[go: up one dir, main page]
Wikipedia

Aleksanteri III (Venäjä)

Venäjän keisari (1881–1894)
Hakusana ”Aleksanteri III” ohjaa tänne. Sanan muista merkityksistä kerrotaan täsmennyssivulla.

Aleksanteri III (10. maaliskuuta (J: 26. helmikuuta) 1845 Pietari – 1. marraskuuta (J: 20. lokakuuta) 1894 Jalta, Krim) oli Venäjän keisari vuosina 1881–1894. Hänet muistetaan etenkin pahamaineisen salaisen poliisin ohranan perustajana. Toisaalta hänen valtakaudellaan Venäjä ei ollut osallisena yhdessäkään sodassa.

Aleksanteri III
Puolan kuningas
Suomen suuriruhtinas
Venäjän keisari
Valtakausi 13. maaliskuuta 1881 –
1. marraskuuta 1894
Kruunajaiset 27. toukokuuta 1883
Edeltäjä Aleksanteri II
Seuraaja Nikolai II
Syntynyt 10. maaliskuuta 1845
Talvipalatsi, Pietari, Venäjän keisarikunta
Kuollut 1. marraskuuta 1894 (49 vuotta)
Livadijan palatsi, Jalta, Venäjän keisarikunta
Puoliso Maria Fjodorovna
Lapset Nikolai II
Aleksandr
Georgi
Ksenia
Mikael
Olga
Koko nimi Aleksandr Aleksandrovitš Romanov
Suku Romanov
Isä Aleksanteri II
Äiti Maria Aleksandrovna
Uskonto ortodoksisuus
Nimikirjoitus
Aleksanteri III:n keisarillinen monogrammi.

Suomen suuriruhtinaana Aleksanteri III on perinteisesti nähty historiankirjoituksessa joko sortokausien alullepanijana tai merkityksettömänä ”välivaiheen” hallitsijana; myöhemmin häntä on kuitenkin kuvattu hyvänä hallitsijana ja ”maan isänä”.[1] Hän arvosti suomalaisten lojaaliutta ja Suomen perustuslaillista asemaa ja oli itse asiassa Suomelle melko myötämielinen suuriruhtinas.

Ennen valtaannousua

muokkaa
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä.
Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Aleksandr Aleksandrovitš Romanov (ven. Александр Александрович Романов) syntyi vuonna 1845 keisari Aleksanteri II:n ja keisarinna Maria Aleksandrovnan (Hessen-Darmstadtin prinsessa Marie) toisena poikana. Aleksanteri III ei ollut kruununperijä eli tsarevitš ensimmäisen 20 ikävuotensa aikana. Kun hänen vanhempi veljensä, tsarevitš Nikolai Aleksandrovitš kuoli vuonna 1865, hän alkoi opiskella lakia ja poliittista filosofiaa. Hänen opettajanaan toimi pääasiassa Konstantin Pobedonostsev, Pyhän synodin prokuraattori, joka oli yksinvaltiuden vannoutunut tukija.

Kuolinvuoteellaan tsarevitš Nikolai toivoi, että hänen morsiamensa, Tanskan Kristian IX:n tytär, prinsessa Dagmar naisi hänen seuraajansa. Aleksanterin ja nimen Maria Fjodorovna (1847–1928) ottaneen prinsessan avioliitosta tuli onnellinen.

Aleksandr esitteli mielellään voimiaan, sillä hän pystyi paljain käsin repimään kokonaisen korttipakan ja rutistamaan hopearuplan kolikon.

Aleksanteri III ei ollut yhtä vapaamielinen kuin isänsä. Hän oli venäläisen nationalismin ja ortodoksisuuden tukija. Hän oli ulkomaisia, erityisesti saksalaisia, vaikutteita vastaan, vaikkakin hänen omassa suvussaan oli lähinnä saksalaisia. Preussin–Ranskan sodan aikana hän vastusti julkisesti isäänsä, joka oli Preussin puolella. Turkin sodassa vuonna 1877–1878 tsarevitš Aleksandr komensi hyökkäävän armeijan vasenta sivustaa. Aleksandr oli pikkutarkka komentaja ja pettynyt kuten muutkin, kun Berliinin konferenssi vei suuren osan Venäjän voitoista.

Keisarina

muokkaa

Aleksanteri III nousi valtaistuimelle vuonna 1881, kun hänen isänsä oli murhattu.[2] Kaksi kuukautta murhan jälkeen Aleksanteri III allekirjoitti manifestin, jota historiantutkimuksessa sanotaan "manifestiksi itsevaltiuden järkkymättömyydestä". Pian tämän jälkeen uudistusmieliset ministerit pakotettiin eroamaan.[3] Hän peruutti isänsä valmisteleman itsevaltiaan valtaa rajoittavan perustuslain ja ilmoitti, ettei aikonut rajoittaa valtaansa. Nationalistien mukaan löyhä kuri ja vapaamielisyys johtivat hajanaisuuteen ja vähemmistökansojen omavaltaisuuteen. Aleksanteri II:n vapaamieliset uudistukset taas olivat johtaneet vallankumoukselliseen toimintaan ja hänen omaan surmaamiseensa. Keisarin murhasta järkyttynyt kansa suhtautuikin aluksi myönteisesti kurinpalautukseen. Entinen salainen poliisi keisarin kanslian III osasto järjestettiin uudelleen ohranaksi. Maaseudulla ihmisiä alkoivat valvomaan aatelistosta valitut poliisiviranomaiset, maapäälliköt. Zemstvojen valtaa ja talonpoikien edustusta niissä vähennettiin. Vallankumoukselliset liikkeet saatiin kukistettua 15 vuodeksi.

