Reconquista
Reconquista (espanjaa, suom. takaisinvaltaus) oli runsaan 700 vuoden mittainen ajanjakso, jonka aikana kristityt karkottivat arabit Pyreneiden niemimaalta, jonka nämä olivat valloittaneet 710-luvulla. Reconquista päättyi 2. tammikuuta 1492, kun Granadan emiraatti antautui. Juhlapäivää vietetään Espanjassa nimellä Dia de la Toma eli 'valtauksen päivä'.
Käsite on kuitenkin uusi ja syntyi espanjalaisessa historiankirjoituksessa vasta 1800-luvulla. Silloin rakennettiin Espanjan identiteettiä ajatukselle kansakunnasta, joka oli torjunut islamilaiset valloittajat. Käsite reconquista (takaisinvalloitus) yhdisti uudelleen syntyneen Espanjan lähinnä myyttisellä tasolla 400–600-lukujen visigoottien valtakuntaan.[1]
Arabivalloitus
muokkaaNykyisten Espanjan ja Portugalin alueen valloitus tapahtui nopeasti. Ainoa aikalaislähde The Chronicle of 754 kertoo, että ensimmäiset Pohjois-Afrikan berberit saapuivat Espanjaan arabien johtamina ja kenraali Tarikin johdolla vuonna 711. Vuoden 754 Kronikan mukaan armeijan lähettänyt Pohjois-Afrikan emiiri Musa nousi toisen armeijan kanssa maihin Cadizissa ja eteni niemimaan keskiosaan Toledoon ja Pohjois-Espanjaan Zaragozaan.[2][3]
Historiankirjoissa arabi- ja berberimiehittäjiä kutsutaan muslimeiksi, ja valloitusta uskonsodaksi. Käsitys ei saa tukea aikalaislähteistä, sillä niistä ainoa, ”Vuoden 754 kronikka” ei käytä sanoja ”muslimi”, ”islam” tai ”Koraani”.[4] Vaikka kronikan laatija oli kirkonmies, hän ei kuvaile arabivalloitusta uskonsotana, vaan etnisenä konfliktina. Valloittajia hän kutsuu nimillä arabit, saraseenit tai ismaeliitit. Arabeilla tarkoitettiin luultavasti Arabian niemimaalta tulleita jemeniläisiä. Saraseeneilla tarkoitettiin mahdollisesti Syyriasta ja Mesopotamiasta tulleita arabeja. Vain sana ”ismaeliitti” viittaa uskontoon. Sen perusteella on arveltu, että valloittajat pitivät itseään Abrahamin vanhimman pojan Ismaelin perillisinä. Hyökkääjien uskonto saattoi olla Lähi-idän varhaista arabikristillisyyttä, jonka perusteesit ovat edelleen luettavissa Jerusalemiin vuonna 691 rakennetun Kalliomoskeijan seinältä.
Vuoden 754 kronikan mukaan saraseenit löivät 712 tuntemattomassa paikassa viimeisen visigoottikuninkaan Roderikin armeijan.[2][3] Myöhemmät muslimilähteet kertovat vuodeksi 711 ja paikaksi Guadaleten. [5] Vuoteen 716 mennessä saraseenit olivat valloittaneet koko niemimaan lukuun ottamatta pohjoisrannikon Asturian ja Galician vuoristoalueita. Ensimmäisen häviönsä arabit kokivat Asturian kuninkaalle, visigootti Pelayolle, vuonna 718, 719 tai 722 Covadongassa (Alcamassa).[6] Taistelusta kertoo noin vuodelta 900 peräisin oleva käsikirjoitus The Chronicle of Alfonso III,[7] jonka mukaan taistelussa tapettiin 124 000 "kaldealaista" ja loput 63 000 nieli maa.[8] Luvut olivat karkeaa liioittelua ja peräisin nähtävästi muslimilähteistä.[9]
Vuonna 732 tai 733 Kaarle Martel, frankkien majordomus ja Kaarle Suuren isoisä, pysäytti arabit Poitiers’n taistelussa Pohjois-Ranskassa. Kyseessä ei ehkä ollut varsinainen valtaukseen pyrkivä arabiarmeija, vaan kesäinen ryöstöretki.[2] Vasta Kaarle Suuri ajoi muslimit pois nykyisen Ranskan alueelta Pyreneiden taakse. Kaarle Suuri perusti Navarran ja Katalonian markit (rajakreivikunnat). Ensimmäinen Katalonian kreivi oli Wilfred Karvainen (esp. Guilfre el Pilo), jota pidetään Aragonian kuningassuvun kantaisänä. Navarrassa baskipäällikkö Iñigo (Ignatius) Aritza julistautui Navarran kuninkaaksi vuonna 824.
Reconquistan alkuvaiheet
muokkaaKöyhien ja eristettyjen kristittyjen kuningaskuntien sotamenestys oli aluksi vaatimatonta. Lännessä muslimien valloitus oli edennyt vain nykyisen Portugalin keskiosiin, Guadarramavuoristoon asti. Vuoteen 900 mennessä kristityt Asturia ja Galicia olivat vallanneet aavikkoisen Dueron laakson ja pohjoisen tasangot ja perustaneet uuden pääkaupungin Leóniin, jonka mukaan valtakunta sai uuden nimen Leónin kuningaskunta.[6] Leónista etelään sijaitsivat Vanhan-Kastilian kreivikunnat (pääkaupunki Burgos) jotka olivat tuona aikana reconquistan pääasiallista taistelutannerta. Keskellä muslimivaltakunnat ulottuivat Pyreneiden juurille saakka, ja Välimeren puoleisella rannalla Kataloniassa kristittyjen hallinnassa oli rannikko Barcelonaan.
Islamilainen Espanja tunnettiin nimellä al-Andalus. Sen pääkaupunkina oli Córdoba, ja sen väestö koostui arabeista sekä berbereistä. Sen kristittyjä asukkaita kutsuttiin pohjoisissa valtioissa mozarabeiksi. Vuonna 929 Córdoban emiiri (kuningas) otti kalifin arvonimen, mutta tilanne muuttui Córdoban kalifaatin hajottua 1010 lukuisiksi pieniksi taifa-kuningaskunniksi. Nyt kristityt saattoivat hyökätä niiden kimppuun yksi kerrallaan. Muslimit menettivät näin koko Vanhan-Kastilian kristityille 1000-luvulle tultaessa.
Navarran kuninkaan Sancho III:n poika Ferdinand I Suuri (k. 1065) sai Kastilian kuningaskunnan 1029 isänsä avustuksella Burgosin kreivin García Sanchezin murhan jälkeen. Hän hallitsi Kastiliaa kuninkaana vuodesta 1033 ja sai 1038 haltuunsa myös Leónin vaimonsa kautta. Hän julisti 1056 itsensä Hispanian keisariksi paavi Victor II:n ja Pyhän rooman keisari Henrik III:n tuella. Tämän merkitys oli Leónin nouseminen johtoasemaan kuningaskuntien joukosta ja irrottautuminen keisarikunnan vasalliudesta. Ferdinand Suuri laajensi valtakuntaansa valtaamalla Zaragozan, Badajozin, Sevillan ja Toledon. Kuollessaan häntä seurasivat hänen poikansa Sancho II Kastilian kuninkaana, Alfonso VI Leónin kuninkaana ja García Galician kuninkaana. Tyttärilleen Elviralle ja Urracalle hän jätti Toran ja Zamoran. Aragonian kreivi Ramiro irrottautui Navarran kuningaskunnan alaisuudesta 1035 ja julistautui Aragonian kuninkaaksi nimellä Ramiro I.
Vanhimpana veljenä Sancho II halusi kaikki isänsä maat, ja valloitti sisaruksiltaan Leónin ja Garcían. Armeijoidensa johtoon hän nimitti vasallinsa Rodrigo Díaz de Vivarin, joka myöhemmin on tunnettu paremmin nimellä El Cid Campeador.
Vuonna 1085 Leónin Alfonso VI Rohkea peri Kastilian veljensä kuoltua 1072. El Cid joutui kuitenkin Alfonso VI:n epäsuosioon ja ajettiin maanpakoon. León valloitti Toledon 1085. Toledon ja Tajojoen laakson menetyksen jälkeen muslimivalta näytti uhatulta ja Pohjois-Afrikan berberit, almoravidit eli murabiitit (1086–1145) ja almohadit (1145 – n. 1230) tulivat avuksi. Vuonna 1086 suuren maurien hyökkäyksen lyötyä Leónin, Aragonin ja Kastilian armeijat Zallacan taistelussa, kuninkaan oli jälleen pyydettävä paras kenraalinsa El Cid apuun.
Vuonna 1118 Aragonian Alfonso I valtasi Zaragozan ja Portugalin Alfonso (Afonso Henriques) 1147 Lissabonin englantilaisten ja alankomaalaisten ristiretkeläisten tukemana. Kastilian ja León sodat keskittyvät kuitenkin kuningatar Urracan (1082–1129) taisteluun toista aviomiestään Aragonian Alfonso I:stä vastaan. Ensimmäisestä avioliitostaan Burgundin Raymond III:n kanssa syntyneen poikansa avulla hän viimein valloitti maansa takaisin. Hänen seuraajansa oli Kastilian ja Leónin kuninkaana oli Alfonso VII (1126–1157).
Reconquista merkitsi myös kielellistä ja kulttuurillista muutosta. Länsigoottien valtakunnassa puhuttu rahvaanlatina hajosi eri murteiksi, ja eri kuningaskunnissa rahvaanlatinasta kehittyi oma erillinen kielensä: Kastiliassa espanjan kieli, Portugalissa portugalin kieli ja Aragoniassa katalaani. Navarrassa baskin kieli (euskera) säilyi vahvana romaanisten kielten puristuksessa.
Pääkaupungistaan, Marokossa sijaitsevasta Marrakeshistä, berberihallitsijat saattoivat hyökätä kristittyjä vastaan, mutta vetivät aina joukkonsa takaisin kotiseuduilleen sotaretkien jälkeen. Kristittyjen armeijoita johtivat eri kuningaskuntien hallitsijat, joita avustivat vastamuodostetut hengelliset ritarikunnat ja kaupunkien miliisit. Jälkimmäiset nousivat merkittävään asemaan 1100-luvulla Ávilan kaupungin joukkojen vastustessa tehokkaasti maureja. Calatravan (perustettu 1158) ja Santiagon ritarikunnat (Caballeros Santiaguistas) pitivät hallussaan linnoja Uuden Kastilian tasangoilla vuosina 1196–1212. Vuonna 1165 Aragonia ja Katalonia solmivat personaaliunionin.
Käännekohta
muokkaa
Reconquistan huippukohta oli 1100-luvun loppupuolella. Kastilian Alfonso VIII:n armeija eteni Extremaduraan asti. Vuonna 1195 almohadit voittivat Alfonson armeijan Alarcosin taistelussa, mutta eivät edenneet Toledoon, tai vallanneet menettämiään alueita, vaan kalifi vetäytyi Afrikkaan, eikä uutta suurta sotaretkeä tehty ennen vuotta 1211.
Uutta hyökkäystä olivat vastassa paavin tukemat yhtenäiset kristittyjen joukot ja Kastilian Alfonso VIII:n johtama Kastilian, Navarran, Aragonian, Portugalin ja frankkien armeija murskasi kalifi an-Nasirin johtaman almohadien armeijan Las Navas de Tolosan taistelussa 1212.[6] Tämä taistelu, jonka väitetään olleen maailman kaikkien aikojen suurin taistelu ennen ensimmäistä maailmansotaa, merkitsi Iberian niemimaan kohtalon lopullista ratkeamista. Vuonna 1213 kalifi an-Nasir kuoli ja perimysriita siirsi huomion muualle. Ferdinand III, yhdistyneen Kastilian ja Leónin kuningas jatkoi etenemistä, eivätkä muslimit juuri pystyneet vastarintaan. Córdoba valloitettiin 1236 ja Sevilla 1248. Itärannikolla Aragonian ja Katalonian Jaume I valloitti Mallorcan 1230 ja Valencian 1236. Lännessä Portugali valloitti Algarven 1250.
