[go: up one dir, main page]

Propaganda

aatteen tai opin järjestelmällistä levitystä mielipiteen muokkaamiseksi
Tämä artikkeli käsittelee propagandatietoa. Sanan muita merkityksiä on lueteltu täsmennyssivulla.

Propaganda (lat. propaganda, ’levitettävä asia’) on aatteen tai opin järjestelmällistä levitystä, jolla pyritään muokkaamaan mielipidettä.[1] Propaganda on tavoitteellista, harkittua ja järjestelmällistä pyrkimystä manipuloida ihmisten uskoja, asenteita tai tekoja. Propaganda luo mielikuvia ja pyrkii hallitsemaan mieliä. Se ruokkii ennakkoluuloja, yhdenmukaistaa ajattelua ja vaientaa erimieliset.[2] Propaganda on aina massoihin vaikuttamista, ei vain kahden yksilön välistä viestintää.[3]

”Onko tässä huominen – Amerikka kommunismin alla!”. Yhdysvaltalaisen propagandasarjakuvalehden antikommunistinen kansikuva vuodelta 1947.

Propaganda voi koostua faktoista, väitteistä, huhuista, puolitotuuksista tai valheista. Se voi olla muodoltaan sanallista tai eri tavoin visuaalista. Tavoitteensa saavuttamiseksi propagandan levittäjä valikoi esittämänsä tiedot ja argumentit tehokkaimmaksi katsomallaan tavalla, joskus vääristellen niitä tai jättäen oleellista tietoa pois, ja joskus tavoitteenaan saada vastaanottajan koko huomio puoleensa. Propaganda on yksipuolista, eikä sen sanomaa ole tarkoitus epäillä. Propagandan levittäjä voi kuitenkin joskus vilpittömästi katsoa käyttävänsä vääristelyä vain todenmukaisen tai hyödyllisen sanomansa perille menon hyväksi.[4]

Termin merkitys

muokkaa

Alkuperä

muokkaa

Sana propaganda tulee luultavasti Congregatio de Propaganda Fide -järjestöstä, jonka roomalaiskatoliset kardinaalit perustivat vuonna 1622 tekemään lähetystyötä.[4] Järjestö tarkoitettiin levittämään kristinuskoa sinne, mihin sen sanoma ei ollut vielä saapunut, ja puolustamaan uskon perintöä siellä, missä se oli uhattuna. Toimiston perustamisen aikoihin siirtomaiden hallinta oli laajenemassa Hollannin ja Englannin käsiin. Kun molemmat maat olivat protestanttisia, nähtiin katolisen kirkon taholla vaaraksi, että nämä maat levittäisivät protestanttisen uskon myös siirtomaihin.

Merkitykset nykyisin

muokkaa

Propaganda-sanalla on joissain maissa kielteinen merkitys, mutta toisissa neutraali tai jopa positiivinen.[5] Sanalla ei ollut kielteisiä sivumerkityksiä ennen ensimmäisen maailmansodan kansallismielisiä kampanjoita. Nykyaikainen käsitys propagandasta periytyy ensimmäisestä maailmansodasta ja ajan myötä termi on latautunut kielteisillä sävyillä. Propaganda nykymuodossaan viittaa yleensä nimenomaan väärään tai ainakin vääristeltyyn tietoon, jonka tarkoituksena on valheen ja hämmennyksen luomisen kautta vaikuttaa mielipiteen muodostamiseen. Sosialistisessa maailmassa termillä ei kuitenkaan ollut samanlaista kielteistä kaikua, vaan sosialismin levittäjät käyttivät avoimesti ”propagandaa” ja ”agitaatiota”, agitproppia, tiedon välittämisessä, valistuksessa ja opetuksessa.

Propagandan ja agitaation välinen ero on häilyvä. Usein ero syntyy niiden harjoittajien välisistä pyrkimyksistä erottua muista. Agitaatio liitetään usein työväenliikkeeseen ja sittemmin Neuvostoliittoon. Natsi-Saksassa harjoitettiin ”vain” propagandaa, koska sana agitaatio oli leimautunut vasemmistolaiseksi. Toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen propaganda muuttui kielteiseksi käsitteeksi, minkä vuoksi sille on kehitetty kiertoilmaisuja.

Valkea, musta ja harmaa propaganda

muokkaa

Propaganda voidaan jakaa kolmeen tyyppiin sen mukaan, kuinka rehellistä ja avointa se on:[6]

  • Valkea propaganda tulee lähteestä, jonka alkuperä on selvä, ja se on yleensä oikeellista. Valkea propaganda on usein sanomaltaan myönteistä, ja se pyrkii synnyttämään kuulijassaan luottamusta antamalla lähettäjästä hyväntahtoisen kuvan.[6]
  • Musta propaganda tulee salatusta lähteestä, ja se on usein vääristeltyä ja valheellista disinformaatiota. Se pyrkii tuhoamaan vastapuolen hallinnon uskottavuuden.[6]
  • Harmaa propaganda ei ole selkeästi mustaa tai valkeaa propagandaa: usein joko sen lähde tai oikeellisuus on epäselvää.[6]

Osatekijöitä

muokkaa

Propagandaviestinnän neljä keskeistä tekijää ovat viestin lähettäjä, viestin levityskanava, itse viesti sekä viestin vastaanottaja.[7] Laajemmin propagandan tärkeimpiä osatekijöitä, joita käyttäytymisteoriaa hyödyntävä propagandisti analysoi, ovat:[4]

  1. Tavoitteet
  2. Olosuhteet
  3. Levittäjät
  4. Käytettävät symbolit
  5. Käytettävät viestimet
  6. Vaikutuksen kohteet
  7. Propagandan vaikutuksen mittaustavat
  8. Mahdolliset vastatoimet
  9. Miten vastatoimet käsitellään

Tekniikoita

muokkaa

Vuonna 1937 Yhdysvalloissa perustettiin Institute for Propaganda Analysis (”Propaganda-analyysi-instituutti”, IPA). Instituutti koostui yhteiskuntatieteilijöistä ja journalisteista, ja se julkaisi aiheesta kirjallisuutta. IPA määritteli myös ”propagandan seitsemän perusvälinettä”, joihin viitataan edelleen propagandan analyyseissä:[8]

  1. Nimittely
  2. Ylevät sanat
  3. Siirräntä
  4. Todistus
  5. ”Tavallinen kansa”
  6. Oikeat kortit
  7. Ryhmään liittyminen ja voittajan vankkurit

Muita propagandatekniikoita ovat esimerkiksi kiertoilmaukset ja pelon hyväksikäyttäminen.[9] Kaikille propagandatekniikoille on yhteistä pyrkimys näyttää oma asia myönteisessä valossa ja vastustettava asia kielteisessä valossa.[10]

Nimittely

muokkaa
 
Nimittelyä propaganda-aseena. ”Paavi on antikristus” – Lucas Cranach vanhemman luterilainen propagandajuliste vuodelta 1521.