Toukokuussa 1887 Aleksandr Uljanov, Leninin vanhin veli, joka oli ollut mukana niin sanotussa narodnikkiliikkeessä, hirtettiin osallistumisesta keisari Aleksanteri III:n salamurhayritykseen.

Aleksanteri III:n valtakaudella kansallisia vähemmistöjä alettiin venäläistää. Valtakunnan asukkaista venäläisiä oli noin puolet tai kaksi kolmannesta, kun ”vähävenäläiset” ja valkovenäläiset laskettiin mukaan. Näiden seutujen paikallisia murteita ei saanut julkisesti käyttää. Veikselin kuvernementtien (ts. Puolan) hallinto ja koulut muutettiin venäjänkielisiksi ja katolisen kirkon toimintaa vaikeutettiin. Kapinoihin osallistuneita liettualaisia pidettiin samalla tavalla ahtaalla. Itämerenmaakunnista peruutettiin baltiansaksalaisen aatelin keskiajalta periytyvä itsehallinto. Virolaiset ja latvialaiset vapautuivat näin tilanherrojen sorrosta, ja hallinto oli tavanomaista kuvernementtihallintoa. Valtiolliset määräykset juutalaisten syrjimiseksi tulivat jälleen voimaan. Kymmeniätuhansia juutalaisia pakkosiirrettiin valtakunnan länsiosiin ja enintään kolme prosenttia heistä hyväksyttiin lukioihin ja korkeakouluihin.[3]

Aleksanteri III:n valtakauden lopussa teollistuminen alkoi toden teolla. Valtiovarainministeri Sergei Witten johdolla tapahtui valtavaa edistystä kaikilla teollisuudenaloilla, varsinkin metallurgiassa, ja Siperian läpi kulkevan rautatien rakentaminen aloitettiin.[3] Katovuodet näännyttivät kuitenkin joukoittain ihmisiä vielä vuosina 1891–1892. Maan talous saatiin lopulta tasapainoon, kun sotia ei käyty. Panssarilaivoja rakennettiin kuitenkin määrätietoisesti. Mustallamerellä oli oltava voimakkaampi kuin Turkki, ja Itämerellä tavoitteena oli lyödä Ruotsin ja Saksan yhdistyneet laivastot. Nopeasti kehittyvän tekniikan myötä vanhentunutta laivastoa siirrettiin Tyynenmeren laivastoksi.

Saksan ja Venäjän välit katkesivat vuonna 1887 Saksan tuettua Itävaltaa Balkanilla. Pietari lähestyi Pariisia, ja molempien maiden nationalistit innostuivat liittoajatuksesta. Innostusta ei vähentänyt edes Ranskan jumalaton tasavaltalaisuus eikä se, että Venäjän alamainen olisi saanut Marseljeesin esittämisestä karkotuksen Siperiaan. Puolustussopimus maiden välillä solmittiin vuonna 1894.

Aleksanteri III kuoli 1. marraskuuta (J: 20. lokakuuta) 1894 Livadijan palatsissa Jaltalla Krimillä, luultavasti vammaan, jonka hän oli saanut junaonnettomuudessa Borkissa ja joka oli kehittynyt munuaissairaudeksi.

Aleksanteri III oli myös innokas baritonitorvensoiton harrastaja.[4]

Aleksanteri III:n ruumis nostetaan haudasta

muokkaa
 
Aleksanteri III 5 ruplan kolikossa, vuodelta 1888

Aleksanteri III:n hauta avattiin vuonna 2015 DNA-näytteiden ottamista varten. Tutkimuksilla varmistettiin Aleksanterin pojan Nikolai II:n ja lapsenlasten jäännösten aitous. Se liittyi viimeisen keisariperheen jäsenten kanonisointiin.[5][6]

Perhe

muokkaa

Suuriruhtinas Aleksandr Aleksandrovitšille ja suuriruhtinatar Maria Fjodorovnalle syntyi kuusi lasta, joista nuorin lapsi syntyi kun Aleksanteri III oli jo noussut valtaistuimelle.

Suuriruhtinaana ollessaan Aleksandr Aleksandrovitš käytti suuriruhtinatar Maria Fjodorovnan kanssa Aleksanterin palatsia asuinpaikkanaan. Heidän asuinhuoneistonsa sijaitsivat palatsin oikeassa siivessä, jossa heidän esikoisensa Nikolai syntyi vuonna 1868.

