Aleksandr Koltšak
Aleksandr Vasiljevitš Koltšak (ven. Алекса́ндр Васи́льевич Колча́к, 16. marraskuuta (J: 4. marraskuuta) 1874 Pietari – 7. helmikuuta 1920 Irkutsk) oli venäläinen amiraali, arktisten alueiden tutkija ja vastavallankumouksellinen valkoinen sotilasjohtaja Venäjän sisällissodan itärintamalla vuosina 1918–1920.[1]
| Aleksandr Koltšak | |
|---|---|
 |
|
| Venäjän ylin johtaja | |
| Seuraaja | Anton Denikin (de facto) |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 16. marraskuuta 1874 Pietari, Venäjän keisarikunta |
| Kuollut | 7. helmikuuta 1920 (45 vuotta) Irkutsk, Venäjän valtio |
| Puoliso | Sofija Omirova |
| Lapset | 3 |
| Tiedot | |
 Nimikirjoitus |
|
| Sotilaspalvelus | |
| Palvelusmaa(t) |
 Venäjä |
| Puolustushaara |
Venäjän keisarikunnan laivasto Valkoinen armeija |
| Palvelusvuodet | 1886–1920 |
| Sotilasarvo | amiraali |
| Taistelut ja sodat |
Venäjän–Japanin sota ensimmäinen maailmansota Venäjän sisällissota |
Tausta
muokkaa |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. |
Koltšak oli laivaston upseerin poika ja valmistui merikadettikoulusta vuonna 1894. Hän palveli muun muassa Vladivostokissa ja Kronstadtissa. Koltšak oli vuonna 1900 mukana Eduard von Tollin naparetkellä, jolla Toll katosi, mutta Koltšak palasi vuonna 1902. Koltšak otti osaa myöhemmin kolmeen naparetkeen ja sai sen takia kutsumanimen Koltšak-Poljarnyi (Napa-Koltšak).
Venäjän-Japanin sodan aikana vuonna 1905 Koltšak oli japanilaisten saartamassa Port Arthurissa, haavoittui ja jäi sotavangiksi. Sodan jälkeen hänet nimitettiin kapteeniksi Venäjän Itämeren-laivastoon. Ensimmäisessä maailmansodassa Koltšak palveli laivastossa Itämerellä. Vuonna 1916 hänet ylennettiin vara-amiraaliksi ja Mustanmeren laivaston komentajaksi Andrei Eberhardtin seuraajana.
Vuoden 1917 helmikuun vallankumouksen jälkeen Koltšak säilytti komentajuutensa, mutta kesällä matruusien neuvosto erotti hänet. Venäjän väliaikainen hallitus nimitti hänet Venäjän Yhdysvaltain-laivastoasiamieheksi. Koltšak matkusti Britanniaan, Yhdysvaltoihin, Japaniin ja Mantšuriaan. Ympärysvallat päättivät lähettää hänet ensin Mesopotamiaan, mutta ajattelivat sitten että hänestä olisi enemmän hyötyä bolševikkien kukistajina, ja saivat hänet suostumaan palaamaan Venäjälle.
Valkoisten joukkojen johtaja
muokkaaLokakuun vallankumouksen jälkeen Koltšak palasi Vladivostokin kautta Siperiaan taistelemaan bolševikkeja vastaan. Hänet valittiin 4. marraskuuta 1918 Omskissa toimineen vastavallankumouksellisen väliaikaisen yleisvenäläisen hallituksen sotaministeriksi. Hallituksella oli hallussaan lähes koko Siperia, mutta se oli hyvin epäsuosittu. Koltšak nousi sen johtoon paikallisen atamaanin Ivan Krasilnikovin johtamassa ja kasakoiden tekemässä vallankaappauksessa. Sosialistivallankumoukselliset syrjäytettiin hallituksesta ja pidätettiin, ja jäljelle jääneet kabinetin jäsenet valitsivat 18. marraskuuta Koltšakin Omskin valkoisen hallituksen valtionhoitajaksi, käytännössä diktaattoriksi. Hänen virallinen tittelinsä oli ylin johtaja (ven. Верховный правитель, Verhovnyi pravitel).