Nimittelyn avulla vastustettava henkilö tai ajatus yhdistetään kielteiseen symboliin. Tällä keinolla propagandisti toivoo yleisönsä torjuvan kohteen vain esitetyn kielteisen symbolin johdosta, tutustumatta edes todisteisiin. Yleisiä haukkumanimiä ovat esimerkiksi ”kommari”, ”fasisti”, ”denialisti”, ”sika”, ”rasisti”, ”juppi”, ”pummi”, ”pervo” ja ”terroristi”. Hienovaraisempaa nimittelyä ovat esimerkiksi ”saituri”, ”radikaali”, ”pelkurimainen” tai ”vastakulttuuri”.[11]

Ylevät sanat

muokkaa

Ylevillä sanoilla (engl. glittering generality) propagandisti pyrkii hakemaan ajamilleen asioille hyväksyntää yhdistämällä ne alitajuisesti käsitteisiin, joista yleisöllä on myönteinen mielikuva. Yleisiä tähän tarkoitukseen käytettyjä käsitteitä ovat sivistys, kristillisyys, hyvä, kunnollinen, oikea, demokratia, isänmaallisuus, äitiys, isyys, tiede, lääketiede, luonto, terveys ja rakkaus.[12]

Kiertoilmaukset

muokkaa

Käyttämällä ikävistä asioista pehmennettyjä ja latteita kiertoilmauksia propagandisti voi saada ne tuntumaan hyväksyttävämmiltä. Tällaisia nimityksiä käytetään usein esimerkiksi sotaa puolustavassa propagandassa.[13]

Siirräntä

muokkaa
 
Setä Samuli, Yhdysvaltain kansallinen henkilöitymä, kehottaa yhdysvaltalaisia värväytymään armeijaan. J. M. Flaggin tekemää julistetta käytettiin ensimmäisen ja toisen maailmansodan aikana.

Propagandisti voi siirtää yleisönsä arvostaman auktoriteetin, prestiisin tai valtuutuksen alitajuisesti johonkin, jonka hän haluaa yleisön hyväksyvän. Tällainen voi olla esimerkiksi kirkko, kansakunta, yleinen mielipide, ja sitä voi edustaa jokin tunteita herättävä symboli kuten risti tai rukous, lippu tai kansallinen henkilöitymä, kuten Setä Samuli. Myös tieteeseen vetoaminen symbolein, kuten lääkäriksi pukeutuneen näyttelijän kautta, voi kohottaa mainostettavan asian arvostusta.[14][10]

Todistus

muokkaa

Suosittuja julkisuuden henkilöitä käytetään propagandassa nostamaan propagoitavan asian arvoa, vaikka heillä ei olisikaan mitään asiantuntemusta. Propagandassa käytetään myös paljon lauseita, joissa väitetään jonkun arvovaltaisen mutta usein asiaankuulumattoman henkilön ”sanoneen, että...”.[15]

Tavallinen kansa

muokkaa

Poliitikot ja mainostajat yrittävät vedota usein siihen, että he ja heidän ajatuksensa olisivat ”kansanomaisia”. Tähän kansanomaisuuteensa vetoavat joskus varakkaat presidenttiehdokkaatkin, jotka näyttäytyvät mainoskuvissa kansanomaisissa puuhissa ja paikoissa, ja väittävät olevansa ”eliittiä” vastaan ja ”tavallisen kansan” puolella.[16]

Oikeat kortit

muokkaa

Propagandisti voi esittää kaikista asiaa koskevista yksityiskohdista, tilastoista ja muusta tiedosta ainoastaan ne, jotka saavat sen näyttämään myönteiseltä. Kielteiset puolet hän jättää esittämättä. Oikeiden korttien valintaa käytetään etenkin poliittisessa mainonnassa.[10]

Ryhmään liittyminen ja voittajan vankkurit

muokkaa

Propagandisti vetoaa yleisönsä kansallisiin siteisiin, uskontoon, rotuun, sukupuoleen tai ammattiin, ja saa heidät kokoontumaan yhteen tai toimimaan yhdessä. Tällä propagandisti yrittää saada yksilöt ajattelemaan yhtenä ryhmänä ajatustensa takana.[17] Hän voi hyödyntää ihmisten tarvetta olla ”voittavassa joukkueessa”.[10]

Propagandisti voi maalailla pelottavia uhkakuvia ja väittää, että katastrofi seuraa, jos hänen ohjeitaan ei noudateta. Pelottelussa oleellista on se, että yleisölle esitetään uhan lisäksi myös toteutettavissa oleva ja tehokkaalta vaikuttava keino torjua uhka. Tällaisten uhkakuvien kautta on vastustettu esimerkiksi ydinsotaa, maahanmuuttoa, rikollisuutta, alkoholinkäyttöä, tupakointia tai holtitonta ajamista.[18][10]

Käyttöyhteyksiä

muokkaa

Mainonta

muokkaa

Mainonta on läheistä sukua propagandalle ja käyttää monelta osin samanlaisia keinoja. Mainonnankin viestit ovat karrikoidun yksinkertaisia, ja mainontakin pyrkii vaikuttamaan suuriin ihmisjoukkoihin tunteellisella ja tiedollisella tasolla saadakseen aikaan halutun reaktion, joka voi olla ostaminen tai sitoutuminen tiettyyn tuotteeseen tai yhtiöön. Mainonnan psykologisesti tehokkaiden menetelmien juuret ovatkin osittain ensimmäisen maailmansodan propagandasta saaduissa opeissa.[19]

Terveysvalistus

muokkaa

Terveysvalistusta voidaan pitää mietona valkoisena propagandana.[20] Propagandan keinoja terveysvalistuksessa on hyödynnetty muun muassa tupakoinnin, alkoholinkäytön ja huumeiden vastustamiseen, HI-viruksen torjumiseen, koulutuksen ja ehkäisyn puolustamiseen sekä turvavyön käytön lisäämiseen. 2000-luvulla terveyspropaganda keskittyy ruoan terveellisyyteen ja ekologisuuteen.[21]

Totalitaristisissa yhteiskunnissa taide on tavallisesti yhdistetty propagandaan ja henkilökulttiin. Siitä kertovat niin Saksan natsitaide ja varsinkin Josif Stalinin aikainen sosialistinen realismi Neuvostoliitossa. Propaganda ja henkilökultti on yhdistetty taiteeseen myös uudemman ajan totalitarismeissa, kuten esimerkiksi Kiinan kansantasavallan Mao Zedongin, Albanian Enver Hoxhan ja Irakin Saddam Husseinin hallintokausiin. Nykyisin Pohjois-Koreassa toteutetaan henkilöpalvontaa ja propagandaa taiteen nimissä.

