Aasian talouskriisi

Aasian talouskriisi tai Aasian valuuttakriisi oli heinäkuussa 1997 Thaimaasta alkanut kriisi, joka vaikutti muun muassa valuuttoihin ja pörssimarkkinoihin lähialueella, etenkin niin kutsuttujen Aasian tiikereiden talouksissa.

Maat joihin kriisi eniten vaikutti: Singapore, Thaimaa, Malesia, Indonesia, Etelä-Korea.

Kriisi sai alkunsa Thaimaasta bahtin jouduttua voimakkaan valuuttahyökkäyksen kohteeksi, jolloin Thaimaan keskuspankki päätti laskea bahtin kellumaan. Jo ennen valuutan romahdusta koko maa oli kuitenkin konkurssin partaalla suurten ulkomaisten lainojen vuoksi. Pian talouskriisi levisi ympäri Kaakkois-Aasiaa ja Japania, mikä ilmeni heikkoina valuuttojen kursseina, huonoina pörssitoimintoina ja erityisesti äkillisenä kasvuna yksityisten lainojen otossa.

Pahimmin kriisistä kärsivät Indonesia, Etelä-Korea ja Thaimaa, mutta ongelmia oli myös Malesialla, Filippiineillä ja Hongkongilla. Kriisi ei juurikaan vaikuttanut Kiinaan, Vietnamiin, Taiwaniin eikä Japaniin, joskin Japanilla oli oma, jo kauemmin jatkunut lamansa. Taiwanilla oli kriisissä tukenaan suhteessa valtavat valuuttareservit. Kiina sekä Vietnam eivät olleet vielä vapauttaneet rahamarkkinoitaan siinä määrin, että kriisi olisi voinut vaikuttaa niihin paljoa, ja ne pitivät valuuttakurssinsa kiinnitettynä kurssien laskiessa naapurimaissa, huolimatta vientitappioista.

Vaikka suurimmalla osalla Aasian maista ei ollut valtionvelkaa ja niillä oli suhteellisen hyvät verojärjestelmät, Kansainvälisen Valuuttarahaston (IMF) järjesti 40 miljardin dollarin avustusohjelman vakauttamaan Etelä-Korean, Thaimaan ja Indonesian valuutat. Suurten ulkomaisten velkojen ja huonon pankkijärjestelmänsä vuoksi lamaan joutunut Japani sai pelastajakseen Yhdysvallat, joka osti Japanin jenejä lähes miljardilla dollarilla, mikä pysäytti jenin arvon laskun.

Tausta

Vuoteen 1997 asti Aasia houkutteli lähes puolet kehitysmaihin virranneesta pääomasta. Erityisesti Kaakkois-Aasiaan talouden suuret korkotulot houkuttelivat ulkomaalaisia sijoittajia, minkä vuoksi alueelle virtasi suuria summia ulkomaalaista pääomaa. Samaan aikaan Thaimaa, Malesia, Indonesia, Filippiinit, Singapore ja Etelä-Korea kokivat nopeaa talouskasvua 1980-luvun lopun ja 1990-luvun välillä.

Kriisin syitä

Tunnettu ekonomisti Paul Krugman julkaisi vuonna 1994 artikkelin, joka kritisoi Aasian talousihmettä. Hänen mukaansa se oli tulos pääoman sijoittamisesta ja tuottavuuden kasvusta. Kasvua oli tullut vain marginaalisesti, jos lainkaan. Krugmanin mukaan vain tuottavuuden kasvu johtaisi pitkäaikaiseen varallisuuden lisääntymiseen. Krugmanin idea nähtiin keskeisenä talouskriisin selityksenä, vaikkakin hän itse vähätteli selitystä sanoen, ettei hänellä ollut aikomuksena ennustaa kriisiä tai sen tapahtumia.

Aasian talouskriisistä on annettu vaihtelevia ja kiistanalaisia selityksiä. Thaimaan talouskupla kasvoi ja lopulta puhjettuaan romahdutti bahtin arvon. Saman tyyppiset vaiheet tapahtuivat myös Malesiassa ja Indonesiassa, tosin Malesialla oli etuna vahva valtionjohto. Lyhytaikainen pääoman virtaus alueelle oli kallista ja usein sidottu lyhytaikaisiin tuottoihin. Raha päätyi usein vain tiettyjen ihmisten haltuun, mikä ei osoittautunut pidemmällä aikavälillä tuottavaksi. 1990-luvulla Thaimaa, Indonesia ja Etelä-Korea omistivat suuria yksityisiä alijäämävaluuttarahastoja, mikä puolestaan johti talous- ja yrityssektorin aseman vaarantumiseen, sillä maiden oli otettava ulkomaalaista lainaa, jotta ennalta määrätyt kurssit eivät muuttuisi äkillisesti.

Yhdysvaltojen selvittyä talouslamasta 1990-luvun alkupuolella Yhdysvaltain keskuspankki alkoi korottaa maan korkoja päästäkseen eroon inflaatiosta, mikä teki Yhdysvalloista houkuttelevan sijoituskohteen. Sijoittaminen Yhdysvaltoihin nosti dollarin arvoa, mikä myös osaltaan nosti Aasian valuuttojen arvoja, sillä ne olivat kytketty dollariin. Talouskilpailussa kuitenkin haittaavana tekijänä Kaakkois-Aasian osalta oli huomattava viennin heikentyminen keväällä 1996.

Osa ekonomisteista syytti ASEAN-maiden talouden tilanteen huonontumisesta Kiinan mukaantuloa. Ulkomaalaiset sijoittajat etsivät halpaa työvoimaa ja etenkin Kiina pystyi houkuttelemaan siten paljon ulkomaalaisia yrityksiä.

Tutkijat uskovat, että Aasian talouskriisi ei ollut talouden tai tekniikan syytä, vaan pikemminkin johtui tavasta, jolla lainaaja-lainanottaja suhdetta ylläpidettiin. Holtittomasti myönnetyt suuret lainat nostivat korkoja todella paljon, minkä vuoksi lainojen takaisinmaksu osoittautui mahdottomaksi. Huomatessaan, etteivät lainanottajat pystyneet maksamaan velkojaan takaisin, lainanantajat vetivät luotot pois lainatuista maista saaden aikaan paljon luottohäiriöitä ja konkursseja, niin yksityisille ihmisille kuin yrityksille.

Seuraukset

Valuuttakriisillä oli myös poliittisia vaikutuksia Indonesian kenraalin Suharton, joka oli hallinnut maata, erotessa virastaan Indonesiassa toukokuussa 1998 lisääntyvien mellakoiden vuoksi. Länsimaiden vastaisuus lisääntyi George Sorosin ja Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n joutuessa syyllisen rooliin. Vuoteen 1999 mennessä tutkijat alkoivat nähdä selviä merkkejä Aasian kriisin loppumisesta.

Kriisistä kärsineiden maiden hallitusten tavoitteeksi muodostui samanlaisen kriisin toistumisen estäminen. Kun Thaksinin hallitus Thaimaassa sai maksettua vuonna 2003 velkansa IMF:lle, se julisti ”taloudellisen itsenäisyyden” ja uhkasi, ettei koskaan palaisi rahaston jäseneksi.

Aasian kriisin ajatellaan vaikuttaneen myös Venäjän ja Brasilian kriiseihin vuonna 1998, koska sen jälkeen pankit olivat keskimääräistä varovaisempia lainatessaan rahaa kehittyville maille.