Sosialistivallankumoukselliset pakenivat kauas Siperiaan tai Eurooppaan, ja jäljelle jääneet uhkasivat tappaa Koltšakin. He saivatkin aikaan Omskissa 22. joulukuuta pienen kapinan, jonka kasakat ja Tšekkoslovakian legioona kukistivat teloittaen noin 500 kapinallista. Sosialistivallankumoukselliset alkoivat neuvotella puna-armeijan kanssa, ja niinpä puna-armeijan ja sosialistivallankumouksellisten joukot yhdistyivät tammikuussa 1919. Koltšak loi korruptoituneen sotilasdiktatuurin ja vangitutti poliittiset vastustajansa. Hän hyökkäsi noin 110 000 miehen voimalla 95 000 bolševikkisotilasta vastaan.
Maaliskuussa 1919 Koltšak ylitti Uralin, valtasi Ufan ja eteni Moskovan suuntaan. Heikko puna-armeija oli haluton taistelemaan ja vetäytyi. Bolševikkeja vastaan syntyneet kapinat Simbirskissä, Kazanissa, Vjatkassa ja Samarassa olivat Koltšakin joukoille avuksi. Kevään tullen maa muuttui mutaiseksi, joukot eivät saaneet sen takia huoltoa ja uupuivat. Koltšak oli jo vuonna 1918 menettänyt puolalaisen armeijan ja Tšekkoslovakian legioonan tuen, koska ne epäilivät hänen tukevan brittejä ja sosialistivallankumouksellisia. Venäjällä olleiden Yhdysvaltain 7 000 miehen vahvuisten joukkojen komentaja William S. Graves ei pitänyt Koltšakista, jota piti monarkistina ja autokraattisena. Bolševikit hyökkäsivät huhtikuussa 1919 kohti Ufaa, ja molemmat osapuolet taistelivat ankarasti.
Mihail Tuhatševskin komentama puna-armeija saavutti Ufan 9. kesäkuuta, ylitti Uralvuoret kuukautta myöhemmin ja saapui Tšeljabinskiin 25. heinäkuuta ajaen valkoiset kahteen suuntaan, sekä pohjoiseen että etelään yhdistymään lopuksi samoille alueille. Valkoiset pitivät nyt Tobol- ja Išim-jokien suuntaista puolustuslinjaa pyrkien pysäyttämään punaiset.
Linja piti lokakuun puoliväliin 1919 asti, mutta taistelut kuluttivat valkoisten joukkoja nopeammin kuin mitä he kykenivät täydentämään. Lokakuun puolivälissä punaisten hyökkäys mursi Tobol-joen linjan, ja marraskuussa valkoiset vetäytyivät järjestäytymättömänä joukkona kohti Omskia.
Kukistuminen ja kuolema
muokkaaKoltšakin alueella syntyi paikallista oppositiotoimintaa, ja kansainvälinen tuki heikkeni brittien alkaessa tukea enemmän valkoista kenraalia Anton Denikiniä.lähde? Koltšak pakeni Omskista 12. marraskuuta 1919 mukanaan valkoisten edellisvuonna Kazanissa kaappaama Venäjän kultavaranto.[2] Puna-armeija valtasi Omskin 14. marraskuuta[1] kohtaamatta mainittavaa vastarintaa. Punaiset vangitsivat 38 000 sotilasta ja saivat haltuunsa sata tykkiä sekä suuret määrät ampumatarvikkeita. Kolme päivää myöhemmin kenraaliluutnantti Radola Gajdan johtamat Tšekkoslovakian legioonan sotilaat aloittivat Vladivostokissa Koltšakia vastaan suunnatun kapinan, joka tosin kukistettiin nopeasti.[2]
Siperian rataa pitkin itään perääntynyt Koltšakin armeijan pääosa juuttui viikkokausiksi liikennesumaan Novonikolajevskissa, sillä paikallista rautatieasemaa hallussaan pitäneet tšekki- ja puolalaisjoukot eivät halunneet päästää valkoisten venäläisten junia läpi ennen kuin heidän omat miehistönkuljetusjunansa olivat lähteneet kaupungista. Osa Koltšakin armeijasta oli edelleen jumissa kaupungissa puna-armeijan vallatessa sen 14. joulukuuta. Koltšak pääsi jatkamaan matkaansa, mutta tšekit pysäyttivät hänen junansa uudelleen Krasnojarskissa.[2]