Kirjallisuus

muokkaa

Kirjallisuutta on aina hyödynnetty propagandassa. Sotapropagandan orastavat muodot tunnetaan jo antiikin Kreikan runoelmista. John Bunyanin fiktiivinen uskonnollinen teos Kristityn vaellus 1600-luvun lopulta sisältää jo uuden ajan propagandan elementtejä. Poliittisena vaikuttajana tuli tunnetuksi muun muassa Jonathan Swift ja hänen vastapropagandistinen satiirinsa Gulliverin retket. Sanomalehdet olivat jo 1600-luvulla Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa tärkeä kirjallisen propagandan kanava. Yhdysvalloissa teos Setä Tuomon tupa oli orjuudenvastaista propagandaa, jolla oli suuri merkitys orjuuden lopettamisessa. Sosialistisen realismin valtakausi 1900-luvulla edusti pitkää yksittäistä propagandakampanjaa. Propagandaa tai sitä kuvaavia tunnettuja teoksia ovat kirjoittaneet uudella ajalla myös esimerkiksi Rudyard Kipling, H. G. Wells, Mika Waltari, Aldous Huxley ja George Orwell.[22]

Elokuva

muokkaa

Propagandaelokuvat katsottiin tärkeäksi vaikuttamisen keinoksi etenkin Neuvostoliitossa heti vuoden 1917 vallankumouksesta lähtien, ja 1930-luvulla myös natsi-Saksassa.[23] Hollywoodissakin tehtiin paljon propagandaelokuvia toiseen maailmansotaan saakka, vaikka Yhdysvaltain hallitus ei koskaan ottanutkaan maan elokuvatuotantoa valvontaansa. Sodan jälkeen suoranaiset propagandaelokuvat katosivat pitkälti länsimaista. Eräs uudempi esimerkki yhdysvaltalaisesta viihdepropagandasta on 1980-luvun suosikkielokuva Top Gun, joka romantisoi laivastoelämää ja viesti Yhdysvaltain sotilaallista voimaa. Myös Venäjän nykyaikainen sotapropaganda on puettu toistuvasti elokuvaviihteen kaapuun.[24] Moni nykyajankin valistusfilmi ja markkinointifilmi voidaan nähdä esimerkkinä propagandasta.[23]

Musiikki

muokkaa

Myös musiikkia on käytetty massavaikuttamisen muotona jo pitkään. Hengellisen musiikin vaikuttavuuteen kuuluu suostuttelevien sanojen lisäksi myös melodia, jonka tarkoitus on saada kuulija hurmiomaiseen tilaan ja herkistymään vastaanotettavalle viestille. Jo Martti Luther kirjoitti virsiinsä uskonnollista propagandaa 1500-luvulla. Saksassa oli minnelaulajia, jotka ylistivät lauluillaan usein vallanpitäjiä. Irlannissa vaeltavat minstrelit pitivät yllä kansallisuusaatetta. Musiikkia on käytetty eri tavoin myös sotapropagandan yhteydessä. Kansallislauluista etenkin Ranskan kansallislaulu Marseljeesi ja Neuvostoliiton ensimmäinen kansallislaulu Kansainvälinen ovat voimakkaasti propagandistisia sanoituksiltaan. Neuvostoliittolaisista säveltäjistä Dmitri Šostakovitš tunnettiin propagandistisesta ja myös vastapropagandistisesta musiikista. Myös moni aatteellinen liike on käyttänyt musiikkia ideoidensa levittämiseen. Yhdysvalloissa populaarimusiikista tuli 1960-luvun vastakulttuurille tärkeä propaganda-ase. Euroviisuissa on nähty niin Venäjän ja Ukrainan keskinäistä poliittista propagandaa kuin propagointia sukupuolivähemmistöjenkin arvojen puolesta.[25]

Urheilu

muokkaa

Urheilusta on modernina aikana tullut tärkeä massavaikuttamisen näyttämö. Etenkin nykyaikaisia olympiakisoja on lähes alusta alkaen käytetty poliittisiin ja nationalistisiin tarkoituksiin. Saksan kansallissosialistit hyödynsivät massaurheilua, paraateja ja urheiluharjoituksia propagandistisiin tarkoituksiin, ja Berliinin kesäolympialaiset vuonna 1936 olivat erityisen propagandistinen tapahtuma. Kylmän sodan aikana itä ja länsi käyttivät omaa urheilumenestystään propagandan keinona, ja itäblokissa urheilumenestystä turvattiin jopa valtiojohtoisella dopingjärjestelmällä. Poliittisen propagandan ohella urheilukilpailuissa esiintyy nykyisin paljon myös kaupallista propagandaa.[26]

Valtioiden poliittinen propaganda

muokkaa

Valtiot käyttävät oman propagandansa levittämiseen nykyisin valtion viestintää ja pr-toimintaa, diplomaattista suostuttelua ja kansainvälisiä neuvotteluja. Joukkoviestintä on valtioiden poliittisessa propagandassa tärkeässä osassa, samoin kuin valtionjohtajien puheet, jotka tavoittavat miljoonayleisön. Poliittisen propagandan tunnusmerkkejä ovat disinformaation levittäminen ja psykologinen manipulaatio. Julkiseen keskusteluun vaikutetaan paljon metaforien kautta, joilla luodaan viholliskuvia ja helpotetaan monimutkaisten poliittisten tilanteiden jäsentämistä. Myös kansallisia poliittisia myyttejä hyödynnetään. Strateginen viestintä on propagandaa laajempi alue, mutta valtion strategisen viestinnän ja propagandan välinen raja on liukuva, sillä niissä tukeudutaan samanlaisiin keinoihin. Strategiset narratiivit ovat valtioiden tapa vaikuttaa kansainväliseen järjestelmään sekä muokata kuulijoiden identiteettiä ja oikeuttaa omaa toimintaansa. Tämä tapahtuu pelkistämällä kertomuksen keskeisiä piirteitä, asettamalla syy-seuraussuhteet ja tapahtumien järjestys palvelemaan kertojan tavoitteita sekä poistamalla olennaisia tekijöitä kertomuksesta.[27]

Psykologiset operaatiot sodassa

muokkaa

Propagandaa ja indoktrinaatiota käyttäviä sotilasoperaatioita kutsutaan psykologisiksi operaatioiksi. Näitä operaatioita voivat olla suora tiedottaminen tai tiedotusvälineisiin vaikuttaminen siten, että ne valitsevat uutisia tai kommentoivat uutisia sodankäynnin päämääriä tukevalla tavalla. Oleellista tässä on toimittajien ja ulkopuolisten tiedottajien sitouttaminen tiedotustapahtumaan.

Koska riippumattomia tiedotusvälineitä ja toimittajia pidetään toimijoita itseään puolueettomampina ja uskottavampina, on uutisvirran hallinta vaikuttavampi tapa tiedottaa kuin suora oma tiedotus ja mielipiteiden esittäminen.

