Matti Ylöstalo

Matti Viljo Ylöstalo (4. helmikuuta 1917 Tampere – 14. syyskuuta 2002 Helsinki) oli suomalainen oikeustieteilijä, joka toimi Helsingin yliopiston siviilioikeuden professorina vuosina 1959–1980. Häntä on pidetty yhtenä Suomen historian merkittävimmistä oikeustieteilijöistä, joka vaikutti myös asianajolaitokseen ja oikeuselämään laajemmin.

Matti Ylöstalo vuonna 1964.

Ura

Opiskelu- ja sotavuodet

Ylöstalo valmistui ylioppilaaksi Helsingin normaalilyseosta vuonna 1935. Hän opiskeli aluksi sekä oikeustiedettä Helsingin yliopistossa että pianonsoittoa Sibelius-Akatemiassa, mutta pian keskittyi yksinään oikeustieteen opintoihin. Opintojensa aikana Ylöstalo toimi myös oikeustieteen opiskelijoiden yhdistyksen Pykälä ry:n puheenjohtajana lukuvuonna 1939–1940.

Ylöstalon opinnot keskeytyivät talvi- ja jatkosodan ajaksi, joista edellisessä hän palveli kotirintamalla ja jälkimmäisessä pioneeripataljoona 15:ssä joukkueenjohtajana ja adjutanttina. Jatkosodan aikana hänelle myönnettiin kahdesti neljännen luokan vapaudenristin sekä Kiestingin motissa osoittamastaan urheudesta saksalainen toisen luokan rautaristi.

Sotien jälkeen Ylöstalo suoritti ylemmän oikeustutkinnon ja lakitieteen kandidaatin tutkinnon vuonna 1945, sai varatuomarin arvon vuonna 1948 sekä väitteli lakitieteen tohtoriksi vuonna 1953. Hänen väitöskirjansa oli ensimmäinen, joka sai laudaturin arvosanan sen jälkeen, kun lainopillisessa tiedekunnassa oli ryhdytty antamaan väitöskirjoista arvosanoja vuonna 1951. Lisäksi Ylöstalo työskenteli 1940- ja 1950-lukujen vaihteessa Asianajotoimisto Niilo Lahtisen apulaisena, valtiovarainministeriön ylimääräisenä esittelijänä, korkeimman oikeuden ylimääräisenä esittelijänä ja Helsingin raastuvanoikeuden oikeusneuvosmiehenä.

Akateeminen ura

Ylöstalo toimi Helsingin yliopistossa siviili- ja kauppaoikeuden vapaaehtoisena ylimääräisenä assistenttina vuosina 1948–1954 ja siviilioikeuden apulaisena vuosina 1954–1959. Vuonna 1959 hänet nimitettiin T. M. Kivimäeltä vapautuneeseen siviilioikeuden professuurin, jota haki samaan aikaan Simo Zitting. Ylöstalo toimi professuurissa eläkkeelle jäämiseen vuonna 1980 asti. Hän toimi myös oikeustieteellisen tiedekunnan dekaanina vuosina 1967–1972.

Ylöstalo käsitteli tutkimustoiminnassaan laaja-alaisesti siviilioikeuden eri aloja, mukaan lukien testamentti-, velvoite-, tekijän- ja säätiöoikeutta. Hänen testamenttioikeudelliset tutkimuksensa ilmensivät uudempaa analyyttistä oikeustiedettä, vaikka hän ei eksiplisiittisesti käsitellytkään tutkimusmetodinsa teoreettisia yhteyksiä. Ylöstalo oli myös asianajajajoikeuden uranuurtaja Suomessa. Vuonna 1959 Ylöstalo julkaisi yhdessä T. M. Kivimäen kanssa laatimansa uuden painoksen alunperin jälkimmäisen kirjoittamasta Suomen siviilioikeuden oppikirjasta, joka säilyi pitkään yhtenä tunnetuimmista oikeustieteen oppikirjoista ja jota Ylöstalo vielä myöhemmin päivitti.