Eräät valkoisen armeijan sotilaat aloittivat 23. joulukuuta tšekkijoukkojen hyväksynnällä kapinan Irkutskissa, johon Koltšak oli pyrkimässä. Kapinaa tukeneet paikalliset sosialistivallankumoukselliset ja menševikit ilmoittivat 4. tammikuuta 1920 perustaneensa ”poliittinen keskusta” -nimisen uuden hallinnon, joka julisti Koltšakin erotetuksi. Kuultuaan tästä Koltšak ilmoitti eroavansa, ja valkoisten ”ylimmän johtajan” asema siirtyi valtakunnan toisella puolella olleelle kenraali Denikinille. Lisäksi Koltšak ilmoitti siirtävänsä valtansa Taka-Baikalian alueella Tšitaa hallinneelle kasakka-atamaani Grigori Semjonoville ilmeisesti siinä toivossa, että tämä tulisi hänen avukseen.[2]
Koltšak sopi, että Tšekkoslovakian legioona takaisi häntä kuljettavan junan ja kultavarannon turvallisuuden.[3] Myös Siperiassa olleiden ympärysvaltojen interventiojoukkojen komentaja, ranskalainen kenraali Maurice Janin lupasi hänelle turvallisen pääsyn Britannian sotilasedustustoon.[2] Koltšakin junan saapuessa 15. tammikuuta Irkutskiin tšekkirykmentti kuitenkin luovutti hänet, hänen pääministerinsä Viktor Pepeljajevin sekä kultavarannon kaupunkia hallinneille sosialistivallankumouksellisille.[2][3] ”Poliittinen keskusta” oli ilmoittanut Koltšakin luovutuksen ehdoksi sille, että Tšekkoslovakian legioona päästettäisiin kaupungin läpi.[4] Kuusi päivää myöhemmin Irkutskissa otti vallan bolševikkien johtama sotilaallinen vallankumouskomitea, johon kuului myös sosialistivallankumouksellisia ja menševikkejä.[2] Komitea kuulusteli Koltšakia ja Pepeljajevia yli kaksi viikkoa, minä aikana Koltšak pysyi tyynenä ja kiisti syyllisyytensä.[2][3]
Bolševikit suunnittelivat aluksi vievänsä Koltšakin vankina Moskovaan julkista oikeudenkäyntiä varten, mutta määräsivätkin lopulta hänet teloitettavaksi, jotta valkoiset eivät voisi vapauttaa häntä.[3] Irkutskia lähestyikin lännestä perääntymismatkalla ollut kenraali Vladimir Kappelin komentama Koltšakin armeijan jälkijoukko, joka ei kuitenkaan yrittänyt vallata kaupunkia vaan jatkoi marssiaan sen ohi. Koltšak ja Pepeljajev ammuttiin aamulla 7. helmikuuta Angara- ja Ušakovka-jokien yhtymäkohdassa. Ruumiit upotettiin avantoon.[2]
Koltšakin rakastajatar oli runoilija Anna Timirjova, jonka bolševikit myös vangitsivat.[2]
Muistaminen
muokkaa
Koltšak oli Neuvostoliitossa huonossa maineessa mutta valkoisten emigranttien keskuudessa hänestä tuli kulttihahmo. Neuvostoliiton hajottua hänen maineensa Venäjällä on ollut pääosin myönteinen. Hänelle pystytettiin vuonna 2004 muistomerkki Irkutskiin, ja vuonna 2008 valmistui Andrei Kravtšukin ohjaama elämäkertaelokuva Admiral,[3] jossa Koltšakia näyttelee Konstantin Habenski.
Lähteet
muokkaa- ↑ a b Aleksandr Vasilyevich Kolchak britannica.com. Viitattu 28.9.2024..
- ↑ a b c d e f g h i j Antony Beevor: Venäjän vallankumous ja sisällissota, s. 409–414, 453–456 (suom. Markku Päkkilä). WSOY, Helsinki 2022. Alkuteos Russia – Revolution and Civil War 1917–1921.
- ↑ a b c d e Evgenii Vladimirovich Volkov: Kolchak, Aleksandr Vasil'evich (englanniksi) 1914-1918-online. International Encyclopedia of the First World War 8.10.2014. Viitattu 28.9.2024.
- ↑ N. G. O. Pereira: Kolchak, Alexander Vasilievich (englanniksi) Encyclopedia of Russian History, Encyclopedia.com. Viitattu 28.9.2024.
Aiheesta muualla
muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Aleksandr Koltšak Wikimedia Commonsissa
- Kansalliskirjaston Digitoidut aineistot - Amiraali Koltšakin viimeiset päivät erään englantilaisen tekemien muistiinpanojen mukaan - Karjala, 06.08.1920, nro 178, s. 5, viitattu 6.8.2017
- Amiraali Koltshkain armeijan rippeet, Suomen Sotilas, 01.04.1938, nro 8, s. 14, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
- Kun tšekit myivät Koltšakin, Suomen Kuvalehti, 15.10.1938, nro 41, s. 22, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot