (s. 1946) ja Aarre (1949–2023).[4][77] Perhe-elämä oli sovittelua Siiri Rantasen uran ja lastenhoidon välillä. Rantanen muisteli myöhemmin, että hänen miehensä oli luvannut kahden lapsen jälkeen mahdollisuuden päästä taas kilpahiihdon pariin. ”Yhden jälkeen se mies sanoi sitte, että jos mä toisen teen, niin sitte pääset hiihtämään. Yhestä ei pääse.”[78] Kalle Rantanen tuki kaikesta huolimatta vaimonsa hiihtouraa, mikä ei ollut aikanaan itsestäänselvyys. Naisella oli vielä tuolloin käytännössä kaksi hyväksyttyä roolia, työssä käyvä neiti-ihminen tai naimisissa oleva kotiäiti.[79] Työuransa Rantanen teki huonekaluverhoilijana.[4]

Terveys ja kuolema

muokkaa

Rantasen vasen jalka jouduttiin tammikuussa 2021 amputoimaan verenkiertohäiriöiden vuoksi.[80] Hänellä oli kriittinen alaraajaiskemia, joka oli alkanut varpaiden kivuista. Hänellä oli jo syksyllä 2020 kovat kivut, ja hän oli joutunut käymään useasti sairaalassa. Rantanen oli kuitenkin saanut vain kipulääkkeitä eikä varsinaista syytä ollut löydetty.[81]

Rantanen kuoli 98-vuotiaana Lahdessa 5. toukokuuta 2023.[82] Hän oli kuollessaan vanhin elossa ollut suomalainen olympiaurheilija.[83] Hän oli asunut viimeisen vuotensa palvelutalossa, jonka tehostetun palveluasumisen osastolla hän kuoli. Rantasen poika Aarre oli kuollut kaksi viikkoa aiemmin pitkäaikaiseen sairauteen.[84][85]

Tunnustukset

muokkaa
 
Toivo Pelkosen suunnittelema Siiri Rantasen patsas Timantti hangella Lahden urheilukeskuksessa paljastettiin vuonna 1998.[86]

Lahden kaupunginhallitus myönsi Rantaselle 1. marraskuuta 1995 Lahti-mitalin numero 35.[87] Urheilijoista häntä ennen mitalin oli saanut vain Veikko Kankkonen vuonna 1966.[88] Vuonna 2000 hän sai Pro Urheilu -tunnustuspalkinnon, joka jaettiin tuolloin ensimmäisen kerran. Rantanen oli yksi kymmenestä palkitusta.[89] Vuonna 2009 Rantaselle myönnettiin Suomen liikuntakulttuurin ja urheilun suuri ansioristi.[90] Rantanen valittiin 2012 Suomen urheilun Hall of Fameen,[91] ja vuonna 2017 hänet palkittiin Suomen urheilugaalassa Elämänura-palkinnolla.[92]

Rantanen sai 2015 täyden urheilijaeläkkeen ensimmäisenä Suomessa.[93] Rantanen hiihti 92-vuotiaana kunniakierroksen Lahden MM-kisoissa 2017.[94]

Rantasesta ilmestyi syksyllä 2020 Docendon kustantama, Jari Porttilan ja Osmo Kärkkäisen kirjoittama elämäkertakirja Äitee – Siiri Rantasen tarina.[95]

Rantasella on kaksi patsasta, toinen on Lahden urheilukeskuksessa ja toinen Rantasen kotikylässä Kaurilassa. Lahden patsashanketta veti hollolalainen Seija Aakkala. Rantanen suostui hankkeeseen, jos tarvittavat varat saataisiin keräyksen kautta. Hän ei halunnut, että Lahden Hiihtoseura tai mitkään muut tahot käyttäisivät hankkeeseen urheilijoille tarkoitettuja varoja. Patsasta varten saatiin kokoon 500 000 markkaa. Patsaan suunnitteli Toivo Pelkonen, ja Marjo Matikainen-Kallström paljasti sen Salpausselän kisojen yhteydessä 6. maaliskuuta 1998. Kaurilassa on puolestaan Veikko Räsäsen tammesta veistämä patsas, joka paljastettiin Siirin Aukiolle 2005.[96]

Rantasen kotipaikan Kaurilan vanhassa koulurakennuksessa, jossa Rantanen kävi peruskoulunsa, on vuodesta 1973 ollut kylätalo. Siellä on myös yhdessä luokkahuoneessa koulumuseo, johon Rantanen on lahjoittanut hiihtovälineitään ja kilpa-asujaan. Rantasen koulumatkaa myötäilevä kuntopolku tunnetaan nimellä ”Siirin polkuna”, joka alkaa Räsäsen puuveistoksen luota.[97]