Ylöstalolla oli merkittävä vaikutus siviilioikeudellisten tutkijoiden koulutuksessa, ja hän avusti oppilaitaan näiden uralla etenemisessä. Hänet tunnettiin etenkin yleensä kotonaan pitämistään suullisista kuulusteluista, joita hän järjesti säännöllisesti tiedekunnan viimeisenä professorina. Luennoitsijana häntä ei pidetty kovinkaan etevänä. Poliittiselta katsomukseltaan Ylöstalo oli porvarillinen ja konservatiivinen, ja hän vastusti aikansa opiskelijaradikalismia.

Luottamustehtävät ja tunnustukset

Ylöstalo toimi Suomen Asianajajaliiton sihteerinä vuosina 1957–1986 ja liiton julkaiseman Defensor Legis -aikakauskirja päätoimittajana vuosina 1975–1986. Tänä aikana Ylöstalon on katsottu tosiasiallisesti johtaneen liittoa, ja hän vaikutti tämän kautta merkittävästi Suomen asianajolaitoksen kehitykseen. Ylöstalo toimi myös Keskuskauppakamarin liikekilpailun valvontakomitean puheenjohtaja 1965–1968 ja liiketapalautakunnan puheenjohtaja 1969–1979, Suomen Lakimiesliiton hallituksen jäsenenä 1958–1964, Kansallis-Osake-Pankin hallintoneuvoston jäsenenä 1973–1984, Suomi-Salaman hallintoneuvoston jäsenenä 1965–1972, Pohjoismaisten lakimieskokousten Suomen paikallisjohtokunnan jäsenenä 1957–1987 sekä Suomen Kansallisteatterin johtokunnan jäsenenä 1960–1978 ja puheenjohtajana 1978–1984. Ylöstalo toimi myös liikejuridiikan asiantuntijatehtävissä etenkin välimiehenä, toimien noin sadassa välimiesoikeudessa jäsenenä tai puheenjohtajana.

Ylöstalo valittiin Suomalaisen Tiedeakatemian jäseneksi vuonna 1971 ja Suomen Tiedeseuran jäseneksi vuonna 1973. Hän sai Uppsalan yliopiston lakitieteen kunniatohtorin arvon vuonna 1984. Hänelle myönnettiin Suomen Leijonan komentajamerkki 1966, Suomen Valkoisen Ruusun komentajamerkki 1972 ja Suomen Lakimiesliiton K. J. Ståhberg -mitali vuonna 1989. Lisäksi Ylöstalolle myönnettiin kunniajäsenyys Pykälä ry:ssä 1962, Suomen Lainopillisessa Yhdistyksessä 1982, Suomen Asianajajaliitossa 1986, Suomen Kulttuurirahaston kannatusyhdistyksessä 1986 ja Suomalaisessa Lakimiesyhdistyksessä 1998. Hänen mukaansa on myös nimetty Asianajajaliiton jakama Matti Ylöstalo -palkinto.

Yksityiselämä

Ylöstalon isä oli Viljo Ylöstalo, joka toimi Teknillisen korkeakoulun sähkö- ja radiotekniikan professorina, ja äiti Ester Ylöstalo. Perheeseen syntyi hänen lisäkseen neljä nuorempaa lasta, joista yksi kuoli muutaman kuukauden ikäisenä. Ylöstalo meni naimisiin Liisa Seppälän kanssa vuonna 1944, ja heille syntyi kolme lasta.

Julkaisuja

• Testamentinmoitteesta (Väitöskirja, 1953)
• Testamentin tulkinnasta (1954)
• Tutkimuksia vekselioikeuden alalta (1956)
• Takauksesta (1957, 2. uudistettu painos 1969)
• Suomen siviilioikeuden oppikirja: Yleinen osa (T. M. Kivimäen kanssa 1959, 2. uudistettu painos 1964, 3. uudistettu painos 1973)
• Asianajajan käsikirja (1964, 2. uudistettu panos 1975, 3. uudistettu painos 1982, 4. uudistettu painos 1988, 5. uudistettu painos Olli Tarkan kanssa 1998, 6. painos 2001)
• Saamisen lakkaamisesta (Jouko Halilan kanssa 1965, 2. painos 1967, 3. painos 1971, 4. painos 1979)

Lähteet

• Halila, Heikki: Matti Ylöstalon syntymästä 100 vuotta. Defensor Legis, 2017, nro 2, s. 152–163. Artikkelin verkkoversio.
• Kangas, Urpo (toim.): Oikeustiede Suomessa 1900–2000. Juva: WSOY, 1998.