Psykologisten operaatioiden ongelmaksi on koettu se, että ne eivät kohdistu pelkästään vastustajaan tai viholliseen tai vastustaja- ja vihollismaiden väestöihin, vaan psykologisia operaatioita voidaan käyttää myös suoritettaviin sotatoimiin epäilevästi suhtautuviin omiin kannattajiin tai niihin arvostelevasti suhtautuviin vastustajiin. Näin ollen muodostuu tilanne, missä kansanedustuslaitoksen luottamusta nauttiva hallitus tai äänestäjien luottamusta nauttiva presidentti voi pyrkiä antamaan käsiteltävänä olevista asioista kuvan, mikä ei vastaa hallituksen tai presidentin omia käsityksiä opposition tai epäilijöiden vaimentamiseksi. Yhdysvalloissa psykologiset operaatiot hyväksytään sotilastoimiksi, mutta oman väestön tietoinen harhaanjohtaminen on kiellettyä.

Viesti

muokkaa

Propagandan viesti on useimmin ollut kansallismielinen tai poliittinen. Esimerkkejä propagandasta voidaan löytää poliittisesta kampanjoinnista, vihollisväestölle suunnatusta taistelumielialaa hajottavasta propagandasta (psykologinen sodankäynti) ja oman väestön mielialan kohottamisesta. Omalle väestölle voidaan myös luoda mielikuvaa epäinhimillisestä vastustajasta ja vihollisen tekemistä julmuuksista. Tämä keino on tehokas tapa sammuttaa tai vaimentaa ihmisten tappamisesta syntyviä moraalituskia – jos vihollinen on alennettu syöpäläisen tasolle, ei sotilaan tarvitse ajatella ampuvansa todellisia, eläviä ihmisiä.

Historiaa

muokkaa

Vaikka välineet ja keinot ovat muuttuneet, propagandaa on tehty kautta aikojen. Muinaiset Egyptin faaraot rakennuttivat sfinksejä ja pyramideja valtansa korostamiseksi. Propaganda-sana otettiin käyttöön keskellä 1600-luvun uskonsotia.[2]

Varhaista historiaa

muokkaa

Propagandaa alettiin käyttää jo varhain. Vuodelta 515 eaa. tunnetaan ”Behistunin kaiverrus” Persian kuninkaan Dareios I:n valtaannousun yhteydestä. Antiikin Kreikan sotilaskomentaja Themistokles käytti vuonna 480 eaa. propagandaa viivyttääkseen vihollistaan Kserksestä. Samoihin aikoihin Aleksanteri Suuri käytti omaa kuvaansa kolikoissa, monumenteissa ja patsaissa propagandakeinona. Rooman diktaattori Julius Caesaria pidettiin taitavana propagandistina, kuten myös Liviusta ja monia muita ajan roomalaiskirjailijoita.[5]

Katolinen kirkko

muokkaa
 
Giuseppe Vasin etsaus vuodelta 1761 kuvaa Propaganda Fiden keskustoimistoa Roomassa Piazza di Spagnalle suuntautuvan pohjoisfasaadin suunnitteli arkkitehti Bernini.

Paavi Urbanus II käytti propagandaa saadakseen ristiretkille kannatusta. Uskonpuhdistuksen aikaan 1500-luvulla propagandasta tuli niin katolisten kuin protestanttienkin paljon käyttämä työkalu. Kirjapainon keksimisen myötä propaganda sai tuolloin entistä paljon suuremman yleisön.[5] Vuonna 1622 paavi Gregorius XV perusti Congregatio de Propaganda Fide -järjestön uskon levittämiseksi ei-katolisissa maissa. Epävirallisesti ryhmän nimi lyhennettiin muotoon ”propaganda”, ja termi tuli yleiseen käyttöön.[5]

1800-luku

muokkaa

Nykyaikainen propaganda syntyi 1800-luvulla. Lukutaito oli yleistynyt ja ihmiset seurasivat politiikkaa, joten poliitikot alkoivat haluta vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen propagandan avulla. Kärjistettyä propagandaa käyttivät 1800-luvulla muun muassa englantilaiset Intiaa vastaan sekä yhdysvaltalaiset ja brittiläiset orjuuden vastustajat. Tunnepitoisten ja rationaalisten argumenttien yhdistelmä osoittautui hyvin tehokkaaksi. 1800-luvulla syntyi myös poliittinen pilapiirros.[5]

Ensimmäinen maailmansota

muokkaa
 
Ensimmäisen maailmansodan aikainen Saksan-vastainen propagandajuliste: ”Tuhoa tämä järjetön peto – värväydy Yhdysvaltain armeijaan”. Kuvan juliste on yhdysvaltalainen versio alkuperäisestä brittiläisestä julisteesta.

Ensimmäisessä maailmansodassa propagandaa alettiin tuottaa ensimmäistä kertaa laajamittaisesti. Ensimmäisen maailmansodan propaganda perustui paljolti täydelliseen liioitteluun tai virheelliseen tietoon. Saksan keisari Vilhelm II perusti maahansa epävirallisen propagandakoneiston, jonka tärkeimpiä tehtäviä oli propagandan tuottaminen neutraaleihin maihin. Sodan alettua Britannia katkaisi merenalaiset kaapelit, jolloin Saksa joutui lähettämään propagandaansa ääniaalloilla ja sotajoukoilleen ajetuilla liikkuvilla propagandaelokuvanäyttämöillä. Britanniassa perustettiin War Propaganda Bureau (”Sotapropagandavirasto”), jonka johdossa oli journalisti Charles Masterson. Hän sai useat maan eturivin kirjailijoista osallistumaan sotapropagandan suunnitteluun, ja Nalle Puh -kirjailija A. A. Milne palkattiin myöhemmin sotapropagandan kirjoittajaksi. Brittien onnistuneen sotapropagandan ansiona voidaan pitää Yhdysvaltojen houkuttelua sotaan. Saksan myöhempi valtakunnankansleri Adolf Hitler opiskeli juuri brittien sotapropagandaa sodan jälkeen, ja arvosti sitä nerokkaaksi ja tehokkaaksi.[5]

Maailmansotien välinen aika

muokkaa

Propagandan käsite vakiintui yleiskieleen nykymerkityksessään ensimmäistä maailmansotaa seuraavilla kahdella vuosikymmenellä. Propagandamenetelmät valjastettiin poliittisten ja kaupallisten päämäärien palvelukseen niin Euroopassa ja Yhdysvalloissa kuin muuallakin maailmassa, ja moderni propaganda levisi yhteiskunnan kaikkiin kolkkiin. Etenkin Neuvostoliitto ja Saksa lisäsivät propagandansa volyymia maailmansotien välisenä aikana. Yhdysvalloissakin sotapropagandasta saatuja oppeja alettiin käyttää demokratian apuvälineenä, ja siihen liittyvä public relations -käsite lanseerattiin. Propagandan mahdollisuus alettiin ottaa aikaisempaa paremmin huomioon maiden välisissä suhteissa. Englannin ja Venäjän kauppasopimukseen laitettiin pykälä, joka kielsi Venäjää hyökkäämästä Britanniaa vastaan propagandalla, ja myös Britannia lupasi toisen maailmansodan alla Yhdysvalloille, ettei tekisi propagandaa sen suuntaan. Kansainliitto sai monen maan mukaan propagandan kieltävään yleissopimukseen vuonna 1936, mutta sopimus ei pysynyt voimassa kauan, sillä Saksa, Japani ja Yhdysvallat eivät liittyneet siihen. Sodan lietsominen propagandan keinoin kiellettiin vasta vuonna 1966 YK:n yleissopimuksella.[28]

Kansallissosialistinen Saksa

muokkaa
 
Juliste, jolla alankomaalaisia värvättiin SS:n riveihin: ”Kunniasi ja omantuntosi tähden! Bolševismia vastaan! Liity Waffen SS:ään.”

Adolf Hitlerin kansallissosialistisen Saksan propagandakoneistoa voidaan hyvällä syyllä pitää yhtenä esimerkkinä propagandan tehokkuudesta laajojen kansanjoukkojen mielipiteen muokkaajana. Jo ennen kansallissosialistien nousua valtaan, puolue käytti propagandaa tehokkaasti apunaan edistääkseen aatteitaan ja pyrkiessään vaalimenestykseen. Kansallissosialistisen puolueen propagandan kärki suuntautui kohti Saksaa hallitsevaa talouslamaa ja ensimmäisen maailmansodan Versailles’n ”häpeärauhan” aiheuttamaa nöyryytyksen tilaa. Antisemitististä vihaa lietsottiin erityisesti niin sanotun selkäänpuukotusopin avulla, jonka mukaan ensimmäisen maailmansodan häviö oli kotirintaman epäisänmaallisen aineksen – erityisesti juutalaisten – toiminta. Antisemitismi oli tosin jo luonnostaan varsin voimakas ilmiö Euroopassa. Propaganda suuntautui myös sosialisteja ja kommunisteja vastaan. Neuvostoliitto maalattiin saksalaisten mieliin bolševistisena valloittajana ja barbariana, jonka aallon tulppana Saksan kansa seisoi Euroopan turvana. Ulkopoliittisista syistä kommunisminvastaista propagandaa vähennettiin jonkin verran hyökkäämättömyyssopimuksen ollessa voimassa ennen operaatio Barbarossaa.

Kansallissosialistien propagandan levitykseen käytettiin lentolehtisten, julisteiden ja lehtien lisäksi myös laajasti radiota, joka oli tässä vaiheessa tekniikkana halventunut siinä määrin, että sen voitiin katsoa tavoittavan suuren osan maan kansalaisista. Radioiden ostamista myös helpotettiin massatuotannolla ja halpahintaisilla malleilla.

Neuvostoliitto

muokkaa
Pääartikkeli: Neuvostopropaganda
 
Neuvostopropagandajuliste vuodelta 1920 esittelee, mitä kaikkea vallankumous antoi neuvostonaiselle: kirjaston, lastentarhan, aikuiskoulun ynnä muuta.

Kommunismissa propaganda on nähty hyväksyttävänä. Venäläiset marxistit Georgi Plehanov ja V. I. Lenin määrittelivät 1900-luvun alussa käsitteen agitprop, johon kuuluivat propaganda ja agitaatio. Propagandan he määrittelivät harkituksi historiallisten ja tieteellisten argumenttien käytöksi, jolla koulutetut ja valistuneet indoktrinoidaan. Agitaation he määrittelivät iskulauseiden, vertauskuvien ja puolitotuuksien käytöksi, jolla hyödynnetään kouluttamattomien ja epäjärkevien ihmisten kokemia vääryyksiä.[4]

Kylmä sota

muokkaa

Kylmän sodan aikana toisen maailmansodan jälkeen niin Yhdysvallat kuin Neuvostoliittokin pyrkivät vaikuttamaan julkiseen mielipiteeseen propagandan keinoin. Suurvaltojen propaganda kohdistui niin oman maan kansalaisiin kuin vastapuoleen ja puolueettomiinkin maihin ja medioihinkin. Vihollista mustamaalattiin luomalla karikatyyrimäisiä negatiivisia mielikuvia. Idässä luotiin häikäilemättömän kapitalistin ja lännessä julman kommarin ivakuva. Yhdysvalloissa punaisten vastaiseen propagandaan liittyi ydintuholla pelottelu, ja idän esitettiin uhkaavan vapautta ja amerikkalaista elämäntapaa. Neuvostoliiton propagandassa länsimaat olivat miljonääripohattojen hallitsemia alistetun kansan helvetinloukkoja, jotka uhkailivat rauhanomaisia maita, kuten Neuvostoliittoa. Yhdysvaltain käymät sodat Koreassa ja Vietnamissa olivat sille propagandatappioita, vaikka maan hallinto agitoikin sotien puolesta voimakkaasti. Euroopassa suurvaltojen välistä massavaikuttamista harjoitettiin etenkin jaetun Saksan Berliinissä.[29]

Kylmän sodan aikainen propaganda sulautui myös monen maan ilmapiiriin ja yleiskulttuuriin arkisen elämän osaksi. Yhdysvaltain kulttuuripropagandan osa oli toisen maailmansodan jälkeinen Marshall-apu, jonka kautta Yhdysvallat sai oikeuden jakaa avustamiinsa maihin myös tietoa ja uutisia. Itäblokin maissa taas järjestettiin vuodesta 1947 alkaen esimerkiksi Maailman nuorison ja opiskelijoiden festivaaleja. Kumpikin suurvaltablokki hyödynsi myös elokuvaa propagandan välineenä.[30]

Kylmän sodan propagandaan liittyivät erilaiset salaliittoteoriat, kuten KGB:n sepittämä teoria siitä, että AIDS olisi Yhdysvaltain laboratorioissa kehitetty sairaus.[31]

Yhdysvallat levitti Eurooppaan ja itään propagandaa myös Radio Free Europen ja Radio Libertyn lähetyksillä. Sosialistileirin sisäisiä vastapropagandakanavia olivat esimerkiksi Puolan Solidaarisuusliike ja Neuvostoliiton dissidenttiliike.[32]

Yhdysvalloissa

muokkaa

Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvaltain propagandan päävälineinä oli radiotoiminta, jota harjoitettiin virallisesti Voice of American kautta. Radiopropaganda nähtiin helpoimpana tapana päästä sosialistimaiden julkisen mielipiteen kimppuun. Sen tehtävänä oli levittää toisaalta tietoisuutta länsimaisesta, kapitalistisesta yhteiskunnasta ”rautaesiripun” toiselle puolelle, toisaalta lähettää kommunisminvastaista propagandaa. Taloudellinen propaganda keskittyi usein kuvaamaan länsimaisen elintason paremmuutta ja kulutustavaroiden ylivertaisuutta, jotka tunnetusti tiedettiin sosialististen maiden heikkoudeksi.

Suurimpaan osaan Itä-Euroopan maista suunnattiin niiden äidinkielellä tuotettuja ohjelmia. Ohjelmien tuottajina toimivat toisaalta amerikkalaiset, toisaalta loikkarit. Jälkimmäisen ryhmän antikommunistista sisältöä pyrittiin jonkin verran rajaamaan, jottei syntyisi liian hyökkäävää mielikuvaa. Radiotoimintaa toteutettiin myös CIA:n peitetoimien kautta, jotka oli naamioitu kaupallisiksi yrityksiksi, esimerkiksi Radio Free Europe. Jotain propagandan tehosta tai kenties Neuvostoliiton ylireagoinnista kertoo se, että läntistä radiotoimintaa yritettiin padota laajamittaisella radiohäirinnällä.

Neuvostoliitossa

muokkaa

Neuvostoliiton tehokkaan propagandan mahdollisti muun muassa maan tiedonvälityksen keskittyneisyys. Valtion suoraan hallinnoimien tai tarkasti valvomien tiedotusvälineiden lisäksi ei ollut luvallisia vaihtoehtoisia tiedotuskanavia. Neuvostoliiton propagandassa länsimaat ja demokratiat leimattiin usein fasistisiksi, sotaa lietsoviksi ja ei-demokraattisiksi.

Länsimaiden ihmisten valtaosan kerrottiin elävän köyhyydessä ja kurjuudessa. Toisen maailmansodan aikaansaamaa maailmanlaajuista kansallissosialismin ja fasismin pelkoa hyödynnettiin sekä väittämällä länsimaiden muistuttavan fasistisia järjestelmiä että väittämällä Neuvostoliittoa kaiken sen vastakohdaksi, mitä natsit ja fasistit olivat edustaneet – eri kansojen tasa-arvoiseksi ja rauhanomaiseksi kodiksi.

Länsivastainen propaganda suuntautui lähinnä Itä-Euroopan maihin ja omaan kansaan. Länteen tuotettiin propagandaa, jossa Neuvostoliitto esiteltiin onnelaksi ja kehityksen huipuksi, jossa ihmisoikeudet, tasa-arvo ja elintaso olivat maailman parhaat.

Kylmän sodan jälkeen

muokkaa
 
Yhdysvaltain propagandaa psykologisessa sodankäynnissä Afganistanissa.

Jugoslavian hajoamissodissa 1990-luvulla propagandaa käytettiin runsaasti kaikilla puolilla. Venäjämielinen Serbia vastusti propagandassaan Yhdysvaltoja ja Natoa, ja serbit ja muslimit levittivät toisistaan kauhutarinoita.[33]

Yhdysvaltain julistama terrorisminvastainen sota vuoden 2001 New Yorkin terrorihyökkäyksen jälkeen oli Yhdysvaltain mittavin propagandaoperaatio toisen maailmansodan jälieen. Fraasilla oikeutettiin kaikki hyökkäykset maihin, joissa al-Qaida-terroristijärjestöllä väitettiin olevan vaikutusvaltaa ja aseita. Keskeisenä keinona kääntää maailman mielipide sodan kannalle Yhdysvallat käytti myöhemmin kyseenalaiseksi osoittautunutta väitettä Irakin joukkotuhoaseista. Irakin diktaattori Saddam Hussein esitettiin propagandassa uhkana hyvälle ja oikealle maailmanjärjestykselle, ja New Yorkin hyökkäyksestä vastannut al-Qaida esitettiin voimakkaampana ja yhteisempänä ryhmänä kuin mitä se todellisuudessa oli.[34]

Yhdysvallat perusti 1980-luvulla Radio Martí -radioaseman, joka on sen jälkeen lähettänyt Kuubaan informatiivista amerikkalaismyönteistä propagandaohjelmaa.[35]

Kylmän sodan jälkeen massoihin vaikuttaminen on liudentunut paljolti propagandasta indoktrinaatioksi, missä pyritään vaikuttamaan lukijaan tai katselijaan siten, ettei hän tiedosta häneen vaikutettavan. Propagandasta ei käytetä enää nimitystä propaganda, vaan tiedottaminen, koska propagandasta on tullut harhaanjohtamisen synonyymi eikä vaikuttaminen ole enää yhtä suoraviivaista kuin aikaisemmin.

Sosialistileirin propaganda jatkui kylmän sodan päättymisen jälkeen vielä esimerkiksi Kuubassa ja Pohjois-Koreassa, joista jälkimmäisessä se on voimissaan vielä 2010-luvun lopullakin.[36] Sosialistimaiden propagandajulisteet on sijoitettu paikkoihin, joissa mahdollisimman paljon ihmisiä näkee julisteen ja sen sanoman, kuten kadunkulmiin, risteyksiin ja liikennevaloihin. Koska julisteita yhä useammin katsotaan liikkuvasta ajoneuvosta, kuvien koko on pienentynyt, informaation tarkkuus vähentynyt ja tekstin pituus lyhentynyt. Julkisuuteen harvoin on paljastettu teosten tekijöitä, paitsi Vietnamissa, jossa useista teosten piirtäjistä on tullut kuuluisia.

Internetin ajan propaganda

muokkaa

Internet ja globaali digitalisoituminen ovat 1990-luvulta alkaen laajentaneet propagandan kohdeyleisöä ja tuoneet propagandan tuottamisen miljoonien ihmisten ulottuville. Uusien viestintäteknologioiden ansiosta kuka tahansa voi ryhtyä propagandistiksi, etenkin kun asiakirjoja ja kuvia voi digitaalisina manipuloida ja väärentää entistä helpommin. Organisoituneita uusia tekijöitä propagandan kentällä ovat esimerkiksi terroristijärjestöt, vaihtoehtomediat, valemediat ja ylhäältä johdetut internet-propagandistit, jotka toimivat sosiaalisessa mediassa ja internetin keskustelupalstoilla. Koska internetissä on valtavasti tietoa, propagandan tuottamiseen voi riittää vain tiedon valikointi. Käsite ”totuudenjälkeinen aika” on noussut 2010-luvun lopulla erääksi propagandaa tarkoittavaksi uudeksi ilmaukseksi.[37]

Jihadistinen propaganda

muokkaa

Aseellista pyhää sotaa käyvät jihadistit tuottavat runsaasti propagandaa, jonka avulla he pyrkivät radikalisoimaan muslimiyhteisöä ja keräämään jäseniä liikkeeseensä. Perinteinen jihadistinen propaganda 1980-luvulta alkaen on koostunut erilaisista kirjoituksista ja saarnoista, joita on levitetty teksteinä tai nauhoitteina aatetta kannattavien keskuudessa. Radikalisoituminen on tapahtunut ylhäältä alaspäin johdettuna prosessina, jossa jihadistinen saarnaaja etsii sopivan henkilön ja lähestyy tätä propagandamielessä. Nykyajan jihadistit, kuten Arabian niemimaan al-Qaida ja Isis hyödyntävät uutta, modernia teknologiaa käyttävää lähestymistapaa kannattajien rekrytoimiseen ja muslimiyhteisön radikalisoimiseen. Siinä terroritekoja hyödynnetään eräänlaisina mainoksina, joiden tehtävänä on herättää jihadistisesta sanomasta kiinnostuneiden huomio. Internetiin ladataan huolellisesti ja ammattitaitoisesti kuvattuja filmejä esimerkiksi taisteluista ja julkisista mestauksista. Jihadista puhutaan nuoriin vetoavasti katu-uskottavaan tyyliin, turhaa mahtipontisuutta välttäen. Tällaiselle propagandalle altistuneet henkilöt saivat tahoillaan uskonnollisen herätyksen, radikalisoituivat ja ottivat itse yhteyttä jihad-liikkeen rekrytoijiin. Isisin propagandan yksi tarkoitus on ollut myös tarjota kohdeyleisölleen tärkeitä merkityksellisyyden ja joukkoon kuulumisen mahdollisuuksia, joita näillä ei maahanmuuttajina vieraissa yhteiskunnissa useinkaan ole ollut.[38]

Propagandan kontrolli

muokkaa

Demokratioissa

muokkaa

Täysin demokraattisessa yhteiskunnassa kuka tahansa saisi tuottaa propagandaa vapaasti, ja yhteiskunnan kannalta parhaat ajatukset voittaisivat ajan myötä. Tämä edellyttää sitä, että suurin osa vastaanottajista olisi melko hyvin koulutettuja, älykkäitä, yhteiskuntasuuntautuneita ja kärsivällisiä, eivätkä he häkeltyisi viestinnän paljoudesta. Luotettavaa ja asiaankuuluvaa sekä halvalla saatavaa tietoa levittämässä täytyisi olla myös hyvin rahoitettuja, yhteiskunnallisesti suuntautuneita ja sensuroimattomia uutisten kokoaja- ja opetustahoja.[4]

Todellisessa maailmassa nykyaikaiset demokratiat suojautuvat ”haitallista” propagandaa vastaan eri tavoin. Lobbaajien ja julkaisijoiden täytyy joskus rekisteröityä viranomaisille, ja propaganda ja mainonta täytyy ilmoittaa selkeästi sellaiseksi. Lehtien omistussuhteet ja muu vastaava tieto vaaditaan joissain yhteyksissä julkiseksi, mutta rahoittajia ei aina silloinkaan. Maksetuissa poliittisissa mainoksissa saattaa täytyä mainita rahoittajan nimi. Jotkin lait ja käytännöt sallivat yhtäläisen ajan ja tilan tai vastausoikeuden kaikille merkittävimmille vaalikampanjoijille. Jotkin maat rajoittavat vaalimainontaa juuri vaaleja edeltävinä päivinä propagandan vaikutusten tasaamiseksi. Yksityiset tai julkiset kuluttajatutkimusjärjestöt tarkkailevat usein ruokien, lääkkeiden ja muiden tuotteiden markkinointia ja tarvittaessa julkaisevat omaa vastapropagandaansa.[4]

Autoritaarisissa valtiomuodoissa

muokkaa

Autoritaarinen hallinto pyrkii monopolisoimaan kaiken propagandan käytön itselleen, ja vastapropaganda murskataan usein kovin ottein. Yksipuolisen propagandakoneiston menestys riippuu paitsi valtion poliisivoimien tehokkuudesta ja voimankäytöstä, myös kansalaisten sekulaarista koulutustasosta. Korkeasti koulutettu kansa on usein epäilevää dogmaattisia ja todistamattomia väitteitä kohtaan; sen sijaan he suosivat usein humaaneja ja yleismaailmallisia arvoja ja kääntyvät ennen pitkää kohtuutonta tai ymmärtämätöntä hallintoa vastaan.[4]

Vastatoimet

muokkaa

Propagandan vastatoimenpiteet voivat olla pakottavia tai taloudellisia, esimerkiksi propagandan tuottajan vangitseminen tai eliminoiminen, toimitilojen polttaminen, työntekijöiden pelottelu, lahjonta, viestinten käytön estäminen, tai rahoituksen tyrehdyttäminen. Toisenlainen vastatoimenpide on vastapropaganda, jossa levitetään propagandalle vastakkaista tietoa. Yksi vastapropagandan erityismuoto on ”alkuperän paljastus”, jossa vastaanottajille kerrotaan kuinka tietämätön, rikollinen tai vallankumouksellinen alkuperäisen propagandan levittäjä todellisuudessa on. Tämän tarkoitus on horjuttaa hänen uskottavuuttaan ja vaikeuttaa rahoitustaan. Myös lainmuutoksilla voidaan vaikeuttaa propagandan levitystä.[4]

Propagandisti voi reagoida vastatoimenpiteisiin esimerkiksi omalla vastapropagandallaan, hankkimalla uusia tukijoita tai menemällä maan alle levittämään propagandaansa, kuten Venäjän kommunistit tekivät ennen vuotta 1917 ja Kiinan kommunistit ennen vuotta 1949.[4]

Vaikutusten mittaaminen

muokkaa

Koska propaganda ja vastapropaganda ovat niin yleisiä, yksittäisen propagandan vaikutuksia on vaikea erotella. Vaikutusten mittaus- ja arviointimenetelmiä on erilaisia, mutta aihetta on vaikea tutkia luotettavasti.[4]

Kontrolloidussa kokeessa voidaan koeyleisöllä testata propagandan tehoa riippuen sen sisällöstä tai esityskanavasta. Asian monitahoisuuden vuoksi tällainen koe voi kuitenkin olla hyvin vaikea ja kallis. Laboratoriokokeessa koeyleisöä testataan valvotuissa olosuhteissa, mutta tämä voi vääristää vaikutuksia, ja koeyleisöön ei ehkä valikoidu edustavia jäseniä. Tällaisten kokeiden ongelmana on myös se, että propaganda saattaa alkaa vaikuttaa kohteessaan viiveellä vasta kauan kokeen loppumisen jälkeen, eikä sitä ehditä mitata. Toinen ongelma on se, että jos koeyleisö tietää olevansa propagandan testiyleisönä, se voi torjua viestin siitä syystä.[4]

Yhteishaastattelujen avulla voidaan selvittää koeyleisön elämäntavoissa ja ajattelussa tapahtuvia muutoksia pitkän ajan kuluessa. Haastattelutilanne voi kuitenkin saada haastateltavan salailemaan todellisia ajatuksiaan.[4]

Tehokkaimpana propagandan vaikutusten arviointina pidetään tarkkailua. Tarkkailija voi mennä kohdeyleisön joukkoon tekemään huomioita. Hän voi myös lukea äänestys-, lukija- tai myyntitilastoja, lehdistötiedotteita, poliisitiedotteita, pääkirjoituksia tai johtajien puheita, joiden kautta hän saa tietoa yleisön koosta, koostumuksesta ja käyttäytymisestä.[4]

Propagandisti voi myös laskea propagandan saaman palstatilan tai lähetysajan radiossa tai televisiossa, tai suorittaa muita samankaltaisia laskutoimituksia ja tilastollisia analyysejä.[4]

Vuonna 2014 julkaistu tutkimus määritteli nykyajan autoritaaristen maiden hallinnon propagandan pikemminkin signaalointina eli merkinantona kuin hallintoa puolustavien arvojen ja asenteiden indoktrinaationa. Sen mukaan propaganda on signaali hallinnon vahvuudesta pitää yllä sosiaalista valvontaa ja poliittista järjestystä. Tutkimuksessa selvitettiin kiinalaisten yliopisto-opiskelijoiden suhdetta propagandaan. Opiskelijoiden voimakkaampi altistuminen valtiolliseen propagandaan ideologisen ja poliittisen kasvatuksen muodossa ei saanut heitä tyytyväisemmäksi Kiinan hallintojärjestelmään. Opiskelijat uskoivat pikemminkin, että hallinto on voimakas sosiaalisen kontrollin ylläpitäjä ja he olivat vähemmän halukkaita osallistumaan poliittiseen vastustukseen.[39]

Propagandajulisteita

muokkaa

Katso myös

muokkaa

Lähteet

muokkaa

Viitteet

muokkaa
  1. Nykysuomen käsikirja. Weilin+Göös, 1977.
  2. a b Puhakka, Sirpa: Propagandan kohde haluaa tulla lumotuksi Kansan Uutiset. 24.6.2017. Viitattu 26.6.2017.
  3. Pitkänen & Sutinen 2018, s. 19–20.
  4. a b c d e f g h i j k l m n Smith, Bruce Lannes: Propaganda Encyclopaedia Britannica. Viitattu 10.9.2014. (englanniksi)
  5. a b c d e f Zoschak, Vic: A Brief History of Propaganda 2014. International League of Antiquarian Booksellers. Viitattu 15.9.2014. (englanniksi)
  6. a b c d Neumann, Caryn E.: Propaganda, Uses and Psychology Espionage Encyclopedia. Viitattu 16.9.2014. (englanniksi)
  7. Pitkänen & Sutinen 2018, s. 19.
  8. Delwiche, Aaron: Introduction: The Institute for Propaganda Analysis Propaganda Critic. Arkistoitu 13.8.2014. Viitattu 10.9.2014. (englanniksi)
  9. Delwiche, Aaron: Articles Propaganda Critic. Arkistoitu 18.10.2014. Viitattu 10.9.2014. (englanniksi)
  10. a b c d e Hoyt, Alia: Propaganda Techniques 1 How Stuff Works. Viitattu 10.9.2014. (englanniksi)
  11. Delwiche, Aaron: Name calling Propaganda Critic. Arkistoitu 1.3.2005. Viitattu 10.9.2014. (englanniksi)
  12. Delwiche, Aaron: Glittering generalities Propaganda Critic. Arkistoitu 14.1.2018. Viitattu 10.9.2014. (englanniksi)
  13. Delwiche, Aaron: Euphemisms Propaganda Critic. Arkistoitu 3.11.2005. Viitattu 10.9.2014. (englanniksi)
  14. Delwiche, Aaron: Transfer Propaganda Critic. Arkistoitu 1.3.2005. Viitattu 10.9.2014. (englanniksi)
  15. Delwiche, Aaron: Testimonial Propaganda Critic. Arkistoitu 1.3.2005. Viitattu 10.9.2014. (englanniksi)
  16. Delwiche, Aaron: Plain folks Propaganda Critic. Arkistoitu 1.3.2005. Viitattu 10.9.2014. (englanniksi)
  17. Delwiche, Aaron: Bandwagon Propaganda Critic. Arkistoitu 11.12.2014. Viitattu 10.9.2014. (englanniksi)
  18. Delwiche, Aaron: Fear Propaganda Critic. Arkistoitu 17.7.2018. Viitattu 10.9.2014. (englanniksi)
  19. Pitkänen & Sutinen 2018, s. 223–226.
  20. Kuukkanen, Tatu: Jeesus oli historian parhaita propagandisteja, sanoo tietokirjailija: ”Pari tuhatta vuotta sitten sählättiin, ja edelleen on valtavat systeemit käynnissä” Yle Uutiset. 13.8.2018. Viitattu 14.1.2019.
  21. Pitkänen & Sutinen 2018, s. 227–228.
  22. Pitkänen & Sutinen 2018, s. 139–143.
  23. a b Motion picture Encyclopaedia Britannica. Viitattu 12.9.2014. (englanniksi)
  24. Pitkänen & Sutinen 2018, s. 183–189.
  25. Pitkänen & Sutinen 2018, s. 127–130.
  26. Pitkänen & Sutinen 2018, s. 148–151.
  27. Pörsti, Joonas (toim. Melgin, Elina & Nieminen, Hannu): ”Valtiollista propagandaa”, Diplomaattinen viestintä, s. 64–73. ProCom, 2018. ISBN 978-952-68576-2-6
  28. Pitkänen & Sutinen 2018, s. 125–126.
  29. Pitkänen & Sutinen 2018, s. 190–195.
  30. Pitkänen & Sutinen 2018, s. 195–197.
  31. Pitkänen & Sutinen 2018, s. 201–202.
  32. Pitkänen & Sutinen 2018, s. 202–203.
  33. Pitkänen & Sutinen 2018, s. 204–206.
  34. Pitkänen & Sutinen 2018, s. 214–220.
  35. Pitkänen & Sutinen 2018, s. 161.
  36. Pitkänen & Sutinen 2018, s. 203–204.
  37. Pitkänen & Sutinen 2018, s. 242–259.
  38. Kaleva, Atte: Jihad ja terrori, s. 193–195. Otava, 2018. ISBN 978-951-1-32380-8
  39. Huang, Haifeng: Propaganda as Signaling (PDF) 31.7.2014. University of California, Merced. Arkistoitu 10.9.2015. Viitattu 13.8.2015. (englanniksi)

Kirjallisuutta

muokkaa

Aiheesta muualla

muokkaa