Lahtelainen Ainopuiston teatteri esitti kesällä 2019 Timo Taulon kirjoittamaa ja ohjaamaa näytelmää Äitee ja kilpasiskot, joka kertoi 1950-luvun suomalaisesta naisurheilusta.[98] Vuonna 2021 valmistui Ylelle Jani Walleniuksen ohjaama ja Promedia Finlandin tuottama televisiodokumentti Äitee – Sisulla voittoon, joka kertoi naishiihdon historiasta ja Siiri Rantasesta.[99] Rantasella itsellään oli pieni rooli Lahden kaupunginteatterin musiikkiteatteriteoksessa Karnevaali 2020. Teoksen suunnittelija Jemina Sillanpää halusi tuoda näyttämölle eri-ikäisiä ihmisiä. Rantasella oli näytelmässä vanhan ihmisen rooli, ja hän esitteli itsensä ja videolta näytettiin hänen lausumansa runo.[100]

Lähteet

muokkaa
  • Arponen, Antti O.: Rantanen, Siiri (1924–). Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 28.2.2001. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  • Kari, Jaana: ”Naiseuden kuperkeikka – Hiihtoäiteen tarinoita”. Teoksessa Urheilun etiikka ja arki. (Heikki Roiko-Jokela & Esa Sironen (toim.). Suomen urheiluhistoriallisen seuran vuosikirja) Jyväskylä: Docendo, 2020. ISBN 951-796-239-8. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 21.5.2024).
  • Porttila, Jari & Kärkkäinen, Osmo: Äitee. Jyväskylä: Atena, 2001. ISBN 978-952-291-821-5.
  • Sorvali, Leena & Ritvanen, Tuulikki: Äitee tulosten takana. Rovaniemi: Väyläkirjat, 2023. ISBN 978-952-396-113-5.