Islaminuskoinen Granadan kuningaskunta rajoittui nyt etelässä Algecirasista Almeríaan. Raja tunnettiin nimellä La Frontera ja monet Espanjan kaupungit (kuten Jerez de la Frontera) kantavat vieläkin tätä lisänimeä.
Vuoristojen takana runsasväkinen kuningaskunta selviytyi vielä kaksi ja puoli sataa vuotta. Vuoteen 1340 ja tappioon Rio Saladon taistelussa asti kuningaskunnalla oli Marokon Marinidien dynastian tuki. Kastilia, ainoa kuningaskunta jolla oli rajaa Granadan kanssa, tyytyi verottamaan Nasrid-kuninkaita, eikä ryhtynyt uusiin kalliisiin sotiin.
Reconquista vietiin päätökseen kun Kastilian kuningatar Isabella nousi valtaistuimelle 1474 ja meni naimisiin Aragonian kuningas Ferdinandin kanssa. Tästä tapahtumasta lasketaan alkavan yhtenäisen Espanjan kuningaskunnan historian.[10] Granadan emiraatti oli 250 vuoden ajan ollut Kastilian vasallivaltio, joka maksoi veroa isännälleen. Turkin nousevan uhan takia suhteesta päätettiin tehdä loppu ja aloitettiin sotatoimet. Ilman ulkopuolista tukea Granadan päivät olivat luetut ja 2. tammikuuta 1492 Granada antautui. Viimeinen kuningas Muhammad XII luopui kruunusta ja muutti vuonna 1493 Marokkoon.[11] Samana vuonna Kristoffer Kolumbus löysi Amerikan, jonne valloitukset saattoi seuraavaksi suunnata.[10]
Jälkivaikutus
muokkaaMuistona 700-luvun invaasiosta on asukkaiden perimään jäänyt geneettisiä jälkiä.[12] Muslimien määrä on kuitenkin alkanut jälleen kasvaa Pyreneitten niemimaalla, jossa heitä nyt asuu yli miljoona. Vuoteen 2050 mennessä islaminuskoisten määrän arvioidaan kaksinkertaistuvan Espanjassa 5–7 %:iin väestöstä eli kahteen tai kolmeen miljoonaan.[13]
Reconquistan perintönä Espanja on tänäänkin muodollisesti liittovaltio, joka koostuu viidestä kuningaskunnasta: Kastiliasta, Leónista, Navarrasta, Aragoniasta ja Granadasta. Espanjan vaakunassa on neljässä kentässä näiden kuningaskuntien historialliset vaakunat: Kastilia (punaisessa kentässä kultainen kolmitorninen linna), León (hopeisessa kentässä punaisella korostettu violetti leijona), Navarra (punaisessa kentässä kultainen ketjujen muodostama sideruusuke, Aragonia (kultaisessa kentässä neljä punaista paalua) ja Granada (hopeisessa kentässä vihreä granaattiomena). Espanjan kuningashuone johtaa juurensa yhtäältä Kastilian linjaa Leóniin, Asturiaan ja edelleen visigootteihin, ja toisaalta Aragonian linjaa Katalonian kreiveihin ja Kaarle Suureen.lähde? Espanjan kuningas on myös muodollinen Jerusalemin kuningaskunnan kuningas.[14]
Reconquistan jälkeen Espanja käänsi katseensa Atlantille ja löytöretkien aika alkoi.[10] Monta sataa vuotta kestäneen levottoman arabivallan päättyminen merkitsi rauhan ja järjestyksen palaamista niemimaalle, jolloin sodat siirtyivät sen rajojen ulkopuolelle. Uusi vakaus alkoi näkyä espanjalaisen kulttuurin nousuna esimerkiksi taiteessa (El Greco ja Velázquez) ja kirjallisuudessa Calderón, Lope de Vega, Cervantes).[15]
Erilaisia tulkintoja
muokkaaEspanjalaisessa historiankirjoituksessa 1800-luvulla kehitettiin käsite reconquista, jonka avulla rakennettiin myyttiä espanjalaisesta kansallisesta identiteetistä, jonka peruskivi oli muslimien karkottaminen. "Uudelleenvalloitus" oli käsitteenä kuitenkin venytetty, sillä ajatus yhdisti Espanjan valtion muinaiseen visigoottien valtakuntaan 600-luvulla.[1]
Arabian kielen professori Jaakko Hämeen-Anttila on pitänyt reconquistaa onnettomuutena Espanjan kansalle. Hän katsoo, että se ei merkinnyt paikallisten asukkaitten vapauttamista sorrosta. Muslimeille ja juutalaisille se tiesi päinvastoin pitkän suvaitsevaisuuden kauden päättymistä ja uskonnollisen ahdasmielisyyden alkua. Hämeen-Anttila pitääkin reconquistaa ulkopuolisena hyökkäyksenä, joka oli kulttuurisesti alamittaisempien ja sotaisten ruhtinaskuntien aggressio niitä korkeatasoisempaa ja rauhallista kulttuuria vastaan.[16] Samalla kannalla olivat norjalaiset kielitieteilijät Knut Aukrust ja Dorte Skulstad, jotka ehdottivat, että vuonna 2011 olisi vietetty kansainvälistä juhlavuotta vuonna 711 tapahtuneen Espanjan muslimivalloituksen kunniaksi.[17]
Katso myös
muokkaaLähteet
muokkaa- K. B. Wolf (toim.): Conquerors and Chroniclers of Early Medieval Spain. 2. p.. Liverpool University Press, 2011. (englanniksi)
Viitteet
muokkaa- ↑ a b Manuela Marin: Reinventing the History of Al-Andalus.Teoksessa: Sonja Brentjes ym. (toim.) 1001 Distortions. How (Not) Narrate History of Science, Medicine, and Technology in Non-Western Cultures, s. 75–96. Ergon Verlag, 2016.
- ↑ a b c Collins, R.: The Arab Conquest of Spain 710–797. Blackwell, 1989/1998. (englanniksi)
- ↑ a b Wolf 2011, s. 106: The Chronicle of 754
- ↑ Wolf 2011, Luku: The Chronicle of 754
- ↑ Al Andalus Spain: A Country Study. Library of Congress, 1988.
- ↑ a b c Castile and Aragon Spain: A Country Study. Library of Congress, 1988.
- ↑ Collins, 1989/1998, 33.
- ↑ Wolf 2011, Luku: The Chronicle of Alfondo III.
- ↑ Collins, 1989/1998, s. 34
- ↑ a b c Ferdinand and Isabella Spain: A Country Study. Library of Congress, 1988.
- ↑ Muḥammad XII Encyclopaedia Britannica. Viitattu 25.4.2024.
- ↑ Adams, S.M. et al.: The genetic legacy of religious diversity and intolerance: Paternal lineages of Christians, Jews, and Muslims in the Iberian peninsula. American Journal of Human Genetics, 83(6), 725–736. 2008. (englanniksi)
- ↑ Europe’s Growing Muslim Population PEW Research Center. 28.11.2017. (englanniksi)
- ↑ Juan Carlos I (Arkistoitu – Internet Archive) CIDOB (espanjaksi)
- ↑ Fernandez-Morera, D.: The Myth of the Andalusian Paradise. Muslims, Christians and Jews under Islamic Rule in Medieval Spain, s. 240. ISI Books, 2016. (englanniksi)
- ↑ Hämeen-Anttila, Jaakko: Islamin miekka. Idän ja lännen konfliktien historia, s. 116. Otava, 2012.
- ↑ Helge Storhaug: Islam. Yhdestoista vitsaus, s. 294. Kiuas Kustannus, 2017.
Aiheesta muualla
muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Reconquista Wikimedia Commonsissa