Hatsinan palatsi luovutettiin vuonna 1881 Aleksanteri III:lle, jolle kerrottiin, että hänen ja hänen perheensä olisi turvallisempi elää tässä palatsissa, toisin kuin Talvipalatsissa Pietarissa, ja Hatsina tuli tunnetuksi "Itsevaltiuuden linnoituksena" keisarin taantumuksellisen politiikan vuoksi. Aleksanteri III asui suurimman osan ajastaan Hatsinan palatsin keskiosan ylimmän kerroksen yksityisasunnossa, jossa hän allekirjoitti säädöksiä, piti diplomaattien vastaanottoja, palatsissa järjestettiin teatteriesityksiä, naamiaisia ​​ja pukujuhlia sekä tapahtumia ja muuta viihdytystä. Kesäisin perhe asui Aleksanterin palatsissa, Livadijan palatsissa Krimillä tai matkusteli laivalla Suomessa, jonne heille rakennettiin Langinkoskelle oma kalastushuvila.

Kunnianosoitukset

muokkaa

Venäläiset

muokkaa

Lähde:[7]

Ulkomaalaiset

muokkaa

Lähde:[7]

Galleria

muokkaa

Lähteet

muokkaa
  • Linnilä, Kai & Tiirakari, Leeni & Turpeinen, Oiva ym. (toim.): Suuriruhtinaan Suomi: Vapauttajasta sortajaan : Aleksanteri II:n, Aleksanteri III:n ja Nikolai II:n aika. (Osa 5) Helsinki: Tammi, 2004. ISBN 951-31-2759-1

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ Markku Tyynilä: Aleksanteri III (1845 - 1894) Kansallisbiografia. 2000. Viitattu 25.2.2021.
  2. ↑ Aleksanteri II kuollut ja Aleksanteri III valtaistuimelle noussut. Kaiku, 19.3.1881, nro 11, s. 1. Kansalliskirjasto. Viitattu 11.07.2015.
  3. ↑ a b c Jangfeldt, Bengt: Venäjä. Aatteet ja ideat Pietari Suuresta Putiniin, s. 119-122. Siltala, 2022. ISBN 978-952-388-137-2
  4. ↑ Kaartin Seitsikko kaartinsoittokunta.fi. Arkistoitu 18.10.2011. Viitattu 15.11.2010.
  5. ↑ Russia inspects Tsar Alexander III remains in murder case BBC. 2015. Viitattu 25.2.2021.
  6. ↑ Fresh DNA tests authenticate bones of Russia tsar, family Phys.org. 2018. Viitattu 25.2.2021.
  7. ↑ a b Император и Самодержец Всероссийский Александр III Александрович Романов РегиментЪ.RU. Arkistoitu 2018. Viitattu 26.2.2023. (venäjä)
  8. ↑ A Szent István Rend tagjai tornai.com. Arkistoitu 2010. Viitattu 26.2.2023. (unkari)
  9. ↑ a b Hof- und Staats-Handbuch des Großherzogtum Baden (s. 58–71) Inhouse-Digitalisierung. 1876. Viitattu 26.2.2023. (saksa)
  10. ↑ Bavarian State Library: Hof und Staatshandbuch des Königreichs Bayern 1867. Landesamt, 1867. Teoksen verkkoversio (viitattu 26.2.2023). (saksaksi)
  11. ↑ a b Statshaandbog for Kongeriget Danmark for Aaret 1894 Kongelig Dansk Hof- og Statskalender. 1894. Viitattu 26.2.2023. (tanska)
  12. ↑ The Royal Tourist—Kalakaua's Letters Home from Tokio to London (pdf) (s. 96) Hawaiian Journal of History. 1881. Arkistoitu 19.10.2019. Viitattu 26.2.2023. (englanniksi)
  13. ↑ a b Bavarian State Library: Hof und Staatshandbuch für das Königreich Hannover. Berenberg, 1865. Teoksen verkkoversio (viitattu 26.2.2023). (saksaksi)
  14. ↑ 明治時代の勲章外交儀礼 (pdf) (s. 143) 明治聖徳記念学会紀要. 2017. Viitattu 26.2.2023. (japani)
  15. ↑ Sovereign Ordonnance (pdf) Journal de Monaco. 1883. Viitattu 26.2.2023. (ranska)
  16. ↑ Romanov, Aleksandr III Aleksandrovitsj Ministerie van Defensie. 17.3.1881. Viitattu 26.2.2023. (hollanti)
  17. ↑ a b c Königlich Preussische Ordensliste. Preussische Ordens-Liste, 1886, s. 5, 15 & 934. Artikkelin verkkoversio. (saksaksi)
  18. ↑ Caballeros de la insigne orden del toisón de oro (s. 146) Guía Oficial de España. 1887. Viitattu 26.2.2023. (espanja)

Aiheesta muualla

muokkaa
  • Markku Tyynilä: Aleksanteri III (1845–1894) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 26.6.2006. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Aleksanteri_III_(Venäjä)&oldid=22628533”