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ a b Siiri Rantanen Olympedia. Viitattu 19.8.2024. (englanniksi)
  2. ↑ Mestarihiihtäjä Siiri Rantanen on kuollut yle.fi. 5.5.2023. Viitattu 5.5.2023.
  3. ↑ Sorvali & Ritvanen 2023, s. 13.
  4. ↑ a b c d e Arponen: Kansallisbiografia-verkkojulkaisu.
  5. ↑ Sorvali & Ritvanen 2023, s. 21.
  6. ↑ Sorvali & Ritvanen 2023, s. 16.
  7. ↑ Sorvali & Ritvanen 2023, s. 17.
  8. ↑ Kari 2020, s. 186.
  9. ↑ Sorvali & Ritvanen 2023, s. 25.
  10. ↑ Sorvali & Ritvanen 2023, s. 32–33.
  11. ↑ a b Stubin, Teemu: Tässä on Siiri Rantasen ensimmäinen hiihtopalkinto Iltalehti. 14.12.2014. Alma Media Oyj. Arkistoitu 26.5.2015. Viitattu 6.12.2017.
  12. ↑ Sorvali & Ritvanen 2023, s. 37.
  13. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 20.
  14. ↑ a b Sorvali & Ritvanen 2023, s. 38.
  15. ↑ Sorvali & Ritvanen 2023, s. 40.
  16. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 21.
  17. ↑ Sorvali & Ritvanen 2023, s. 41.
  18. ↑ Sorvali & Ritvanen 2023, s. 45.
  19. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 25.
  20. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 26–27.
  21. ↑ Sorvali & Ritvanen 2023, s. 51.
  22. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 29.
  23. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 30–31.
  24. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 33.
  25. ↑ Mannerla, Einari & Pirhonen, Pentti: Mitä Missä Milloin 1952, s. 349. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1951.
  26. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 35.
  27. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 38–39.
  28. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 40.
  29. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 44–48.
  30. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 51.
  31. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 54.
  32. ↑ a b Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 55.
  33. ↑ Sorvali & Ritvanen 2023, s. 71.
  34. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 57.
  35. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 59.
  36. ↑ Sorvali & Ritvanen 2023, s. 73.
  37. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 63.
  38. ↑ Sorvali & Ritvanen 2023, s. 74–75.
  39. ↑ a b Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 66–67.
  40. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 69–70.
  41. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 74–77.
  42. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 80.
  43. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 83–85.
  44. ↑ Stubin, Teemu: Äitee ei unohdu - eikä unohda Iltalehti. 14.12.2014. Alma Media Oyj. Viitattu 6.12.2017.
  45. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 91–92.
  46. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 89.
  47. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 95–96.
  48. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 99.
  49. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 100–101.
  50. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 103.
  51. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 112–114.
  52. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 115.
  53. ↑ Sorvali & Ritvanen 2023, s. 89.
  54. ↑ Sorvali & Ritvanen 2023, s. 90.
  55. ↑ a b Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 142–143.
  56. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 146–147.
  57. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 149–150.
  58. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 153.
  59. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 155–156.
  60. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 157–161.
  61. ↑ a b Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 162–163.
  62. ↑ a b Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 164.
  63. ↑ a b Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 165–166.
  64. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 167–168.
  65. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 169.
  66. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 170–171.
  67. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 173.
  68. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 182.
  69. ↑ a b Sorvali & Ritvanen 2023, s. 97.
  70. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 184.
  71. ↑ a b Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 185.
  72. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 186.
  73. ↑ Sorvali & Ritvanen 2023, s. 101.
  74. ↑ Sorvali & Ritvanen 2023, s. 102.
  75. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 69–72.
  76. ↑ Sorvali & Ritvanen 2023, s. 107.
  77. ↑ Arkimies, Tuomas: Ystävä kertoo: Siiri Rantanen kohtasi valtavan surun juuri ennen kuolemaansa Ilta-Sanomat. 5.5.2023. Viitattu 6.5.2023.
  78. ↑ Kari 2020, s. 190.
  79. ↑ Kari 2020, s. 192.
  80. ↑ Olympiavoittaja Siiri Rantasen, 96, vasen jalka amputoitiin – ”Vielä minä tässä elämässä kävelen” Ilta-Sanomat. 12.1.2021. Viitattu 12.1.2021.
  81. ↑ Sorvali & Ritvanen 2023, s. 163–164.
  82. ↑ Hiihtäjä­legenda Siiri Rantanen on kuollut Helsingin Sanomat. 5.5.2023. Viitattu 5.5.2023.
  83. ↑ Tchir, Paul: List of the Oldest Living Olympians acsweb.ucsd.edu. Viitattu 11.1.2022.
  84. ↑ Sorvali & Ritvanen 2023, s. 183.
  85. ↑ Harri Hepojärvi: Hoitajan sanat vetivät hiljaiseksi – Tällaiset olivat Siiri Rantasen viimeiset hetket Iltalehti. 11.5.2023. Viitattu 27.9.2024.
  86. ↑ Sorvali & Ritvanen 2023, s. 191.
  87. ↑ Äitee - Suomen hiihtokuningatar Siiri Rantanen
  88. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 195.
  89. ↑ Pro Urheilu -palkinnot jaettu (Arkistoitu – Internet Archive)
  90. ↑ "Äitee" Rantaselle merkittävä kunnianosoitus yle.fi. 27.3.2009. YLE. Viitattu 28.3.2009.
  91. ↑ Hall of Fame täydentyi neljällä nimellä Yle Urheilu. 16.1.2012. Yleisradio. Viitattu 6.12.2017.
  92. ↑ Husu, Atte: Siiri ”Äitee” Rantanen, 92, sulatti Urheilugaalan yleisön sydämet juhlapuheellaan: ”Menohalut ovat kovat” Ilta-Sanomat. 17.1.2017. Sanoma. Viitattu 6.12.2017.
  93. ↑ Parkkinen, Jaakko: Ensimmäiset urheilijaeläkkeet myönnettiin - lista täynnä legendoja 23.7.2015. Yle. Viitattu 19.1.2017.
  94. ↑ Olympiavoittaja Siiri Rantanen palaa MM-kisaladulle: "Kunhan näkevät, että olen vielä elossa" yle.fi. Viitattu 3.3.2017.
  95. ↑ Kirja: Suomen valmentajat varastivat naisten sukset – kun Siiri ”Äitee” Rantanen piti naisten puolia, liiton herrat kostivat: ”Todella nolo juttu” www.iltalehti.fi. Viitattu 14.10.2020.
  96. ↑ Porttila & Kärkkäinen 2020, s. 191–192.
  97. ↑ Sorvali & Ritvanen 2023, s. 14–15.
  98. ↑ Sorvali & Ritvanen 2023, s. 153.
  99. ↑ Lehtisaari, Matti: Siiri Rantasen taival suomalaiseksi hiihtosankariksi Yle Uutiset. 31.12.2020. Viitattu 17.4.2022.
  100. ↑ Sorvali & Ritvanen 2023, s. 159.

Aiheesta muualla

muokkaa

 

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Siiri_Rantanen&oldid=22672238”